Matkalla Euroopassa, osa 5. Viimeiset kauhun kilometrit

Lauantai 02.06.12 Mannheim – Erfurt (n. 340 km)

            Koska emme vielä tämän kiertueen aikana olleet päässeet kokemaan ihanaa E40 –tietä, ajoimme sitä pitkin Erfurtiin, joka sijaitsi aivan toissailtaisen keikkapaikkamme Jenan vieressä. Erfurtin show tulisi olemaan myös viimeinen Aleksin kanssa, jonka jälkeen hän lentäisi takaisin Suomeen. Kun lapin kesä kutsuu, on siihen vastattava.

Ammattilaiskuvaaja ja valot

            En saanut täysin selville, omistivatko nuori Philip ja hänen isänsä Erfurtin keikkapaikan, mutta yhtä kaikki, molemmat olivat verrattomia tyyppejä. Keikasta sen sijaan jäivät mieleen lähinnä kauniit valoefektit, joista en valitettavasti saanut kunnollista kuvaa.

Erfurtin tuomiokirkko

            Koska kyseessä siis oli Aleksin viimeinen ilta, ei sitä sopinut päättää lyhyeen, vaan Philipin suosituksesta suuntasimme kohti paikallista Kicker Kelleria, jossa piti olla jonkinlaiset trance- ja reggaebileet. Kyllähän siellä sellaiset olivatkin, mutta meidän matkamme tyssäsi kahteen järkyttävän kokoiseen ovimieheen, jotka ottivat meidät avosylin vastaan. Nämä kaksi tornia kertoivat suuresti pahoitellen, että päästäksemme peremmälle, meidän olisi tullut olla klubin jäseniä, joten jouduimme kääntymään ovelta pois tyhjin tassuin. Nämä ystävälliset vaatekaapit kuitenkin opastivat meidät klubille, jonka nimi saattoi olla Dance Park. Paikan 10 euron arvoinen sisäänpääsymaksu – yhdessä sen faktan kanssa, että seuraavana päivänä olisin seurueen ainoa kuljettaja – karkottivat allekirjoittaneen kuitenkin takaisin hostellin rauhaan, Aleksin ja Katrin jäädessä vielä jatkamaan juhlia. Sikäli sääli, sillä tuo kovasti paikalliselta Onnelalta vaikuttanut tanssihelvetti olisi takuulla ollut kokemisen arvoinen. Etenkin kun tämän paikan ovimiehet olivat – jos mahdollista – vieläkin massiivisempia kuin Kicker Kellerissa. Saksassa kaikki on suurempaa.

Illan taidepläjäys

            Seuraavana päivänä Katri kertoi Dance Parkin mielenkiintoisesta käytännöstä, jossa jokaiselle asiakkaalle annettiin henkilökohtainen kortti, jonne ladattiin kaikki illan aikana tehdyt ostokset, jotka maksettiin kassalla vasta paikalta poistuessa. Mielenkiintoista, mutta en usko että tuollainen periaate toimisi kovinkaan jouhevasti Suomessa.

Sunnuntai 03.06.12 Erfurt – Basel (n. 590 km)

            Sveitsi. Upeat maisemat. Lumihuippuiset vuoret jotka tavoittelivat kirkkaansinistä taivasta. Vuorten alemmilla niityillä laiduntava nautakarja, kuin suoraan Milka –suklaan mainoksesta. Solisevat vuoristopurot, jonka kristallinkirkkaan veden nuorentava vaikutus sai kylmät väreet selkäpiihin. Loistavassa kunnossa olevat asfalttitiet, jotka serpentiinimäisesti kiemurtelivat yhä ylöspäin näiden majesteetillisten vuorten rinteitä, silti sopeutuen täydellisesti maisemaan ollen yhtä luonnon kanssa. Kaupungit kiiltäviä, kadut puhtaita roskista, ei pakokaasua vaan enimmäkseen sähköllä kulkevia ajoneuvoja. Vastaan kävelevät ihmiset onnellisia, jatkuvasti hymy huulilla. Maailman edistyksellisin maa.

