Kiiltävää kromia, massiivisia sissy-bareja

Toisinaan ei tarvitse edes itse "järjestää" mitään, vaan elämä viskaa tapahtuman silmillesi kuin mädän, matoja kihisevän omenan, jota on dippailtu Talvivaaran ruttosammioissa ennen sen painekyllästämistä Kivessyöpä-merkkisellä tuholaismyrkyllä.

Olin nimittäin aivan rauhassa kotonani toimittelemassa tyhjänpäiväisiä touhujani, kun ystäväni Benjamin Callahan otti minuun yhteyttä ja kertoi ystävänsä Teemu Markkulan ottaneen häneen yhteyttä, joka vihjasi Vuk-yhtyeen ottaneen häneen yhteyttä, sillä pumppu oli lähdössä kiertämään Eurooppaa, mutta oli ilman kuljettajaa. Vaan sen tarinan lienettekin jo lukeneet.

Viheltelin hetken saksanpolkkaa ja potkiskelin riemuissani puhelinta betoniseinään. Hienoa, että ystävillä on elämä. Ei sillä, että minä olisin kuljettaja ilman bändiä. Ei sillä, että rasvailisin joutoaikanani köysiä ja yöpöydälläni lojuisi suuri solmukirja ihmiskontaktien korvikkeena. Ei sillä, että olisin kateellinen: kun toiset reissaavat sympaattisen semiundergroundyhtyeen kanssa helteiseen Keski-Eurooppaan, toiset lähtevät moottoripyöräkokoontumiseen Himangalle.

Todellakin, kun ystäväni Benjamin oli minulle evankeliuminsa kertonut, maailma päätti antaa minulle lohdutuspalkinnon hieman samaan tapaan kuin huvipuiston pallonheitossa vesisammioon tiputettua ja kylmästä tärisevää, murtuva tekohymy huulillaan sammiosta ylös punnertavaa vedenneitoa lyötäisiin kymmenkiloisella kirjolohella päin naamaa.

Eräältä nimeltä mainitsemattoman, avustamani paikallislehden päätoimittaja nimittäin pirautti ja piti käskynjaon: minun tulisi raportoida 42. Kokko-treffen -moottoripyörätapahtumasta ja yllätys yllätys: toimittajan olisi suotavaa saapua paikalle moottoripyörällä itsekin. Jostain se piru oli kuullut, että minulla on se rakkine edelleen. Säästän teidät pidemmiltä jorinoilta öljyn- sun muiden jätenesteiden vaihtojen parissa ja sanonpa vain, että vanha akku oli yhtä lopussa kuin remontin jälkeen jäljelle jäänyt osa juttupalkkiosta. Ainoa lohtuni oli, että velipojan motskari, jota hän intoutui laittamaan samassa rytäkässä ajokuntoon, oli vielä lohduttomampi näky kuin oma vuosikausia hibernoinut vauhtikoneeni.

Se veljen pyörä näkyykin sitten tässä. Tai ei näy.

Himangalla oli muuten mitattu edellisyönä trooppiset -3 astetta celciusta.

Kun asiaan jo päästäisiinkin

Itse pöräytys Raahesta Himangalle lauantain kesäisyydessä sujui nätisti. Kumma juttu: kun moottoripyörä ei ole enää jokapäiväinen kulkupeli, vaan on saanut siirtyä koipussiin auton tieltä, on sillä ajaminen hirveän paljon hauskempaa. Edes ergonomiassa armeijan talvivarustukselle pärjäävän henkselit-ajohousut-saappaat-kombinaation riisuminen portilla ei tuottanut tuttua amok-raivoa, vaan sujui leppoisasti auringon paistellessa juuri sopivan lauhassa kesäilmassa.

Himangan Sautinkarin leirintäalueelle johtavaa tietä ei voinut missata: Pääasiassa nahkaan ja farkkuihin sonnustaunut mopoväki kansoitti tienreunustoja jo kilometrien päässä tapahtumapaikasta. Suurin osa vaeltajista raahasi joko täysiä olutkeissejä kohti leirintäaluetta tai hylsyillä ladattuja laatikoita takaisin kauppaan. Näyttipä jokunen kuskaavan, vastoin tätä sanatonta sopimusta, täysiä tölkkejä keskustaan päin, mikä herätti hämmennystä ja paheksuntaa. Parhaat bileet ja vapaamuotoisimmat kupittajaiset kun todennäköisesti olisivat kuitenkin leirintäalueella.

