Vielä keväällä ajattelin olla ensimmäistä kertaa aikoihin menemättä Provinssiin, mutta sitten minut saavutti tieto että The Gaslight Anthem saapuisi Seinäjoelle. Tämä yhdessä sen tosiasian kanssa, että saisin festareille myös lehdistöpassin käänsi pääni. Niinpä 11. kerta putkeen
Provinssissa oli tosiasia. Voisin tuntea itseni vanhaksi, mutta kuten eräs hieno mies on
sanonut: ”I’m not old, I’m old school.”
Tämän lisäksi aika ei jätä ketään meistä rauhaan, eikä menetettyjä päiviä saa milloinkaan takaisin. Oliskin hyvä joka aamu miettiä, kuinka päivän voisi käyttää niin hyvin hyödykseen, että vanhana harmittaisi mahdollisimman vähän.
Leiriä pystyttämässä |
Saavuimme paikalle kuvaajani Williamin kanssa hiukan yli yhdeksän keskiviikkoiltana. Juuri ajoissa aukaisemaan ensimmäiset tölkit ja pystyttämään leirin jo vuosia samana pysyneelle paikalle aivan leirintäalueen takalaitaan.
Joidenkin mielestä on typerää mennä paikalle jo keskiviikkona, ja vieläpä majoittua aivan leirintäalueen perälle. Voi olla näinkin, mutta leirintäalueen perällä on yleensä hiukan rauhallisempaa (ei aina), ja uni, kuten myös syöminen ovat erittäin tärkeitä asioita 4-5 päivää kestävissä bileissä. Lisäksi, kun kävelee koko leirintäalueen halki matkalla festarialueelle, näkee paljon enemmän.
Mutta miksi keskiviikko? Vaikka keskiviikkona paikka on lähes tyhjillään, on siellä kuitenkin jonkin verran väkeä paikalla, jolloin on myös helpompi solmia uusia tuttavuuksia koska kaikki muutkin ovat yhtä hulluja kuin sinä.
Se on siinä |
Leirin pystyttämistä
tuppasivat hiukan haittaamaan vitullinen häröpallo hyttysiä, mutta tämä oli
etukäteen tiedossa. Jos on niin typerä että ajaa aivan leirintäalueen perälle
missä on melko hiljaista vielä seuraavat 24 tuntia, saa luvan tottua hyttysiin. Jos taas ei kestä leikkiä, niin leikkiin ei kannata lähteä. Seuraavana päivänä hyttyset eivät kuitenkaan enää haittaisi. Niillä olisi niin paljon muitakin juhlijoita syötävänään.
Leirintäalueen takakulma
oli siis tuttu paikka meille jo vuosien takaa, ja muistan kuinka yksitoista
vuotta aikaisemmin esimerkiksi bajamajoja oli erittäin reilusti. Siitä lähtien
ne ovat kuitenkin vuosi vuodelta vähentyneet, niin että tänä vuonna koko
takareunalle oli jäänyt huimat viisi huussia. Täytyi kuitenkin nauttia
ylellisyydestä niin kauan kuin se oli mahdollista, ja vaikka bajamajoissa
asiointi ei yleensä ole kovinkaan miellyttävää, oli vähintäänkin mukavaa olla
viikonlopun ensimmäinen asiakas.
Satuin myös kysäisemään
järjestyksenvalvojilta minkä takia bajamajoja on vuosi vuodelta vähennetty,
mutta en saanut oikein selkeää vastausta asiaan. Yleisen viihtyvyyden kannalta
erittäin tärkeä asia johon tulisi kiinnittää ehdottomasti huomiota, mutta
toisaalta, eihän järjestävien tahojen tarvitse bajamajoja käyttää, joten minkä
takia niitä pitäisi olla maksaville asiakkaillekaan.