Hulvatonta aikaa Sveitsissa

            Ja vitut. Odotukset olivat kovat kun lähdimme kohti Sveitsiä, mutta kun allekirjoittaneellekin paljastui että tämänkertainen matkakohteemme Basel olisi joku hevosenpaska aivan kiinni Saksan ja Ranskan rajoilla, jäi ensikosketukseni tuohon suuresti ihailemaani maahan melkoiseksi pintaraapaisuksi. Vielä kun ylitimme rajan vittumaisessa tihkusateessa ja kaikki näytti kaupunigissa aivan yhtä harmaalta kuin missä tahansa kuppaisessa teollisuuskaupungissa muualla maailmassa, ei tämä reissu juurikaan hurraahuutoja herättänyt. Enkä tainnut nähdä siinä maassa ensimmäistäkään hymyilevää ihmistä. Siitä huolimatta tahdon kyllä matkustaa Sveitsiin uudelleen, seuraavalla kerralla kenties hiukan pintaa syvemmälle.

Basel ja uusi vahvistus, Janne

Ainoa plussa tuossa maassa oli Jannen, kiertueen toisen rumpalin ja kuskin mukaan hyppääminen. Illan keikasta jäi mieleen myös se, miten kaksi rumpalia voi soittaa samat biisit niin tavattoman eri tavalla. Aleksin ja Jannen tekniikat erosivat toisistaan kuin Sveitsin todellisuus omista ennakko-odotuksistani. En silti väitä että, toinen olisi ollut toista parempi. Rumpaleiden soittotyyleissä vain näköjään on suurempia eroja kuin olen aiemmin ymmärtänytkään.

Maanantai 04.06.12 Basel – Pariisi (n. 580 km)

            Pariisi. Alkuvaikutelma täytti kaikki odotukset, toisin kuin Sveitsin kohdalla. Sitten, jätettyämme Emilyn asunnolle jossa hänen äitinsä oli (Emilyllä oli illalla soolokeikka, meillä muilla vapaailta), siirryimme Vanhalla Sotakaakilla kohti omaa motelliamme.

            Motelli löytyi kyllä helposti, mutta oletteko ikinä koettaneet löytää parkkipaikkaa Pariisin keskustasta viisimetriselle autolle iltapäiväruuhkassa? Ei kannata edes yrittää. Pariisin liikenne oli aivan helvetillistä, pisteenä i:n päälle kaksipyöräiset ajoneuvot jotka sujahtelivat jatkuvalla syötöllä ohitsemme oikealta ja vasemmalta mitä pienemmistä väliköistä.

            Lopulta, etsittyämme parkkipaikkaa lähes tunnin, tunsin kuinka Kaakin vaihteisto sanoi itsensä lopulta irti. Yli kaksikymmentä vuotta vanhoja automaattivaihteisia jenkkivänejä ei selvästikään ole suunniteltu edellämainitun kaltaisiin operaatioihin. Vaihteet eivät enää tahtoneet mennä silmään, vaan aina liikkeelle lähdettäessä ja kaasua painaessa, vaihteisto löi jonkin aikaa tyhjää, ennen kuin auto lopulta nytkähti väsyneesti liikkeelle.

Vihdoin, kun tilanne alkoi näyttää toivottomalta huomasimme yksityisen parkkihallin, jonka eteen pysäytin auton pysäköintikieltoalueelle, Junnun syöksyessä tiedustelemaan löytyisikö sieltä paikka myös meille. No eihän sieltä löytynyt, mutta parkkihallin asiakaspalvelijat neuvoivat että kulman takana pitäisi olla yleinen parkkihalli, jossa pitäisi olla tilaa myös meille.

            Junnun lähtiessä jalkaisin tiedustelemaan asiaa, ja antaessamme uupuneen Kaakkimme levätä, pistin kaikessa rauhassa tupakiksi auton vieressä. Olin tuskin henkoset ehtinyt nauttia, kun eteemme pysähtyi musta siviiliauto, laittaen hätävilkut päälle. Kiinnostuneena seurasin hetken aikaa, mitä kuski mahtoi toimittaa. Siinä vaiheessa kun edellä olevan automme kuljettaja alkoi suorittaa autostaerkanemisliikkeitä, jotakin sakkolapulta näyttävää kädessään, menetin mielenkiintoni tyystin tätä Ranskan tieliikennelaitoksen tarjoamaa rahallista avunpyyntöä kohtaan, ja katsoin paremmaksi poistua Kaakin selässä rikospaikalta taakseni katsomatta.

Pariisin näkymämme

            Onneksi kulman takana Junnu oli saanut luotua kontaktin paikallisen parkkihallin työntekijöihin, ja saatoimme hyvillä mielin saatella Kaakin pilttuuseen. Tässä vaiheessa huomasimme että Kaakkimme oli huonovointisuudessaan oksentanut vaihdelaatikkoöljyt sisuksistaan.

