Sähkögalaktinen klubi eli erään illan kulku

Juhannus on lusittu. Mitä jäi käteen?

Enemmän hilseilevän punainen kuin kullanruskea palovammoitus, parisenkymmentä tuskallista itikanpuremaa, kolme paarmanpuremaa, yksi mökkitikanpurema sekä Sähkögalaktisen klubin esitelehtinen.

Kyllä, kiemurreltuani jälleen kerran pölyisellä linoleumilattialla aseveljeni B. Callahanin uusien blogipäivitysten tuottaman mielipuolisen kateusraivon vallassa, päätin järjestää itselleni eräänlaisen kahden pennin vastineen ystäväni Euroopankiertueelle. Nimittäin: oululaisen (ilahduttavan viriilin) kirjoittajayhdistyksen, Huutomerkin, uusin Hallaus-lehti julkistettaisiin klubi-illassa juhannusviikon tiistaina.

Päätin ottaa osaa kinkereihin, sillä arkielämäni on viime aikoina muistuttanut miedon paperiliiman syöntiä: suussa viipyilee ulosteen maku ja vatsassa temmeltää goblinien räjähdepartio, mutta toiveet tajuntaa laajentavista visioista saa unohtaa.

Olin käynyt tähänastisessa elämässäni aiemmin bändien levynjulkaisutilaisuuksissa sekä todistanut joitamia kirjajulkkareita kirjamessujen humussa. Mutta varsinaisissa lehdenjulkaisujuhlissa en ollut käynyt. Sen verran, mitä olen sanomalehdissä ja asiapitoisissa aikakausjulkaisuissa huseerannut, uusia numeroita ei näissä medioissa juuri fanfaaroida – suurimmat bileet ovat olleet toimittajakunnan haukkuminen pataluhaksi ylipitkäksi venähtäneessä maanantaiaamun palaverissa. Joten, en oikein tiennyt mitä odottaa.

Tervasoihtu.

Sen tiesin, että iltama järjestettäisiin Oulun torinrannassa Tervasoihdussa, joka ainakin paikkana on erittäin miellyttävä: vanha tervantuoksuinen hirsiaitta kolmessa kerroksessa.

Tiesin myös, että illan ohjelmassa olisi ainakin uutukaisnumerossa julkaistujen tekstien lausuntaa kirjoittajien toimesta (valitukset passiiviagentin käytöstä voi suunnata tänne). Tiesin tämän siksi, että Hallauksen päätoimittaja Jarkko Lauri oli männäviikolla kysellyt sähköpostitse tämän numeron kirjoittajilta, josko he suostuisivat antamaan elävän näytteen tuotoksistaan. Itsehän suostuin.

Kyllä. Tekstini julkaistiin Hallauksessa. YEEEEAAAAHHH!!! Ja päätin ottaa kaiken irti tästä äärettömän epätodennäköisyysmoottorin generoimasta anomaliasta. 

Sen, minkä eksoottisissa maisemissa, Kerouac-henkisessä samoilussa ja matkailun avartamassa maailmankuvassa olin alkukesän aikana hävinnyt, ottaisin nyt takaisin raivokkaan ja epätoivoisen itsekorostamisen muodossa.

"Taiteilijan" omakuva "nuoruuden" vuosilta

Saavuin torinrantaan ympäristöystävällisellä mummomallin polkupyörällä pitkät hiukset vapaana hulmuten, tiukat, moreeninpunaiset farkut ja musta outlaw-paita ylläni, akustista kitaraa vapaassa kädessäni kannatellen. Vasenta rannettani ympäröivät eksoottisista maista matkoilla kerätyt rannehärpäkkeet, jalkateriäni hiostuttivat hampusta ja kierrätetystä autonrenkaasta valmistetut, antikorporaatiohenkiset Blackspot Unswoosher -tennarit. Ympärilläni leijaili siis valheellinen tarkasti laskelmoitu taiteellisuuden vaikutelma.

Olin päättänyt nimittäin kolme päivää ennen tapahtumaa up the ante ja - en suinkaan lausua huonosti ääneen lukemiseen soveltuvaa novellintapaistani - vaan esittää kitaran kera pahaa aavistamattomalle yleisölle edesmenneen mielikuvitusystäväni Morgoth Roivaisen hempeän rakkausballadin "Paskaa muovia".