William, Erno, Jonna, Hannu, Esko, Jori ja keskellä torni |
Saatuamme leirin pystyyn,
jätimme hyttyset hetkeksi taaksemme ja suoritimme perinteisen leirintäalueen
läpikävelyn. Olimme aiemmin matkalla pitäneet tupakkatauon Hämeenkyrössä,
jossa olin vilkuillut samalle parkkipaikalle pysäköityä Vania, jonka kuljettana
toimi hyvin rockhenkisen näköinen mieshenkilö. Epäilin Vanin olevan matkalla
Provinssiin, enkä turhaan, sillä leirintäalueeltahan me tuon seurueen bongaismme.
Veimme leiriin
viskitervehdyksen, ja tapasimme joukon hienoja ihmisiä. Erno, Esko, Jori,
Jonna ja Hannu. Nämä hienot ihmiset muunmuassa tutustuttivat meidät Huojuva torni -juomapelin saloihin, ja tapasimmekin istuskella pitkät pätkät heidän leirissään viikonlopun aikana.
Huojuva torni |
Samana iltana kävimme myös
leirintäalueen etulaidassa, josta
kävelimme leirintäaluetta sivuavalle Törnäväntielle. Palatessamme toisesta
portista hetkeä myöhemmin takaisin leirintään, oli tämä portti täysin vailla vartiointia. Kaukana,
koulun pihalla kuitenkin näimme pari järjestyksenvalvojaa, jotka meidät
huomattuaan käänsivät tyynesti selkänsä ja kävelivät pois, kenties etsien järjestystä jota he voisivat valvoa.
Tiedustellessamme
pääporttien luona tätä miehistövajetta, he vastasivat että on niin hiljaista ettei joka portilla
tarvita valvojia. Huomenna siellä sitten on valvojia, kun juhlakansaa saapuu
enenevissä määrin paikalle. Niinpä niin...
Palattuamme yöllä omaan leiriimme, huomasin että kentän
toiselle puolelle kaarsi vanha, asuntoautoksi kustomoitu suurikokoinen paku, josta viileään alkukesän yöhön purkautui puolisen tusinaa festivaalivierasta. Kyräiltyämme toisiamme hetken aikaa, he
alkoivat pystyttää leiriään ja minä painuin unten maille.
Siuntio's Finest, ja taustalla Neppis |
Torstaina heräsin
aurinkoiseen päivään rauhallisten yöunien jälkeen, ja myös viime yönä saapuneet
naapurit näyttivät olevan ylhäällä.
Mielessäni oli ottaa päivä hyvin rauhallisesti. Ainakin alkuun, ja katsella
illemmalla sitten, josko sitä päästäisi itsensä kevyeen
hiprakkaan.
Olin juuri aikeissa lähteä tutustumaan uusiin naapureihimme, kun he alkoivat huudella minulle. Eivät sentään törkeyksiä, vaan pyysivät tulemaan käymään.
Perillä tuo Neppikseksi nimetyllä laivalla liikkuva merirosvojoukkio
paljastui hienoksi siuntiolaisihmisten ryhmäksi, joka ottikin vaatimattoman toimittajan
lämpimästi vastaan Tuntia myöhemmin tiesin kolme asiaa: Kyseessä olivat melko
varmasti Siuntion hienoimmat ihmiset, tulisin tarvitsemaan Alkosta lisää viskiä, ja aikeet rauhallisesta iltapäivästä saattoi hyvillä mielin
unohtaa.
Viskilekan tuhottuamme ja Williamin herättyä
lähdimme käymään kaupassa noutamassa lisää elintarvikkeita, ja itselleni tuli
hyvä tilaisuus jälleen jututella aina yhtä ystävällisiä järjestyksenvalvojia.
Tällä kertaa aiheena Seinäjoen leirinnän ja Camp Provinssin välinen yhteistyö.
Juttuhan on niin, että
festivaalialueen vieressä oleva Camp Provinssi on Provinssin oma leirintäalue,
kun taas Campin jälkeen alkavaa Seinäjoen leirintää hallinnoi urheiluseura Törnävän
Pallo –55. Kysyin kolmelta eri järjestyksenvalvojalta, miten leirintäalueiden
välinen yhteistyö toimii tänä vuonna, ja että onko mahdollista tehdä vierailuja
leirintäalueiden välillä.
