Ylemmän keskiluokan kesämarkkinat

Vaikka Garth Butcher onkin aikaansa edellä, itse luon vielä silmäyksen kesäkuun alkuun, ja seitsemättä kertaa Espoossa järjestettyyn Kivenlahtirockiin.

Perjantai

            Saavuimme valokuvaajani ja hyvän ystäväni Jackie Paperin kanssa Espoon Leppävaaraan hiukan puoli yhdeksän jälkeen illalla. Olin aiemmin päivällä poistunut Jyväskylän residenssistäni, jossa olin käynyt kääntymässä sen verran, että olin saanut ensimmäiset kesätenttini tehtyä – vaihtelevalla menestyksellä.

            Kivenlahtirockin pysäköintialue oli puolityhjä, mutta sitä vartioi sisäänpääsymaksua vaatien keltaliiviset järjestyksenvalvojat, nuo kesäfestareiden tukipylväät. Maksua karhutessaan, ilmoitimme olevamme toimittajia – vallan vahtikoiria – joilla tulisi olla vapaa pääsy kaikkialle missä eriarvoisuus ja paheet vallitsevat.

            Seuraava luonnollinen askel oli tietenkin kysyä lehdistökorttejamme, jolloin ilmoitimme ettei meillä mokomia läpysköjä ollut, sillä auton ajamisessa ja journalistisessa tutkimustyössä on paljon yhteistä, kuten se ettei kumpaakaan tehdä kortilla. Kun viimein eniten vastuussa (onko tällaisiakin) oleva järjestyksenvalvoja kysyi mitä lehteä edustamme, ja kuultuaan vastauksen – Jyväskylän ylioppilaslehti – alkoi tätäkin jo jonkin verran hymyilyttää. ”Ei muuta kun sisään vaan”, hän sanoi nauruaan pidätellen.

Toimittaja ja järjestyksenvalvojien häröpallo

            Emme kuitenkaan ehtineet pitkälle ennen kuin törmäsimme seuraavaan esteeseen. Infopisteellä kävi nimittäin ilmi, että lehdistöpassit olivat hetkeä aiemmin loppuneet kesken. Niitä oli lähdetty valmistamaan lisää, mutta kukaan ei osannut sanoa kuinkahan kauan hommassa mahtaisi kulua aikaa. Samaan aikaan Chisu – johon olimme koettaneet ehtiä - veteli alueen puolella omaa keikkaansa, ja valokuvaamisessa aina tärkeä aurinko suoritti jokapäiväistä laskurituaaliaan taivaanrannan taakse. 

            Mielialaamme ei myöskään kohottanut paikallisen suuruuden, Mätä-Ollin ilmaantuminen jonoon meidän taaksemme. Meillä ei ollut minkäänlaista hajua kuka vittu oli Mätä-Olli, mutta puolentusinaa vahvassa nousuhumalassa ollutta keski-ikäistä festivaaliporsasta valitettavasti näyttivät tunnistavan tämän. Tästä seurasi noin viiden minuutin episodi selkääntaputteluja ja korviemme juuressa kajahtelevia, toistuvia MÄTÄ-OLLI! –huutoja. Pippurisumute olisi todennäköisesti hoitanut ongelman, mutta koska mukaani ei ollut sellaista sattunut, jouduimme suorittamaan väliaikaisen vetäytymisen takaisin autolle huolehtimaan kuvaajani nestetasapainosta.

Pressikortteja odotellessa

            Odotettuamme mielestämme jo aivan liian kauan, palasimme infopisteelle, minne juuri samaan aikaan kiikutettiin uutta läjää lehdistöpasseja. Näin saimme lopultakin nuo himotut laminaattiläpyskät kaulaamme, ja pääsimme omalta osaltamme korkkaamaan kesän festivaalikauden. Täytyy kuitenkin ihmetellä, miten helvetissä mediapassit edes voivat loppua kesken? Akkreditoinnin jälkeen pitäisi olla täysin selvää, kuinka monta median edustajaa on paikalle tulossa. Kyseessä täytyy olla joko laskuvirhe jossain kohtaa komentoketjua, välinpitämättömyyttä järjestelyissä, tai suoraa vittuilua journalistien arvokasta työtä kohtaan.

Ruohonjuuritason toimintaa

            Pääsimme kuitenkin alueelle asti, ja heti ensivilkaisusta lähtien paikka loihti aivoihini mielikuvan, jota en missään vaiheessa saanut pois: kyläjuhlat.