Sanon todennäköisesti, sillä tämä olisi ensimmäinen kertani MP-kokoontumisessa sitten sen päivän, kun 6-vuotiaana kävimme velipoijan ja koko kulmakunnan kavereiden kanssa ihmettelemässä Raahen leirintäalueelle saapunutta HD-partaukkojen pataljoonaa. Jännityksen tuoksu leijui ilmassa, hieman samoin kuin silloin, kun sai käsiinsä ensimmäisen papattimaton. Ne pyörät olivat ältsin hienoja. Kiiltävää kromia. Massiivisia sissy-bareja. Apinakiikkuja. Jytinää, jytinää. Pinnavanteita. Pannupäitä. Shoveleita. Lisää jytinää. Liekö tuo tapahtuma sysännyt minut sittemmin tälle loistokkaalle journalistiselle uralleni kaksipyöräisten pariin?

Havahduin lapsuuden (valheellisen) kultaisista muisteloista, sillä havainnoin portilla neljän matkamotoristin seurueen, joilta olisi oiva tilaisuus saada ensimmäiset kommentit lehteä varten. Jutustelu sujuu myötämielisessä hengessä heppujen kuullessa, että edustan mediaa (tapahtumasta positiivisessa hengessä uutisoivaa mediaa, vieläpä). Todennäköisesti jutustelu sujuisi hyvässä hengessä muutenkin: Paikalla tuntuu vallitsevan joviaali helpon tutustumisen ilmapiiri. Itse kommenteilla ei pulitzer-palkintoja voitettaisi, tavanomaisia niitä näitä, mistä-tulet minne-menet mikä-pyörä-alla.


Mutta tärkeintä on - näinpä olen tapahtumajuttuja tehdessä vuosien varrella saanut huomata - saada ensimmäinen haastattelu kuvan kera ja vieläpä nimet ylös. Silloin voi rentoutua eikä tarvitse hiki hatussa etsiä "täydellistä haastattelua", joka kitetyttäisi tapahtuman hengen ja ominaisluonteen. Ei, kun ensimmäinen haastis on taskussa, voi rauhassa odotella, että elämä pudottaa täydellisen haastattelun eteesi kuin kypsän omenan.

Lauantain myöhäisaamupäivässä tunnelma oli rento samalla tavoin kuin minkä tahansa festarin toisen päivän aamuna. Pahimmat höyryt edellisyönä kuumaan kesäiltaan tykitettynä, kovimmat menopaineet purettuina. Tyydyttynyt raukeus. Se tunne, kun tajuaa todella olevansa tapahtumassa sisällä paitsi fyysisesti myös henkisesti. Valintojen mukaan useat nukkuivat vielä, virkummat jutustelivat ja tutustelivat leirintäalueella, kahvilabaarin terassilla sekä gladiatoorisen kilpailupaikan askeettisilla katsomopenkeillä. Kovimmat karjut ja kaisat valmistautuivat kisoihin.

Hieno akantappaja. Sivuvaunu siis, ei kuski.

Maailma on pieni: Kohtasin baarin nurkilla täysin sattumalta vanhan opiskelukaverin, jonka olin viimeksi nähnyt vuonna 2006 ennen kuin mies oli kadonnut minun maailmani kartalta. Emme olleet eronneet mitenkään huonoissa väleissä: olipa Juho vain saanut alan töitä ennen aikojaan, onnekas paskiainen, ja muuttanut kotiseudulleen ilmeisen tyytyväisenä. Tälläkin hetkellä ilmeisen tyytyväisen oloinen Juho oli juuri roudaamassa kitarakamaa lavalle: hänen edustamansa Nonsense nousisi lauteille tuota pikaa. Floydiakin kuului orkesterin ohjelmistoon, mikä lämmitti vanhan sydäntä. Muutoin: perusvarmaa rokkia, Purplet, Zeppeliinit, Straitsit, mikä jotenkin istuu MP-tapaamisen henkeen kuin naula otsaan. Täällä ei ehkä ymmärrettäisi Vukia.