Ensimmäinen järkkäri
(Seinäjoen leirintäalue) sanoi että ainakin Campin puolelta saa ilman muuta
tulla Seinäjoen leirinnän puolelle, mutta kulusta toiseen suuntaan hänellä ei ollut tietoa.
Toinen järkkäri (Campin järkkäreiden esimies) sanoi ettei yhteistyö toimi, eikä
kenelläkään ole mitään asiaa hyppiä leirintäalueelta toiselle. Kolmas puolestaan
(edelleen Campista) sanoi että ilman muuta saa liikkua leirintäalueiden
välillä.
On kaunista nähdä kuinka
kommunikaatio eri organisaatioiden välillä toimii. Enkä nyt missään nimessä
syytä tästä järkkäreitä, vaan korkeampia tahoja jotka eivät pysty saamaan
selkeyttä näinkin yksinkertaiseen asiaan ja informoimaan sitä edelleen työntekijöille.
Tietysti hiukan täytyy ihmetellä järkkäreiden esimiehen kommenttia, etenkin kun
Seinäjoen leirinnästä festarialueelle kuljetaan Camp Provinssin läpi!
Kauppareissun jälkeen tein
poikkeuksellisen liikkeen, ja kävin elämäni ensimmäisen kerran suihkussa Provinssin aikana. Tässä vaiheessa sekin oli vielä mukavaa kun leirintä ei
ollut aivan täynnä väkeä. Sai siis rauhassa huljutella. Ehkä
sitä on vanhemmiten tullut jotenkin hienostelijaksi, kun oikein suihkuunkin piti
päästä.
Alkuillasta edessämme oli
lehdistöpassien haku. Itsehän olin saanut passin toimituksen puolesta, mutta
kuvaajani William oli joutunut tyytymään OSTOpassiin. Tämä siis
tarkoitti, että jos osti itse kolmen päivän lipun, sai järjestävältä taholta
pressipassin "kaupan päälle". Pidän tuota suorana vittuiluna järjestävän tahon
toimesta, ja niin piti myös Garth Butcher, jonka piti toimia alkuperäisenä
kuvaajanani, mutta masentui vittuilusta niin totaalisesti, että päätti
suosiolla jäädä Ouluun nuolemaan haavojaan.
Myöhemmin illalla,
ollessamme kiertelemässä siuntiolaisten kanssa leirintäaluetta, meidät yllätti
aivan saatanallisen rankka sadekuuro, jota pakoon syöksyimme lähimmän leirin
pressukatoksen alle. Onneksi tuo kuuro kesti vain kymmenisen minuuttia, mutta
riitävän kauan ehtiäkseen kastelemaan heikommin suojatut teltat ulkoa ja
sisältä. Muuten ilma olikin pysytellyt Provinssiin nähden poikkeuksellisen hyvänä.
Sadekuuron jälkeen
jatkoimme kuljeskelua, mihin väliin outo välikohtaus löysi paikkansa. Yksi
seurueemme naispuolisista jäsenistä huudahti innoissaan jotakin kovaan ääneen (en sattunut seuraamaan keskustelua minkä aikana huudahdus sattui), ja
välittömästi läheisestä teltasta kuului vastaus: ”huora hiljaa!” Tämä puolestaan aiheutti
hetken aikaa ajatustenvaihtoa seurueemme ja pienen sinisen teltan välillä.
Mainittakoon vielä että teltan kylkeen oli mustalla tussilla kirjoitettu numerosarja
420, osoitukseksi teltan asukkaiden viileydestä, tiedostavuudesta ja
katu-uskottavuudesta.