Keski-ikäisiä miehiä ja nuoria teinejä hyvässä nousuhumalssa tai ympäripäissään. Jonkin verran erilaisia huvittelukojuja sumopainista pallonheittoon ja tikkaiden kiipeämisestä väsyneennäköiseen ihmislinkoon. Alue ei myöskään ollut järin suuri, mutta järkyttäviä ruuhkia ei missään vaiheessa päässyt syntymään. Oli jotenkin väljän oloista.

            Olihan siellä musiikkiakin juu. Kaksi lavaa toistensa vieressä. Kun toisella lavalla bändi lopetti, niin samaan aikaan toisella lavalla toinen aloitti. Tällä tavoin saatiin musiikki soimaan tauotta, mikä kieltämättä loi alueelle mukavaa festivaaliatmosfääriä. Niin, ja olihan siellä myös Experience –teltta huvialueen toisessa laidassa, missä pienemmän kaliiberin bändit pääsivät soittamaan sisätiloissa. Lauantain sadekelissä tämä oli melko suuri etu.

            Juuri tuohon lavojenvaihdon väliin mekin osuimme. Chisu lauloi juuri viimeiset tahdit encorebiisistään kun saavuimme alueelle. Ääni kuului, mutta itse artistia emme onnistuneet näkemään ensinkään. Sitä emme kuitenkaan ehtineet kauaa harmitella, sillä viereisellä lavalla Jukka Poika oli juuri aloittamassa hyvän fiiliksen ja kaikenkattavan suvaitsevaisuuden levittämistä kuuntelijoihinsa.

            Jackie Paper pääsi siis päivän ensimmäiselle kuvauskeikalleen ammattikuvaajien joukkoon. Hänen syöksyessään kuvaamaan, muistutin vielä ettei missään nimessä hukkaisi linssinsuojusta, kameran suojapussia, eikä etenkään itse kameraa. Ystävälläni kun on toisinaan taipumus kadotella asioita.

            Katselin touhua huvittuneena kontrastista Jackie Paperin ja muiden kuvaajien välillä. Ammattilaisvalokuvaajilla oli äärettömän kalliin näköiset kamerat naurettavan kokoisilla putkilla, kun taas meillä oli vain vaatimaton, auttamattomasti vanhentunut CanonEOS 300D. Näyttää vahvasti siltä, että koska kaikilla on nykyään kamerat, täytyy oma ammattitaitonsa näyttää hankkimalla mahdollisimman näyttävät laitteet. Pidän tällaisia kavereita silkkoina välineurheilijoina Voisivat miettiä miten esimerkiksi Annie Leibowitz pärjäsi 70 –luvulla sen aikaisilla kamoilla. Suunnittelin myös meneväni seuraavalla viikolla Provinssirockin päälavan eteen ottamaan valokuvia huoltoasemalta ostetulla kertakäyttökameralla.

            Jackien palatessa valokuvaamasta, hän oli jo ehtinyt hukata sekä linssinsuojuksen, että kamerapussin, mitkä tosin myöhemmin löytyivät. Tästä muistuikin mieleeni vanha viidakon sanonta. Älä ikinä, ikinä, anna kameramiehelle vastuuta.

            Onneksi olimme saapuneet Leppävaaraan suhteellisen myöhään, joten saatoimme myös poistua sieltä tavallista aiemmin. Ainakaan ensimmäinen ilta Kyläjuhlissa ei vastannut mielikuvaani rockfestareista. Tosin, pitkän talven jälkeen saattaa olla että aivoni ovat jotenkin näivettyneet, ja se on pelkkä virheellinen muistikuva, että rockfestareilla olisi paljon ihmisiä, hyvä meininki ja silloin tällöin myös hyvää musiikkia. Tosin ikävystyneeseen olotilaani saattoi vaikuttaa myös se harvinaisuus, että olin rockfestareilla käytännössä selvinpäin.

            Tämä erikoinen tila täytyikin sivuuttaa mitä pikemmin, joten ajoimme auton vauhdilla Pitkänsillanrantaan, jossa Jackie tapasi bunkata. Saatuamme juomatasapainoni kuntoon hänen kämpillään, saatoimme hyvillä mielin syöksyä Kallion yöhön.