Olin, nähkääs, vuorenvarma, että kyseessä olisi noin kymmenen hengen sisäänpäinlämpiävä, mutta armollisen pieni kirjallisuussakin pubi-istuskelu. Voisin siis lyödä ns. läskiksi.

Jarkko Lauri, meditaatiopose ja etusormeni.

Saavuin tapahtumaan tapani mukaisesti aivan liian aikaisin. Tervasoihdun kakkoskerroksessa minua odottivat vain nippu uusinta numeroa pöydällä, Hallauksen primus motor Jarkko Lauri pöydän nurkassa meditoimassa sekä lavalla kajarit ynnä instrumentit, jotka oli tuonut paikalle selkeästi jokin oikea bändi. Reteä suunnitelmani esittää musiikkia neljän soinnun kitarataidoillani alkoi tuntua hassunhauskalta idealta.

Lehteilin pöydällä lojuvaa koevedosta Hallauksesta ja mietin, mitä tuleman pitää. Hallaus. Se on lehtenä eräänlainen pikku-Parnasso. Tai eipä sittenkään:  Parnassossa, Nuoressa Voimassa ja useimmissa muissa kirjallisuusalan lehdissä sisältö on voittopuolisesti muuta kuin fiktiota - esseitä, kritiikkiä, havaintoja kirjallisuuden nykytilasta, melkeinpä mitä tahansa muuta kuin runoa tai proosaa.

Hallaus taas asettuu toiseen ääripäähän ja pitää sisällään lähinnä pääkirjoituksen ja täyslaidallisen novelleja, lyriikkaa, sarjakuvataidetta ynnä muuta asiaankuuluvaa. Formaatilla on puolensa ja puolensa. Usein lyhyestä tarinasta toiseen, fiktiomaailmasta toiseen hyppiessä väsyy henkisesti - sitä kaipaisi jotakin lyhyttä, nasevaa, jalat maan pinnalla olevaa välipalaa vaikkapa kirja-arvostelun muodossa, jotta jaksaisi taas lisää.

Mutta kaiken kaikkiaan, olen kyllä erittäin kiitollinen Hallauksen olemassaolosta, koska paperimuotoisia, lehden mallisia julkaisukanavia ei liiemmin kaunokirjalliselle tekstille maassamme ole. Ellei sitten kirjoita tiukasti rajattuun formaattiin, kuten Reginan naisen unelmat tai Jallun miehen unelmat, tahi löysemmin rajattuun genreen, kuten scifi, fantasia tms.

Ei genreen tai formaattiin kirjoittamisessa sinänsä ole mitään vikaa – monasti se toimii inspiroivana rajoitteena. Mutta mihinkään varsinaiseen genreen kuulumattomalle, varsinkin vähän nimeä saaneen kirjoittajan shössönshössöntekotaide kokeelliselle tekstille voi olla vaikea löytää paikkaa.

Joopa joo, nettihän on julkaisutilaa pullollaan, kirjoitapas, poijka, sinne! Mutta nettiä ei voi laittaa kirjahyllyyn. Tai voi sen nettijulkaisun laittaa, jos sen printtaa. Mutta se näyttää paskalta. Miksi se pitäisi sitten väen väkisin saada sinne kirjahyllyyn? Siksi, että kirjahyllyt ovat hiton kivoja. Period. Fyysiset kirjat ovat hiton kivoja. Ne näyttävät hyvältä. Ne tuntuvat hyvältä. Ne kuulostavat hyvältä. Useimmat haisevat hyvältä. Maku ei ole kummoinen, mutta neljä aistia viidestä on aika hyvin.

Nyt tarkkana. Paljastan elämän tarkoituksen ennen seuraavaa väliotsikkoa.

Mikäli joku on vielä samanlainen paperituotteita arvostava reliikki kuin minä, voisi hän vinkata, että saahan niitä omakustanteita tehtyä... mutta pitääkö alkaa edes perustelemaan, miksi omakustanne on tässä tapauksessa huonompi vaihtoehto kuin establoitu lehti?