Kun ajatustenvaihto oli
edennyt riittävän lämpimään pisteeseen, saimme huutelijat ulos telttansa suojista,
ja mikä näky eteemme avautuikaan: kaksi finninaamaista ankanpoikasta,
joiden kivekset olivat hädin tuskin ehtineet laskeutua. Uhkaavalta vaikuttanut
tilanne muuttui hetkessä niin absurdiksi ja säälittävän hauskaksi, että näimme paremmaksi vain poistua
paikalta, ja jättää noiden räkänokkien kouluttaminen jonkun muun harteille. Ja
käytöstapojen opettaminen tuollaisille rantallioneille
olisi takuulla yhtä hyödytöntä kuin opettaa kilpikonnaa kiipeämään seinää
sytyttämällä se tuleen. Kyllä perustavanlaatuinen koulutus olisi pitänyt antaa
kotosalla jo kymmenen vuotta aiemmin. Periaatteessa tuollaiset kusipäät voisivat latistaa juhlamieltä, mutta tämä välikohtaus tuntui vain nostaneen sitä meidän kohdaltamme.
Mutta missä se kaikki alkoholi on? |
Torstai-illan aikana leirintäalueelle valui jatkuvalla syötöllä lisää juhlakansaa, ja tunnelma nousi sitä mukaa mitä pidemmälle ilta eteni. Kaikkialla ympärillämme oli enimmäkseen ihania ihmisiä nauttimassa kenties
kesän parhaasta viikonlopusta, tai ainakin ensimmäisestä kunnon viikonlopusta.
Verrataan Provinssia ja sen leirintäaluetta mihin tahansa muuhun Suomessa, niin
kyllä Provinssin tunnelma on aivan omanlaisensa. Hyvänä esimerkkinä toimii se, kun
kuudelta aamuyöllä vastaan kävelee sienihattuinen
kaveri joka yllättäen haastaa sinut kivi-paperi-sakset –peliin
oluttölkin panoksesta.
Torstaiyönä onnistuin jopa tapaamaan kenties kauneimman, ihanimman, upeimman ja mielettömimmän tytön kahdeksaan vuoteen. Mutta kuten viime aikoina on tuntunut käyvän, tytössä ei
ollut kuin yksi vika: meillä oli liian samanlaiset kiinnostuksen kohteet. Me
molemmat tykkäsimme tytöistä. Näitä on jostain syystä sattunut viime aikoina turhankin usein. Ehkä minun tulisi tarkistaa joko naismakuani, tai omaa sukupuoltani.
Pidän kuitenkin torstaita Provinssin ylivoimaisesti parhaana päivänä. Silloin leirintäalue on täynnä väkeä, kaikki
ovat vielä virkeitä ja hyvällä tuulella, eikä hauskanpidon tiellä ole mitään
esteitä, kuten bändejä joita pitäisi mennä katsomaan.
William, Laura ja Heimo |
Perjantaina musiikkikin vihdoin alkoi, onneksi vasta illalla, joten jälleen sai nukkua pitkään ja
rauhallisesti koko aamun. Herättyäni toki ihmettelin, kuinka väljän tuntuista leirintäalueella edelleen
oli. Aiempina vuosina oli normaalia, että alue on viimeistään torstai-iltana kuin tykillä
täyteen ammuttu, mutta vielä perjantainakaan meidän lähellämme ei ollut ensimmäistäkään leiriä. Silti leirintäalueella juhlat vain kasvoivat ja kasvoivat, samoin kuin siuntiolaisten suurleiri, joka lopulta käsittikin noin parikymmentä henkeä, niin että alkoi olla hankala pysyä perässä kuka kukin on.
Viime vuosina on yhä
enenevissä määrin alkanut tuntua siltä, että Provinssin bändien taso on tasaisesti laskenut. Ehkä Provinssi on jäänyt yhä enemmän jälkeen Euroopan muista
festareista, eikä rahat riitä taistelemaan oikein edes b-korin artisteista,
vaan bändit täytyy kaivaa jostain c-laarin pohjalta. Kyse voisi kenties olla henkilökohtaisen maun osumattomuudesta yleiseen linjaan, mutta mielestäni tämän vuoden
pääesiintyjäkolmikko, Nightwish, PMMP ja Slayer eivät jätä paljoa selittelyjen
varaan. Kyllä Suomen mittakaavassa yhden suurimmista ja kauneimmista
festivaaleista pitäisi kaikesta huolimatta pystyä kiinnittämään pääesiintyjiksi
hiukan toisenlaisia nimiä kuin kaksi kotimaista pumppua ja yhden 80-luvun
väsyneen aktin.