            Maksettuamme yön pysäköinnistä nimellisen 32 euron korvauksen, päätimme kuitenkin jättää autohuolet huomiseen, ja siirtyä hotellille nauttimaan henkilökohtaisesta huollosta ja paikallisesta Pastisista. Itsemme kuosiin saatettuamme, lähdimme etsimään jotakin suuhunpantavaa.

            Aiemmin useasti paikkaansapitäväksi todistettu teoria yllätti itseni pitämällä jälleen kerran paikkansa: ruokapaikan etsiminen neljän hengen seurueessa ei ole yksinkertainen asia, sillä konsensusta on erittäin hankala saavuttaa.

            Lopulta kuitenkin päädyimme yhteisymmärrykseen ja siirryimme aterioimaan aitoon italialaiseen pizzeriaan – ja mikä onnenpotku se olikaan. Pizzat olivat toki hyviä, mutta ruokaa tärkeämmäksi muodostui ulkomailla aina yhtä arvokas paikalliskontakti.

Sacré Coeur

            Viereisessä pöydässä nimittäin istui iäkkäämpi pariskunta, mutta emme ottaneet toisiimme minkäänlaista kontaktia koko ruokailun aikana. Vasta kun molemmat seurueet olivat päättäneet ruokailunsa, he kysyivät mistä päin me mahdoimme olla. Kuultuaan totuuden, he sanoivat arvanneensa tämän, sillä molemmat olivat kovia Arto Paasilinna –faneja. Seuraavan tunnin ajan vietimme joutuisasti keskustellen Paasilinnasta, Kalevalasta, politiikasta, sekä tietysti Pariisista.

            Monique oli Pariisilainen runoilija, joka oli nuorempana kiertänyt maailmaa viidentoista vuoden ajan, ennen paluutaan Pariisiin. Hän oli viettänyt myös aikaa 80 –luvulla kuuluisassa Shakespeare & Co. –kirjakaupassa, mikä olikin onnenpotku. Tämä kirjakauppa oli kuulunut ehdottomiin ykkösmatkakohteisiini Pariisissa Heilurin ohella, mutta ilman tapaamista Moniquen kanssa olisin unohtanut autuaasti mokoman putiikin.

Pariisi täydenkuun aikaan

            Tuo pariskunta huokui aivan valtavaa boheemia elämäniloa, jollaista sen ikäisillä ihmisillä ( Joe oli 51, Monique vaikutti vanhemmalta) näkee aivan liian harvoin, tai oikeastaan minkä ikäisillä tahansa. Liian harva elää elämäänsä jatkuvan uuden etsimisen, ihmettelyn, oppimisen, suvaitsevaisuuden ja elämästä nauttimisen vallassa.

            Lopulta tiemme kuitenkin erosivat, mutta tätä ennen kutsuimme heidät seuraavan illan keikalle, ja vastavuoroisesti he neuvoivat meille parhaan reitin Sacré Coeurille. Ja todella, kun lopulta olimme huipulla, oli kirkko kukkulan päällä selkiemme takana, ja edessämme levittäytyi öinen Pariisi, jonka katoilla täydenkuun valo loisti.

Tiistai 05.06.12. Pariisi

            ”Silloin näin heilurin. Pallo liikkui pitkän köyden varassa, joka oli kiinnitetty kuoriholviin, suorittaen laajan heilahdusliikkeensä täsmällisesti ja majesteettisesti. Tiesin - vaikka kuka tahansa olisi voinut tajuta sen tuon lumoavan tyynen liikkeen nähdessään - että heilahdusajan määräsi ripustuslangan pituuden neliöjuuren ja luvun π välinen suhde, joka π, syystä jota mikään järki auringon alla ei pysty tajuamaan, jumalallisen viisauden nojalla väistämättä määrää kaikkien mahdollisten ympyröitten halkaisijan - joten aika, joka kului pallon matkatessa ääripisteestä toiseen, oli seuraus salaisesta liitosta, joka vallitsee mittayksiköistä ajattomimpien, kiintopisteen ykseyden, tason abstraktin kaksinaisuuden, luvun π kolmiluonteen, juuren salaisen neliyhteyden ja ympyrän täydellisyyden välillä".