Ei ole valmista yleisöä. Ei pääse tutustumaan muihin kirjoittajiin samalla tavoin kuin esim. oikean lehden lehdenjulkkareissa. Pitää käyttää aikaa epäolennaiseen, kuten ulkoasun ja taiton säätämiseen, ja lopputulos on todennäköisesti karsea. Omakustannekirjailijalle/lehteilijälle koituu harrastuksestaan kustannuksia. Aikaa kuluu markkinoimiseen, mahdollisesti painon kanssa touhuamiseen ja kaikennäköiseen epäolennaiseen. Lukijakunta jää todennäköisesti suppeammaksi, ellei ole erittäin hyvä mainosmies tai saa vetoapua tutulta kulttuuritoimittajalta.

Olennaista: vessakirjoitusten aatelia.

Älkää käsittäkö väärin. Minusta on oikeasti hienoa, että omakustannemahdollisuus on olemassa ja nykyisin niinkin helppoa kuin se on. Etenkin eräät tuoreet runoilijat ovat onnistuneesti ylittäneet julkisuuden ja "oikean kulttuurilehdistön" julman kynnyksen nimenomaan omakustanteilla, jopa itse käsin painamillaan kokoelmilla.

Mutta omakustantamisen idea ja funktio ovat eri kuin kirjallisuuslehden. Ne täydentävät toisiaan, eivät kilpaile. Siitä kai edellinen jaanaus. Näen nimittäin mielessäni jonkun valopään, joka on ehdottamassa, että kulttuurilehdet tulisi lakkauttaa, määrärahahanat taiteilijoille sulkea ja omalla työllään pitäis "taiteilijoiden" elättää itsensä ja muuta, kun koska se on niin turhaa rahanmenoa ja hinttien touhua eikä sillä menolla viljellä kunnon perunaa ja veteraanit.

Jos joku ei vielä ole lähtenyt livohkaan saarnani tieltä, voisin jatkaa illasta. 

Havahduin mietteistäin ja tajusin, että ilta oli alkamassa. Totta kai paikalle oli näköjään tulossa oikeita muusikoitakin esiintymään, ai kun kiva. Myöskään toiveeni kymmenen hengen yleisöstä ei täyttynyt, vaan saisin esittää kahtena iltana vartin ajan harjoittelemani neljän soinnun ja kahdenkympin kitaran piisin miltei neljällekymmenelle taidetta kuulostelemaan tulleelle korvaparille. Ai, kun kiva.

Laurin Jarkko esitteli lehden ja pahoitteli, ettei varsinainen painos ollut ehtinyt ahnaiden lukijain hyppysten saataville, kiitos Tamperelaisen painopaikan sohlausten. Mutta hätäkös tässä, eivätpä ne jutut viikossa vanhene. Lukemisen aloitti Raija Glad läheisen ystävän hautajaisista kertovalla novellillaan, jonka lopun juonikoukku sopi erittäin hyvin ääneen luettuun tekstiin. Vaan enpäs paljasta sitä tässä, jos joku vaikka innostuisi ostamaan uusimman Hallauksen tämän raivoisan sissimarkkinointini innoittamana. 

Seuraavana mikkiin tarttui Sanna-Maija Karjalainen. Vaikka en olekaan mikään armoitettu runoilija-Orfeus, on hyvää runon lausuntaa aina ilo kuunnella. Ulkoa opettelu kannattaa: Sanna sai hyvän rytmin ja eläväiset äänenpainot runoihinsa, aivan toista kuin jokin paperista tankkaus. Oli muuten neitsytlausunta neidillä runojen saralla, ei olisi uskonut.

Pasi Nurmikumpu lausuu.

Ja nyt: vuorossa oli Garth Butcher, a.k.a. Morgoth Roivainen. Kädet tärräsivät samppanjavispilöinä ja kitarakin oli niin vitun vireessä. Mutta peitin epävarmuuteni syvällä kerroksella lageria ja rehvakkaalla maailmanmiehen esiintymisellä.

En hämännyt ketään.

Illan kirjallisen annin päätti Pasi Nurmikumpu, jonka absurdit tarinat kieltämättä sopivat numeron teemaan Järjettömyys&tunteet. Pasin tekstit toivat mieleen Lennonin kokoelman John Lennon panee omiaan / Hispanialainen jakovainaa kaikessa päättömyydessään. Tästä kiitos.