Himangan hitain Pappatunturi

Päätin kuitenkin katsastaa kisatantereen ennen bändin ääreen asettumista. Törmäsin täysin tarkoituksella sattumalta Kokko-treffenin järjestäjään Harri Mykrään, joka kertoi, että olin missannut eilisiltana järjestetyn Miss Märkä T-paita-kisan, mikä hieman harmitti mieltäni. Lohtua synkkyyteeni toi Harrin mystinen huomautus, että käyty kisa oli ollut "Euroopan nopein". Lisälohtuna voisin lauantain aikana observoida vielä mm. miehekkään köydenvedon sekä Himangan Hidasajon Mestaruuskisan, joka ajettaisiin puoliautomaatti-pappatunturilla. Harrin sanoin rakkine oli "oikein vittumainen ajettava".

Kokko-treffen on muuten maamme, jos ei suurin, niin ainakin suurimpia MP-häppeninkejä. Huippuvuosina leirintäalueella on pyörinyt yli 2000 motoristia, aina Italiasta ja Saksanmaalta asti. Tänä vuonna kävijämäärä oli jäänyt reiluun 900:aan, mistä lienee kiittäminen Euroopan läpi liihottelevaa eurokriisin henkeä. Tämä näkyikin leirintäalueella, jossa kieltämättä olisi ollut tilaa useammallekin pyöräkunnalle.

Yeaaahhh, anna sitä hanaa! Valitettavasti tämä yritys päättyi surkeasti.

Hidasajokisa oli alkamassa. Tehtävänä oli siis möngertää sillä oikein vittumaisella pappatunturilla 20 metrin pituinen, metrin levyinen rata päästä päähän mahdollisimman hitaasti, jalkoja maassa käyttämättä. Noh, useimmilla yrittäjillähän homma meni heti kättelyssä päin helvettiä, mitä varmasti edesauttoi yleisömerestä (noh, -järvestä tai -lammesta ennemminkin. Ehkä -lätäköstä) kantautuva reipas vittuilu. Vittuilu oli siitä hyvää, että se oli tasapuolista. Jokainen yrittäjä sai osakseen takuuvarman täyslaidallisen, etenkin erään erittäin pahaäänisen punapään suusta. Tapahtumassa ei näköjään oltu paskantärkeitä muutenkaan - kisan kuuluttaja näytti olevan erittäin "hilpeissä tunnelmissa". Sen sijaan kisaajat itse vaikuttivat olevan suunnilleen vesiselvinä vesillä, mikä on tietenkin ihan jees, kun kyseessä on kuitenkin moottoriajoneuvolla liikahtelu. Olkoonkin että kyseessä on muumioiden aikainen papiska, jota olisi tarkoitus ajaa niin hitaasti kuin mahdollista.

Festaripaikalla ruokana tarjottiin tuhtia lihasoppaa, oikein 50-lukuisilla armeijan surplus-soppatykeistä, elävällä tulella keitettynä. Kyllä sitä kelpasi puputtaa, kun katseli sinistä savua sisuksistaan syöksevän punaisen Tunturi Startin päällä tapahtuvaa nahkabökien, farkkuliivien, buff-huivien, niittien sun muun motoristirekvisiitan vaihtuvaa non-stop-muotinäytöstä. Rempseä keittäjätäti tiesi kertoa paitsi onnistuneen lihakeiton reseptin, myös niksin täydellisen, kullankeltaisen puuron keittelemiseen. Kirjoittakaapa kommenttia tämän jutun perään, arvon lukijat, niin lupaan paljastaa tuon niksin teillekin.

Soppapöydän ääressä pääsi hyvin juttuun monennäköisten motoristiheebojen kanssa. Siitä hauska tapahtuma Kokko-treffen on, että osallistuja on edellämainituista HD-ukoista kevari-ikäisiin pärinäpoikiin ja surinasussuihin (hyi hitto, miten ärsyttäviä sanoja molemmat. Mutta käytinpä niitä silti), eikä koiraa ole tapahtumassa pyöränkarvoihin katsominen. Jo herrasmiehen ikään ehtinyt herra Saari kertoi pöydän ääressä käyneensä tapahtumassa viimeksi 38 vuotta sitten, tosin tällä kertaa mies oli rullaillut paikalle muutaman vuosikymmentä tuoreemmalla pyörällä. Alkuperäisen käynnin -53 Jawa oli kuitenkin tallissa tallessa ja vieläpä ajokuntoisena. Kunnon harmaa pantteri.

Yleisöä näyttää kiinnostavan.