Lauantai

            Muistikuvat edelliseltä yöltä palauttivat mieleen sen tosiseikan että olimme olleet ainakin Siltasessa. Onneksi itse olin päässyt vauhtiin vasta verrattain myöhään, joten saatoimme siirtyä takaisin Leppävaaraan omalla autolla. Kuvaajani sen sijaan noudatti tarkasti Liikennel –laitoksen vanhaa neuvoa: ”jos et aja, ota”. Onneksi hän ei ollut vielä toistaiseksi onnistunut kadottamaan itseään, vaikka aamuoluesta, käsien tärinästä ja ketjussapolttamisesta olisi voinut muuta päätellä.

            Olimme paikalla hyvissä ajoin, tarkistamassa Jätkäjätkien tämänkesäisen keikkakunnon. Olin pitänyt ko. bändiä kenties Suomen kovimpana livebändinä, mutta kovin kovin löysän oloista vaikutti meno olevan Kivenlahdessa. Toki tuohon saattoi omalta osaltaan vaikuttaa vähäinen yleisömäärä sekä sateinen sää.

Jätkäjätkät veti yleisön Kivenlahteen

            Jätkäjätkien vedon jälkeen meillä oli muutama tunti aikaa ennen seuraavaa mielenkiintoista keikkaa, Plutonium74:ää. Olin nähnyt bändin joitakin vuosia aiemmin Ämyrockissa, mutta silloin olin seurannut keikkaa lähinnä sivusilmällä, jonkin erittäin intensiivisen keskustelun viedessä päähuomioni. Silminnäkijähavaintojen mukaan tuohon tilanteeseen oli saattanut liittyä eräs koulutus- ja kirjallisuuspuolella nykyään vaikuttava ystäväni, sopiva annos alkoholia, pari kaunista naista sekä ainakin osa nykyään jo päätoimisesti vainaasta Kakkahätä 77 –bändistä. Saattaa myös olla ettei tämäkään pidä ollenkaan paikkaansa.

            Tuon muutaman tunnin vapaa-aikamme käytimme tehokkaasti henkilökohtaiseen huoltoon. Kivenlahtirockiin palattuamme havaitsimme, että Experience –teltan – jossa Plutoniumin oli määrä soittaa – ohjelma oli n. tunnin verran myöhässä, syystä josta järjestyksenvalvojalla ei ollut aavistustakaan.

Älkäämme kuitenkaan syyttäkö onnetonta talkoolaista tästä. Hänen tehtävänään on vain valvoa järjestystä, ei suinkaan ottaa selvää jokaisesta ongelmasta joka keskelle rockfestareita sattuu ilmaantumaan. Sen sijaan voimme jälleen kerran hämmästellä puuttellista tiedonkulkua ja sitä, miksi myöhästymisen syyt tietävät tahot eivät olleet informoineet tästä eteenpäin. Kuten hyvin tiedämme, informaation välittyminen taholta toiselle on hyvin tärkeää. Tästä tein erittäin mielenkiintoisia lisähuomioita viikkoa myöhemmin Provinssirockissa, mutta siitä lisää myöhemmin.

            Itseäni ei tunnin myöhästyminen olisi muuten haitannut, ellei se olisi aiheuttanut sitä, että nyt Plutonium ja Eläkeläiset soittivat aivan päällekäin. Näin en siis saattanut havainnoida humppaukkojen nykyistä – ilmeisesti melko selvää – keikkakuntoa. Tosin tämäkin oli korjattavissa heti viikkoa myöhemmin Seinäjoella.

Loistava Plutonium

            Pian Plutoniumin alettua soittaa maalliset murheet kuitenkin poistuivat jonnekin mieleni perimmäisiin sopukoihin, sillä voi vittu että olihan huikea keikka. Plutonium 74 laittoi soitannollaan jopa yleensä niin viileälle journalistillekin tanssikengät jalkaan. Kun keikka tuntia myöhemmin päättyi, se tuntui päättyvän aivan liian lyhyeen. Etenkin kiitosta täältä päin saa Ylermin upea toiminta mikrofonin ja koskettimien takana, sekä bändin luotsaaminen isällisen lämpimällä ottella. Todellinen bändiliideri. Todella mahtavaa menoa. Todella mahtavaa musaa. Yksi vuoden parhaista keikoista toistaiseksi.