(Elämän tarkoituksesta enemmän tämän jutun viimeisessä kappaleessa.)

Nuoruus saapuu

Itsehän olin tässä vaiheessa hitonmoisessa buzzissa onnistuneesta esiintymisestä. Piisistä tykättiin! Sain aplodit! Kitara säilyi ehjänä! En unohtanut edes sanoja! (Mitä edesauttoi se, että olin asetellut kopiot sanoista sekä pöydälle, nuottitelineeseen että lattialle!)

Tietystihän tämä koko ilta oli allekirjoittaneelta yhtä (epäonnistunutta) kadotetun nuoruuden perässä juoksemista, mutta tähän asti suurimmalta osin 30-40-50-60+vuotiaista koostuneen yleisön demografia muuttui äkillisesti, kun illan varsinainen musiikillinen vaihe alkoi. Lauteille kiipesi Iisi-Uuno Perkus vie -pumppunsa kanssa, ja yhtäkkiä, äkkiarvaamatta yleisön joukkoon oli saapunut rekkalastillinen parinkympin molemmin puolin liepeilevää nuorisoa. 

Massi sooloilee ennen Iisi-Uunon päräytystä.

En ymmärtänyt kuin vasta myöhemmin, että Uunon ja bändin letkeä downshiftaus-jukkapoika-henkinen auraalinen anti oli vain osasyy äkkiä kohonneeseen iloiseen tunnelmaan. Oolrait, olivathan tekstinluvut hienoja ja sain itsekin synnytettyä jonkinlaisia naurunhörähdyksiä ja hymyjä aikaan parodiapiisin tapaisellani, mutta nyt ilmassa oli jotain muuta. 

Kiihkeyttä. Odotusta. Iloa. Hormoneja. Nuoruutta. En tiedä, keikalla vallitsi vain kaikin puolin velmu ja iloisa tunnelma. Uunon iisiys tarttui ja turha taidepönötys suli tapahtumasta pois (vaikka ei sitä, luojan kiitos, ollut ilmassa juurikaan tekstienkään aikana.) 

En ole samalla tavoin paneutunut musiikin hienouksiin kuin veljeni aseissa, Benjamin Callahan, mutta uskallan väittää, että tunnistan taidon, jos esiintyjillä on sitä. Ja kieltämättä sitä oli. Etenkin Jaakko Myyrin beatboksaus oli hiton ässää. Se, ja Massi Ahtisen akustinen kitara/puhdas laulu toivat mukavaa twistiä tyylilajiin, joka ei itselleni ole välttämättä se kaikkein rakkain. Tietysti myös Uunon 80-90-lukujen lapsuus/nuoruusmuisteloissa vahvasti pyörivät lyriikat 8-bittisine Nintendoineen vetosivat, ollaanhan tässä aika lailla samoja ikiä / samankaltaisia kokemuksia kolunneita.

Jaakko Myyri, Iisi-Uuno itse, ja Niko Konttinen.

Uuno ja Perkus vie päättivät keikat temppuun, joka olisi pitänyt, perhana vieköön, tajuta itsekin. Kolehtihattu kiertämään, että bändi saa bensarahat huomista Helsingin keikkaa varten. Ja tulihan sitä massia! Muutakin kuin Massi Ahtinen.

Nuoruus poistuu

Odotin, että keikan jälkeen tunnelma olisi kohonnut niin kuin Mitsubishi Zero nousukierteessä kohti punaista aurinkoa. Mutta ei. Artistit häipyivät. Mammat ryntäsivät sotimaan ensimmäisestä paikasta vessajonossa. Vanhemmat herrasmiehet seurustelivat sivistyneesti tuopin ääressä. Nuoret – nuoret olivat kadonneet kuin savuna ilmaan. Tapahtui lässähdys.

Kantele-beat odottaa alkuaan.