Köydenvetokisa oli kenties vielä riemukkaampaa katsottavaa ja kuvattavaa kuin hidasajo, ja siinä oli jopa allekirjoittaneen hengenlähtö lähellä: strategiseen kuvauspaikkaan sijoittuminen oli päättyä neljäänsataan kiloon päälle vyöryvää ihmislihaa. Mitä punakamman, krapulaisemman ja huonovointisemman näköinen oli köydenvetotiimin jäsenistö, sitä suurempi oli yleisön suosio, tai ainakin mielenkiinto. Ilmassa leijuva katastrofin uhka on aina kiehtonut ihmismieltä.

Jo egyptiläiset sen tiesivät: ryhdy, poika, kirjuriksi

Köydenvetokisassa vältyttiin suuremmilta vaurioilta (kait). En voinut tietää varmasti, sillä olin häipynyt paikalta hyvissä ajoin. Käyskentelin leirintäalueella ja annoin kameran laulaa, suurimmalle osalle kuvattavista jopa esittäydyin kuin herrasmies konsanaan. Ja se kannatti: eräs muinainen egyptiläinen pyramidien kätköistä löydetty papyrus pitää sisällään kirjurin mietteitä ja ylistystä ammatistaan noin vuodelta 2000 eaa. "Valitse kirjurin ammatti, sillä se on paras. Saat istua ja puhua ylhäisten seurassa, ja ihmiset, he tarjoavat sinulle yltäkylläisesti olutta kiitoksena palveluksistasi". Lehtimiehellä tuntui nykypäivänäkin riittävän kavereita ja nurmella päivää paistattavat festaroitsijat (eräänlaiset festarithan nämäkin olivat) olivat hyvin avokätisiä tarjontansa suhteen jopa niin, että minäkin, vanha deeku, jouduin kieltäytymään viimeisistä patruunoista kohteliaasti: Illalla pitäisi ajella takaisinkin, ellen sitten pummaisi yösijaa jonkun onnekkaan teltasta.

Jalalla pohjoiskoreasti.

Muistaessani kuitenkin edellisyön kohutut pakkaslukemat ja kuvittelin itseni telttaan vailla makuupussia tai -alustaa, vereni hyytyi ja väri pakeni kasvoiltani. Oluentarjojien puheet olivat vain kärpästen surinaa korvissani ja autiomaan tomua jaloissani, kun suuntasin kulkuni kohti rehtiä kahvikupposta baarissa, jonka terdellä Nonsense veivasi edelleen.

Olihan siellä naisiakin.

Aurinko paistoi oikein nätisti ja rokki oli hyvää. Sen verran ihon pintaa alkoi kuumottaa, että alkoi jo hiukan huolestuttaa, koska aurinkorasva oli jäänyt kotiin visusti lukkojen taakse. Mutta eipä tuo maailmoja kaataisi. Kohta panssaroisin itseni gore-texillä, kevlarkuidulla, lehmännahalla sun muilla high-tech-materiaaleilla, joiden kaikkien tarkoitus oli säilyttää fyysinen koskemattomuuteni, mikäli ennalta arvaamaton ja valitettava highside pääsisi yllättämään kesken ajon.

Kaiken kaikkiaan, päiväkäynti Kokko-treffenissä oli chilli tapa viettää kesäinen lauantai. Vanhojen tuttujen näkeminen, vapaavaihteella idlaavien ihmisten jututtaminen sekä ylipäätään tapahtuman ei-itseään-turhan-vakavasti-ottavassa ilmapiirissä marinoituminen saivat kesätunnelmiin. Toisinaan tietyissä piireissä auto- ja MP-tapahtumia katsotaan hivenen nenänvartta pitkin - jotkut pitävät koko touhua vain isojen poikien aivottomana leekaamisena. Kieltämättä, tyypillisen stereotyyppisessä arviossa on asian siemen: tämänkin tapahtuman anti oli pääosin sosiaalis- ja fyysillisluonteista, ei niinkään hengen jättiläisten taistelutannerta. Mutta mikäs siinä - Kokko-treffen ei ole kokeellinen jazzbändi, vaan pomminvarmaa perusrokkia suoltava Nonsense.

Summa summarum, Irvine Welshin Liiman loppulausetta mukaillen: Täällä ei konstruoitu filosofioita maailmankaikkeuden rakenteesta. Ja helvetin hyvä, että ei konstruoitu.