Tänä vuonna kaiken
huipuksi festareiden toiseksi suurin lava (YleX -teltta) oli pisimpänä päivänä varattu
kokonaan konemusiikin ja DJ:den käyttöön. En tiedä missä hinnoissa näiden
kavereiden palkat liikkuvat, mutta voisi luulla että tuolla tempulla on
säästetty myös jonkin verran rahaa. Minne se säästynyt raha sitten menee, vai joutuuko
Provinssi työskentelemään aiempaa supistetulla budjetilla? Niin tai näin,
kaukana ovat ne ajat kun Provinssi oli tunnettu rohkeista artistivalinnoistaan,
sekä hyvästä vaistosta nousevien kykyjen kiinnityksessä. Festivaaliorganisaatio
tarvitsisikin täydellisen tuuletuksen, ja puikkoihin sellaisia ihmisiä joilla
on 2010 –luvun näkemystä ja visioita joilla Provinssirock saataisiin nousemaan takaisin
pohjoismaiden, tai edes suomen johtavaksi festivaaliksi. Onneksi ainakaan toistaiseksi ei ole ollut kovin tärkeää tulla Provinssiin bändien takia, vaan nimenomaan sen tunnelman jonka leirintäalueella parhaimmillaan voi kokea.
Iina ja ananas |
Perjantaina oli siis aika
siirtyä varsinaiselle festarialueelle tarkastelemaan viikonlopun
bänditarjontaa. Sitä ennen oli kuitenkin tavattava vanhoja tuttuja, sillä
ystäväni Jyväskylästä, Iina oli saapunut seurueineen Camp Provinssiin, ja
heille veimmekin perinteisen ananastervehdyksen. Tosin tällä kertaa ananascocktail
taisi jäädä valmistamatta veitsen puutteesta johtuen, mutta ajatushan on tärkein.
Edellisen illan sadekuuro
oli kastellut siuntiolaisen Jupen ja tämän tyttöystävän teltan, joten olin
majoittanut heidät tyhjillään olevaan omaan kuivaan telttaani. Ja mikä ettei,
koska itselläni on tapana nukkua autossa. Kiitokseksi tästä ja kai
muustakin nämä ihanat ihmiset toivat minulle alkossa käytyään perjantaina uuden
pullollisen viskiä, joten juhlat saattoivat jatkua hyvien merkkien alla. Tämä on
juuri sitä oikeanlaista festarihenkeä. Ihmisiä pitää auttaa ja heitä pitää
kohdella ystävällisesti, toisin kuin jotkut teinigangstat jotka luulevat
olevansa kovia huorittelemalla teltan läpi.
Teemu Markkula, Death Hawks |
Lisää tuttuja löytyi
festarialueelle päästyämme, kun Riihimäen vahvistukset Heimo ja Laura olivat
saapuneet vuosien tauon jälkeen Seinäjoelle. Syy tähän oli entisten
Riihimäkeläisten Death Hawks –yhtye, jota ei voi hehkuttaa
tarpeeksi. Virallisemmat keikka-arviot Provinssista voi käydä lukemassa Jylkkärin nettisivulta. Täytyy kuitenkin
sanoa, että jos Death Hawksin poikien pää pysyy kylmänä, eikä sinne nouse liikaa
lämmintä, kellertävää nestettä, he tulevat pääsemään pitkälle. Ainoastaan
suurenmoinen The Gaslight Anthem veti viikonlopun aikana vertoja
tappohaukoille.