Oli kuin jonkinlainen toivon kelluke olisi nykäisty pois kollektiivisilta vyötäisiltämme. Yhtäkkiä ilmassa ei ollutkaan enää sellaista "mitähän seuraavaksi tapahtuu"-tunnetta. Sitä tunnetta, jollaista koki 12-vuotiaana uudenvuodenyönä, kun kiinalaisten ja roomalaisten makuun oltiin vasta pääsemässä ja kahden yhteen lyöttäytyneen kaveriporukan yhteinen, uusi kemia oli vasta muodostumassa. Tai, kun muutamaa vuotta myöhemmin mentiin pummilla aidanraosta sisään erään kesäfestarin alkavaan iltaan ja onnistuttiin vielä roudaamaan ne salakiljut mukaan. Ei. Nuoret olivat kadonneet ja vieneet nuoruuden mennessään. Oli vain haaleneva keikan fiilis, hälvenevä oman "esiintymisen" buzz ja väljähtyvä oluttuopin muisto sisuksissa. Oli vain ilman taustamusiikkia pöydissä istuvia, puolikohteliaasti seuraavaa numeroa odottavia, paikoilleen loksahtaneita aikuisia.

Beatrunoutta ja avantgarde-ambienssia

No, festaritunne meni, mutta tilalle astui ykkösluokan taidesekoilu. Kari Miettunen lausui beat-runoutta Jaana Krögerin säestäessä kanteleella ja Jari Suomalaisen viululla. Tämä kokeilu meni nappiin. Tykkään voimakkaasta runoudesta. Sellaisesta, joka on kuin raivokas nainti. Niin, ettei tarvitse pyöritellä mitään kultaheloiteltuja koristekrumeluureja. Antaa vain mennä.

Kari Miettunen.

Etenkin meditatiivisen ja pohtivan taustasoiton kanssa riehuva esiintyminen toimi. Toisinaan, pelkkä energinen ääneenluku saattaa käydä itseään toistavaksi ja lopulta tehottomaksi, jos tarjolla ei ole muuta kuin huutoa ja ärinää. Mutta hentojen soittimien kanssa luentaan pystyi tuoda luonnollisesti rauhallisia ja hiljaisia kohtia. Runojen raivokkuus ja vaimentuminen rullasivat rantaan lyövinä aaltoina. Välillä vaahtopäinä, välillä tuskin havaittavina. Hypnoottisina.

Settiä olisi kuunnellut pitempään, mutta Stella Galaktika astui lavale jo vartin päästä. Jos äskeinen kantele-viulu-härskiruno-setti sai joidenkin lukijoiden bullshit-detektorit vipattamaan, niin miten olisi ambient-taustat, joiden päälle venäläinen taidelaulaja esittää osin improvisoitua "avaruuslaulua" seinälle heijastettujen Man Rayn ja Dalin avantgarde-pätkien tahtiin?

Kummallisuus taidehäppeningin tai -teoksen arvona/itseisarvona on kaksiteräinen miekka. Siitä tulee helposti helvetin ärsyttävää. Ehkä kyseessä on vain eräänlainen asteikko, jossa joillakuilla raja tulee vastaan aikaisemmin kuin toisilla. Mutta yleensä, jos esiintyjillä on teoksessaan muutakin substanssia kuin pelkkä omituinen idea/esilletuonti, esitys kantaa todella paljon pitemmälle. Stella osasi laulaa ja Jyri-Jussi Rekisen taustat veivät outoihin maailmoihin. Se ratkaisi asian. Tässä tapauksessa nautin koko häppeningin vinksahtaneisuudesta. Taidehiipelöintiä!

"No Touch -sensor" oululaisittain.

Illan päätteeksi Stellan paikan olisi vielä ottanut sopraano Maria Mannermaa tulkiten Rekisen ambiensseihin otteita Daniil Harmsin kirjasta Sattumia (joka muuten on loistava pläjäys!). Olin kuitenkin rehellinen itselleni. Tunnustin, että enpä ole koskaan oikein välittänyt sopraanokiekumisesta, oli esiintyjä sitten kuinka taitava tahansa sarallaan. Valitan. Päätinkin siirtyä hyvin ansaitun kylmän huurteisen kautta tihkusateiseen, sumuiseen ja harmaan rievun peittämään yöhön. Katsomaan Englanti-Ukraina-pelin toisen puoliajan.

(Katso elämän tarkoitus sivulta 62.)