            Plutoniumhan omien sanojensa mukaan äänittää tällä hetkellä materiaalia tulevalle levylle (edellisestä onkin jo aikaa), ja Tavastian keikalla 6.7 pitäisi kuulla esimakua tästä. Allekirjoittanut tahtoisi olla silloin tuossa Suomen rockpyhätössä, mutta valitettavasti samaan aikaan järjestettävä Ruisrock ajaa sittenkin edelle. Siellä kohtaan viimeinkin pahamaineisen Garth Butcherin - miehemme pohjoisesta, jonka maine kulkee edellä, ja totuus seuraa perässä, Lehteä lainatakseni.

            Täytyy sanoa, että Plutonium esiintymisellään periaatteessa pelasti allekirjoittaneen viikonlopun. Kaikki muu mitä näin oli joko valmiiksi pureskeltua huttua, jotain mitä on tarjolla kaikkialla muuallakin, tai sitten jotain sellaista mikä ei muuten vain jaksanut iskeä.

            Plutoniumin jälkeen palloilimme krapulaisen kuvaajan kanssa alueella vielä jonkin aikaa, mutta sateinen päivä sai meidät lopulta suorittamaan taktisen vetäytymisen kohti Kallion valoja.

No ei se ihan tyhjillään sentään ollut

            Täytyypä sanoa, ettei Kivenlahtirock nyt lopultakaan ollut kovin kaksinen juhla, ja vaikka on väärin verrata Espoon erikoistalousalueen festivaalia Jumalan krapulapäissään luoman Korson omaan festariin, nyt jo edesmenneeseen Ankkarockiin, niin verrataan nyt kuitenkin.

Toki Ankkarock levittäytyi etenkin loppuaikoinaan paljon Kivenlahtirockia suuremmalle alueelle, ja toimi varmasti muutenkin paljon suuremmalla volyymilla, mutta silti Kivenlahtirockista ei ainakaan vielä Ankkarockin manttelinperijäksi ole. Kenties määrätietoisella ja pitkäjänteisellä kehitystyöllä Kivenlahti voi täyttää Ankkarockin jälkeensä jättämät saappaat Etelä-Suomen omana rockfestivaalina. Ja puhun nyt siis yleisestä rockfestivaalista, eli en esim. Tuskasta joka on profiloitunut hevifestariksi, enkä Flowsta, joka loistavista bändeistä huolimatta saa allekirjoittaneessa aikaa oksennusrefleksin. Sen täytyy varmasti johtua niistä vitun itseriittoisista hipsterionanoijista iPadeineen ja marenginvärisine maailmantuskineen. Kukas sen osuvasti laittoikaan: ”jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole kuulemassa, ostaako hipsteri tapahtumasta tehdyn soundtrackin”? Siis Flow – liian mainstreamia meikäläiselle.

Kivenlahden laimeudessa voi tietysti olla kyse myös miljööongelmista. Eihän rockfestari vain sulaudu erikoistalousalueelle kaikkien niiden ylemmän keskiluokan konservatiivikusipäiden sekaan kuin Korsoon, joka on huomattavan punkimpi paikka kaikkine hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalitapauksineen.

Tuhkakuppien nerokasta asettelua

            Kivenlahden ilmoittama yli 10 000 kävijää kyllä hämmästytti itseäni, sillä vaikutti siltä että paikalla olisi ollut hädintuskin 3 000 ihmistä per päivä, mutta ehkä oma arviointikykyni heittänee tässä asiassa. Myös monet käytännön asiat tuntuivat erittäin puolinaisesti tehdyiltä, esim. jo edellmainitsemani sekoilu pressikorttien kanssa. Myös ainakin osasta tupakointipaikkoja puuttuivat tuhkakupit kokonaan perjantaina. Lauantaina tämä asia oli korjattu, laittamalla kolme tumppiämpäriä päällekäin. Samoin parantamisen varaa oli myös lehdistön tiloissa, joita ei ollut. VIP – alueelle sentään pääsimme, mikä siis tarkoitti aidattua olutbaaria lavojen välissä jossa olut oli aivan yhtä vitun kallista kuin muissakin olutteltoissa (7 euroa stobe).

            No, tulipa Kivenlahtikin koettua, vaikka viikonlopun parhaat annit irtosivatkin Kallion baareista. Herätessäni sunnuntaina valoisasta, pienestä yksiöstä muiden paikallaolijoiden vielä uinuessa oli ensimmäinen ajatukseni saada jotakin juotavaa, ja toinen ajatukseni, että Provinssirock alkaisi vain muutaman päivän päästä.