- Umberto Eco; Foucaultin heiluri (suom. Tuula Saarikoski) -

Siinä se heiluu menemään

            Kun itse astelin sisään tekniikan museoon, ja vanhaan kirkkoon, oli paikka turisteista tyhjä, ja alttarin paikalle asetettu heiluri liikkui edestakaisin, hitaasti maan pyörimisliikettä myötäillen. Tunsin, kuin olisin todella saapunut pyhään paikkaan, missä luonto, uskonto ja tiede muuttuivat yhdeksi.

            Pariisissa on miljoona nähtävää asiaa, mutta siitä lähtien kun luin yhden parhaista kirjoista joita olen milloinkaan lukenut, Tekniikan museo ja Heiluri ovat aina olleet ykkösmatkakohteeni Pariisissa. Heilurin näkemisen eteen täytyi uhrata mm. Riemukaari, Louvre, sekä Eiffelin torni (näin sen tosin lentokoneesta). On kuitenkin selvää, että näin lyhyellä visiitillä on tehtävä kompromisseja, ja aivan yhtä selvää on, että myöhemmin Pariisiin on mentävä uudelleen enemmän aikaa käsissään.

Shakespeare & Co.

            Ehdin kuitenkin nähdä myös Notre Damen, jossa pyysin jälleen tulevia syntejäni anteeksi, sekä Shakespeare& Co.:n joka sai vaatimattoman kirjallisuudenopiskelijan hiljaiseksi. Paikka, jossa aikaansa ovat viettäneet mm. Eliot, Pound, Papa Hemingway, Fitzgerald sekä Beckett. Paikka, joka julkaisi ensimmäisenä toisen suosikkiromaaneistani, James Joycen Ulyssuksen.

            Kauppa oli pelkkää kirjaa katosta lattiaan, ja sen toisessa kerroksessa oli paikan perustajan, Sylvia Beachin muistokirjasto, jossa sai viettää aikaa ja lueskella sieltä löytyviä teoksia. Tuo samainen yläkerta oli aikanaan myös toiminut kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden oleskelu- sekä nukkumapaikkana.

            Edellisiltainen tuttavuutemme Monique kertoi itse viettäneensä aikaa kirjakaupassa 80 –luvulla. Eräänä päivänä, kun liike oli ollut kiinni, ja Monique oli ollut yksin paikalla toisessa kerroksessa lueskelemassa, hän oli alkanut kuulla outoa rapinaa. Hetken kuunneltuaan, Monique oli myös paikallistanut tuon äänen lähteen. Kirjakaupan silloinen omistaja (ei mikään nuori mies enää) oli kiipeämässä sisään oman liikkeensä toisen kerroksen ikkunasta.

Kun omistaja oli lopulta päässyt sisäpuolelle, hän oli ensimmäisenä syöksynyt jääkaapille. Tämä siksi, että siihen aikaan oli ilmeisesti tapana säilyttää laittomia aineita jääkaapeissa. Kirjakauppias oli siis ratsaamassa omaa liikettään. Valitettavasti en muistanut kysyä Moniquelta, oliko kauppias löytänyt mitään noiden taiteilijanrenttujen jäljiltä, mutta jotenkin jäin sellaiseen käsitykseen, että sillä kertaa hän oli vetänyt vesiperän. Monique kuitenkin muisteli lämmöllä noita menneitä aikoja, joita emme saa enää takaisin, mutta jotka kuitenkin elävät aina muistoissamme.

Se on siinä

            Iltapäivällä oli edessämme paluu arkeen, kun kiertueen viimeinen keikka oli suoritettava pohjoisessa Pariisissa. Jos olenkin aiemmin valittanut kiertueen keikkapaikkojen järjestelyistä, niin tämä viimeinen, Espace B, oli alle kaiken arvostelun. Omistaja tuntui ylimieliseltä kusipäältä, bändille ei ollut järjestetty takahuonetta (taaskaan) ja meistä oli odotettu neljää paikalle viiden sijaan, joista kolmelle oli järjestetty majoitus. Kaiken huippuna kuitenkin tässä kuppaisessa räkälässä oli se, että jokaiselle meistä jaettiin käteen KAKSI drinkkilippua, jonka jälkeen kaikki juomat täytyi kustantaa omasta pussista. Tämä siis koski myös alkoholittomia virvokkeita. Millä vitulla nämä kusipäät olettavat artistien selviävän illan työstään kahdella vitun drinkkilipulla? Aivan sama olisi, jos bändi saapuisi paikalle soittokamojen kanssa, mutta ilmoittaisi että kahden ensimmäisen biisin jälkeen vetäisivät loppuillan setin a cappellana. Hyvää pubiruokaa meille sentään tarjottiin, ja jopa vettä sen alashuuhtomiseksi

            Iltaamme kuitenkin piristi suunnattomasti kun Monique ja Joe saapuivat kuin saapuivatkin seuraamaan keikkaa, ja Moniquen reaktioista päätellen musiikki tuntui osuvan jonnekin syvälle. Lyhyet hyvät hetket voivat todella pyyhkiä pois monia huonoja.

            Matka hotellille autonromulla olikin allekirjoittaneen viimeinen kuskin homma tuolla matkalla, ja mikä katastrofi se olikaan. Lyhyt matka, jonka aikana sattui yksi erittäin läheltä piti –tilanne, sekä yksi aivan liian läheltä piti –tilanne. Huomasi kyllä ettei vireystila enää jaksanut kantaa aivan päätyyn asti.

            Toki, oma mielipiteeni on se että auton ja kuljettajan suhden on erittäin hienovarainen. Jos hyvän kuskin alla on toimiva auto, jota on miellyttävä ajaa, se ei aiheuta mitään ongelmia. Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, jos joko kuski tai auto ei toimi. Tuolla viimeisellä pätkällä kuski ei toki ollut parhaimmillaan, mutta osan virheistä laitan sen piikkiin, että jouduin kuluttamaan aivan liikaa huomiokykyäni Vanhan Sotakaakin liikkeellä pitämiseksi, eikä siitä riittänyt enää vaadittavaa määrää liikenteen seuraamiseksi. Auton ja kuljettajan täytyy pystyä toimimaan saumattomasti yhdessä. Täytyy olla Zen.

Kotimaata näkyvissä

            Seuraavana päivänä palasin lentäen takaisin Suomeen, sillä perjantaina oli edessä kirjallisuushistorian tutkimuksen tentti, josta minun oli pakko päästä läpi etten menettäisi opintotukiani. Muut sen sijaan lähtivät Kaakilla Pariisista kohti Rostockia, ja myöhemmin kuulin että Pariisin ulkopuolella he olivat löytäneet huoltamon, jossa paikallinen mekaanikko oli saanut koneeseen uudet vaihdelaatikkoöljyt. Tämän jälkeen Vanha Sotakaakki oli kuin olikin vienyt seurueen aina kotimaan kamaralle asti.

            Mitä Euroopasta sitten jäi käteen? Paljon kauniita paikkoja, hyviä ihmisiä ja hauskoja tilanteita. Varjopuolena täytyy sanoa että kiertueen suunnittelu petti monella tasolla: välimatkat olivat välillä aivan naurettavia, kuten myös se, että jouduimme jatkuvasti sahaamaan samoja teitä edestakaisin. Lisäksi paljon huomautettavaa olisi artistien kohtelusta keikkapaikoilla. Pitäisi varmaan alkaa kuskin ammatin lisäksi kiertuemanageriksi, ja alkaa tappelemaan tosissaan paikallisten promoottorien kanssa saavuttamattomista eduista.

Vaarallisen lajin (tupakoitsijoiden) näyttelyhäkki, Arlanda

Myöskin auto olisi saanut olla hiukan nykyaikaisempi. Kuitenkin, tällaisia tilaisuuksia ei tule kovin usein vastaan, ja aivan varmasti tulen tarttumaan uudelleen kypsään omenaan, jos sitä vielä tarjotaan. Tosin samaisella Sotakaakilla en suostu enää ajamaan.

Oman osuuteni reissusta hoidin omasta mielestäni helvetin hyvin. En kolaroinut, ja kaikki pääsivät hengissä takaisin kotiin. Kuten Stephen Malkmus asian niin oivallisesti ilmaisee: ”Done is good, but done well is so much fucking better”.

           

            Erikoiskirjeenvaihtaja Callahan päättää Euroopan raporttinsa tähän. Seuraavana vuorossa lyhyt selonteko Kivenlahtirockista, jonka virallisen osuuden voi jossain vaiheessa lukea myös Jyväskylän Ylioppilaslehden nettisivuilta.

            Kivenlahtirockin jälkeen on vuorossa tiukka reportaasi Provinssirockista, ja voi luoja mitkä bileet meillä siellä olikaan. Sääli niitä jotka eivät päässeet paikalle vaikka olisivat halunneet. Ei sääli niitä jotka eivät edes halunneet.

Hyvää juhannusta.