Perjantai-ilta alueella
kuluikin muuten joutuisasti lähinnä olutteltan puolella vanhoja muistellessa, mikä ei
ollut ollenkaan huono tapa nauttia festivaalitunnelmasta.
En ole varma johtuiko se
alkoholista vai vanhojen muistelemisesta, mutta suuri osa perjantai-yöstä
tuntuu olevan aika lailla hämärän peitossa. Muistaakseni oli ainakin hauskaa ja
tilanteeseeen saattoi myös liittyä huojuva torni. Ehkä se on parempikin näin, että
kunnioituksesta henkiinjääneitä kohtaan, emme paljasta liikaa yön tapahtumista.
Lauantaina olimme saaneet
vihdoinkin naapureita viereemme, mutta tämä itseriittoinen
Jyväskyläläiskolmikko ei juuri kirjoittamisen aihetta antanut. Onneksi heillä
ei sentään ollut aggregaattia mukanaan, toisin kuin edellisvuoden telttanaapureillamme.
Oikeasti, kuka vittu ottaa
aggregaatin mukaan festareille. Aivan vitun kusipäistä toimintaa. Mainittakoon
nyt vielä, että suurimman osan öistä nämä edellisvuoden naapurit huudattivat
aggregaatin voimalla kajareistaan Mahtava peräsin ja pulleat purjeet -tasoista
musiikkia. Olihan se ensimmäisellä kerralla ihan hauska juttu, mutta alkoi
kevyesti vituttaa kahdeksalta aamulla kun koitti laskuhumalassa saada unen
päästä kiinni. Olenkin sitä mieltä että jokainen mulkku joka tuo aggregaatin festareille, pitäisi sitoa kiinni villihevosiin ja repiä kappaleiksi.
Kirjoittamisen aihetta sen
sijaan antoi erittäin tukevassa humalassa vielä puolenpäivän jälkeen ollut
kaveri jonka löysin aamulla omasta teltastani nukkumasta. Kaveriparka oli hukannut
ystävänsä ja kenkänsä edellisyön tiimellyksessä, mutta humala oli ainakin
toistaiseksi näyttänyt jääneen. Kuten aiemmin mainitsin, telttani lainaaminen ei
haittaa, mutta olisihan se kohteliasta jos siihen etukäteen kysyttäisiin lupa.
Ei voittoa meidän joukkueelle vieläkään |
No, lauantaina päätimme
vaihtelun vuoksi kävellä rannan sijasta Törnäväntien kautta Camp Provinssiin, ja vittu mikä
sotku siitäkin seurasi. Olimme siis matkalla festarialueelle, ja päätimme
piipahtaa Iinan ja kumppaneiden leirissä, kun matka tyssäsi Camp Provinssin
portille. Siitä olisi ollut Iinan leiriin n. 15 metrin matka, mutta koska
järkkärit olivat saaneet ohjeet ettei Seinäjoen leirintäalueen rannekkeella
päässyt Camp Provinssiin, niin sitten ei myöskään päässyt.
Jouduimme siis kiertämään
lähes kilometrin verran, leirintäalueen toiselle puolelle, jossa oli portit
auki festarialuetta kohti suuntaaville Seinäjoen leirintäalueen tyypeille.
Eikä tuossa se kiertomatka
niinkään vituttanut, vaan ihmisten aivan älytön maalaisjärjen puuttuminen. Mikä
vittu tämän maan historiassa on saanut kuohittua ihmisistä sellaisia lampaita,
että kaikkia ohjeita jääräpäisesti noudatetaan. Em. tapauksessakin järjen
käyttö olisi suotavaa jos sitä vain sattuisi löytymään, mutta ei: ohjeet on
annettu ja niitä on pakko noudattaa vaikka niissä ei olisi mitään järkeä. Voin
sanoa: EI OLE PAKKO!
Jos ihmiset ajattelisivat
hiukan enemmän toisia ihmisiä lakipykälien ja itsensä sijaan, millainen
tämä maa olisikaan.
Iina ja Sämi Duckfacettaa |
Minulla ei edelleenkään
ole mitään suurinta osaa järjestyksenvalvojista vastaan, ja ymmärrän työn arvon
ja tärkeyden jota he tekevät, mutta käyttäkää hyvät ihmiset sitä järkeä, ja
olkaa ystävällisempiä toisille ihmisille. Tätä samaahan se Jeesus –tyyppi
ehdotti jo parituhatta vuotta sitten, mutta puihinhan sekin meni. Sitten
leviteltiin käsiä ja mietittiin että on tämäkin yksi tapa viettää pääsiäistä.
Lauantai-iltana saimmekin sitten
niskaamme perinteisen sateen, mikä hillitsi hiukan viimeisen illan viettoa,
niin meidän, kuin muidenkin osalta. Kuitenkin tämän vuoden Provinssi oli vähäsateisin miesmuistiin.
Harvinaisesti allekirjoittanutkin
vetäytyi yöpuulle jo kolmen jälkeen, eikä suinkaan vasta auringon jo noustua.
Toki sunnuntaina oli herättävä melko aikaisin, ja kyllähän neljä päivää kestävät
bileet voimille ottavat.
En kuitenkaan koskaan aiemmin ole nähnyt
leirintäaluetta niin tyjillään kuin se tänä vuonna oli. Voidaan vain arvuutella
oliko esiintyjäkattauksella jotain tekemistä tämän asian kanssa, vai oliko
jokin aika sitten julkaistu gallup oikeassa, jonka mukaan festarit eivät tänä kesänä
innosta suomalaisia.
Juhlien jälkeen |
Joka tapauksessa, itse
nautin suunnattomasti hiukan väljemmästä menosta, ja kyllähän me taas aivan tappavan kovat
bileet saatiin aikaan. Erityinen kiitos siitä Ernolle ja kumppaneille, sekä
Siuntion suurleirin sankareille. Aurinkoinen sää, suurimmaksi osaksi kauniita ja hyviä ihmisiä, uusia kokemuksia, loistavia livekeikkoja joiden aikana pystyi pogoilemaan sekaisin musiikista tai hiljentyä kuuntelmaan kauniita säveliä samalla sanoja tapaillen.
Ei ole ihme että Provinssia kutsutaan Ihmisten juhlaksi, sillä kaikista tärkein asia näillä festareilla tuntuu vuosi vuoden perään olevan ihmiset, ja se kanssakäyminen ja tunnelma. Ja tuntuu edelleen hyvältä olla osa sitä skeneä. Ja tuntuu siltä että siellä ollaan taas ensi vuonna.
Kuitenkin, keskiviikosta sunnuntaihin on pitkä matka, ja matka on pitkä ja haikea myös Seinäjoelta kotiin. Tuolle matkalle lähdimme Williamin kanssa mielettömän Gaslight Anthemin keikan jälkeen. Olisin vain kaivannut, että pojat olisivat soittaneet saavuttamattomista rakkauksista kertovan, herkän Here's Looking at You Kid -balladin.
Saavuin mökille, kesätukikohtaani hämärän jos laskeuduttua. Salaattiateria maistui suussa mahtavalta kolmen viskipullon ja kahdentoista tupakka-askillisen jälkeen, samoin kuin sauna, jossa sai pestä syntinsä pois.
Tämän jälkeen kaivauduin peiton alle, vaipuen uneen hiljaisuuden keskellä saaden vihdoinkin lepuuttaa kunnolla väsynyttä ruumistani.
Oli rauhallista.
”Näky, jota olin juuri todistanut, toi mieleen paljon muistoja – ei
asioista, joita olin tehnyt, vaan asioista, joita en ollut onnistunut tekemään,
tuhlatuista tunneista ja turhauttavista hetkistä ja iäksi hukatuista
tilaisuuksista, koska aika oli syönyt niin ison osan elämästäni enkä koskaan
saisi sitä takaisin”.
– Hunter S. Thompson – Rommipäiväkirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti