Reivejä ja seksuaalivähemmistöjä

              Andie oli siis palannut takaisin Suomeen, ja itselläni oli edessä rankka paluu arkeen. Viimeisen kolmen viikon aikana en ymmärrettävistä syistä ollut juurikaan panostanut koulun käyntiin, joten olin jäänyt hiukan jälkeen opinnoistani. Jäljellä olevat viikot tulisivat siis menemään oikein rattoisasti lähinnä opiskelujen parissa. Kyseessä oli myös pääsiäisviikko, mutta täällä pakanoiden luvatussa maassa ei ollut puhettakaan siitä, että olisimme saaneet hiljentyä pitkäperjantaina, pääsiäispäivästä nyt puhumattakaan. 

American Idioottia odotellessa

             Kiirastorstaina otimme kuitenkin Troyn kanssa vapaan illan velvoitteista, ja pyrimme nauttimaan musiikista. Jesse toimi kuljettajanamme kun kävimme hiukan kruisailemassa ja katsastamassa Iowan avaria maisemia sivuteillä, jossa ei ollut pelkoa poliiseista. Tämän jälkeen siirryimme teatteritiloihin, jossa meille tarjottiin suoraan Broadwaylta Green Dayn musikaali American Idiot.

             On myönnettävä että West Side Storyyn verrattuna musiikki American Idiotissa oli huomattavasti parempaa. Tarina valitettavasti ei päässyt kuitenkaan samalle tasolle, ja juonta saikin etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olin pettynyt, sillä todella odotin Billy Joe Armstrongin pystyvän parempaan. Näytös jäi jonnekin musikaalin ja konsertin välimaastoon, mutta kyllähän sitä ihan mielellään katseli, etenkin kun American Idiot oli huomattavasti West Side Storya lyhyempi. Harmittelin vain että olin unohtanut ottaa taskumattini mukaan, mutta höpöheinä vaikutti onneksi melko pitkäkestoisesti. Strobot ja muut efektit olivat komeita ja kaikki muukin tuntui hyvältä. 

            Perjantaina oli edessä jälleen yhdet kotibileet. Kyseessä olivat Jessen entisen lukiokaverin kaverin synttärit. Emme siis tienneet Jessen kanssa juurikaan mitä odottaa. Hoidimme itsemme asianmukaiseen juhlakuntoon paikalliseen tapaan kruisailemalla juhlapaikalle. 

            Vaikka en täysin selvinpäin juhlissa ollutkaan, en ollut myöskään siinä tilassa mitä nämä "juhlat" olisivat edellyttäneet. Kyseessä olivat surkeimmat bileet mihin olin tämän vuoden puolella eksynyt, ja luulen Jessen olleen samaa mieltä. Kourallinen ihmisiä katselemassa televisiota tai tuijottelemassa oluttuoppeihinsa tai juttelemassa hiljaisella äänellä keskenään. Näitä bileitä ei edes ilmainen viina pelastanut, ja niinpä päätimme paeta paikalta ensimmäisen tilaisuuden saatuamme. 

             Tämän jälkeen Jesse lähti lukiokaverinsa kanssa jatkamaan kruisailua, mutta itse tunsin saaneeni jo vaadittavan päiväannoksen omalta osaltani. Ilta oli silti vasta nuori, ja ajattelin että voisin yhtä hyvin käydä yliopistokukkulalla nauttimassa oluen tai kaksi. 

             Siirryin siis Octopusiin josta oli hyvää vauhtia muodostumassa kantapaikkani, ja miksi ei olisi ollut. Mukavan intiimi, rauhallinen baari jossa useimmiten soi laadukas musiikki, ja oluttuoppi irtosi kahden taalan sopulihintaan. Baarista löysin myös ranskalaiset vaihtarit aasialaisen delegaation kera, ja liityin tuohon iloisessa nousukiidossa olleeseen joukkioon. Hetken aikaa pohdittuamme parasta tapaa ottaa kaupunki haltuun näin ulkomaalaisvalloittajien näkökulmasta, tuumimme parhaan taktiikan olevan hyökkäys suoraan ytimeen. 

            Huristelimme keskustaan kolmella autolla, ja siellä juhlapaikaksemme valikoitui Voodoo Lounge. Olimme päätelleet että siellä oli sopivassa suhteessa jokaiselle jotakin. Tanssia ja bilemeininkiä, sekä baarimaista oleskelutilaa. Väkeä siellä oli tungokseksi asti, mutta baarimaisia oleskelutiloja en löytänyt hakemallakaan.

            Maihinnousumme oli kuitenkin edennyt sen verran lupaavasti, että päättelin muiden pärjäävän hetken aikaa yksistäänkin, ja siirryin välillä The Hubiin tarkastamaan paikan menon. Olut oli Hubissa maittavaa, illan livebändi osasi soittaa ja rauhalliset oleskelutilatkin löytyivät. Ennen pitkää jouduin kuitenkin suorittamaan taktisen vetäytymisen takaisin Voodoo Loungeen. Siellä seurueemme oli onnistunut pitämään asemansa, ja palattuani meillä olikin helppo työ ottaa tanssilattia haltuun väsyneiden jenkkien nenän edestä. 

            Lopulta iltani tuli kuitenkin siihen pisteeseen, että järjestyksenvalvojat onnistuivat ajamaan meidät baarista pihalle. Vaikka muilla oli ilo edelleen ylimmillään, heiltä puuttui sopiva juhlapaikka. Kiertelimme huhupuheiden perässä pitkin Cedar Fallsia etsimässä sellaista, mutta kun pääsimme tarpeeksi lähelle kampusta, hyppäsin pois kyydistä ja suoritin vetäytymisen omaan huoneeseeni. Tiesin, että taistelu oli siltä illalta hävitty, mutta sota jatkui. 

Herrasmiesklubi Waterloossa

            Lauantaina oli vihdoin aika ottaa haltuun Cedar Fallsin pahamaineinen naapurikaupunki Waterloo. Jessellä oli suunnitteilla edellistä iltaa hiukan paremmat bileet, sillä tällä kerralla kyseessä olivat reivit. Viileän illan hämärtyessä kruisailimme Jessen ja Michaelin kanssa Waterloohon. Ilmassa oli sähköä ja kevään tuoksua. 

            Downtown and Down -tapahtuma järjestettiin Maison de Martini -nimisessä yökerhossa sekä tämän yläkerrassa sijaitsevassa Insomnia -jatkoklubissa. Käsitykseni mukaan Insomnia aukesi normaali-iltoina kahdelta yöllä, eli samoihin aikoihin kun muut baarit sulkeutuivat. Insomnia oli muutenkin mielenkiintoinen paikka, sillä siellä ei tarjoiltu ollenkaan alkoholia. Ei ainakaan tänä iltana. Sen sijaan kyseessä oli BYOB -mesta, eli sinne sai tuoda omat juomansa. 

            Uudet neonkeltaiset kenkäni sopivat täydellisesti reiveihin. Ne loistivat kirkkaina ultraviolettivalaistuksessa, mutta en tietenkään ollut ainoa värikkäästi pukeutunut henkilö. Reivithän tunnetusti ovat pukeutumisen riemujuhlaa, ja taidokasta neonvärien käyttöä. 

Seuraa valkoista jänöä

           Reivitytöt vaatteissaan olivat erittäin miellyttäviä katsella, ja muutenkin koko skene oli erittäin viihdyttävä. Reiveissä viihtyy oikein hyvin yhden yön, mutta on kuitenkin tunnustettava, ettei tuo "musiikki" ollut kuitenkaan ihan makuuni. 

           Mukava kokemus reivit kuitenkin olivat, etenkin kun baarista löytyi pari Beer Pong -pöytää, joissa pääsin vihdoin käsiksi tähän baariurheilun kuninkuuslajiin. Erittäin hauskaa hommaa, vaikka heittotekniikka olikin aluksi hiukan hakusessa. Näitä pelejä näkisinkin mieluusti enemmänkin Suoemssa, ja olenkin ajatellut vaatia Beer Pong pöytää kaikkiin bileisiin tulevaisuudessa.

           Seuraavalla viikolla palasin tuttuun paniikkiin koulutöitä ajatellen. Osan esseistä sain ajoissa vaadittuun aikaan, mutta joihinkin jouduin pyytämään muutaman tunnin lisäaikaa. Onneksi loistava Grant Tracey oli erittäin ymmärtäväinen.

           Viikko alkoi myös mukavasti aprillipäivällä, mutta onnistuin tällä kerralla välttämään päivän aiheuttaman sudenkuopat, tai ainakaan itse en huomannut yhteenkään niistä astuneeni. Kyseessä oli samalla myös Pride -viikko, jolloin yliopistolla juhlittiin seksuaalista tasa-arvoa.

           Seurattuani uutisia viime aikoina, näyttäisi trendi olevan vahvasti siihen suuntaan että ns. homoavioliittojen laillistaminen olisi kovaa vauhtia yleistymässä. En edelleenkään täysin ymmärrä miksi homot edes tahtovat olla osa vanhentunutta instituutiota, mutta ilmeisesti kyse on enemmänkin käytännön asioista. Puolison lailliset oikeudet ja sen sellaista. En ole seurannut asiaa niin hyvin, että siitä jotakin todella tietäisin, mutta yhtä lailla koetan pysyä erossa politiikastakin. 

           Joka tapauksessa, olen sitä mieltä että mitä kauemmin Suomi tulee viivyttämään homoavioliittojen laillistamista, sitä häpeällisemmältä se tulee tulevaisuudessa näyttämään. On vain ajan kysymys koska nämä lait tulevat Suomessakin menemään lävitse, ja miksi eivät tulisi?

          Homot, lesbot ja muut seksuaalivähemmistöt eivät kiinnosta minua. He eivät ole häirinneet elämääni millään tavalla, joten miksi ihmeessä minulla olisi jotain niitä vastaan. Minua ei kiinnosta pätkän vertaa kuka tykkää kenestäkin, ja miten muut ihmiset elämäänsä elävät. 

          Se mikä minua kiinnostaa on ihmiset ja ihmisyys (no okei, en oikeasti ole kiinnostunut ihmisistä vaan vihaan jokaista ihan tasapuolisesti). Olen sitä mieltä että jokaisella tulisi tasavertaiset oikeudet ja mahdollisuudet tässä maailmassa. Suomi oli edistyksen aallonharjalla sata vuotta sitten kun naisille annettiin äänioikeus, mutta nyt näyttää vahvasti siltä että monet muut maat ovat ajaneet tuon joskus niin edistyksellisen maan ohitse. Toinen asia minkä voisin ottaa esille on mietojen huumeiden laillistaminen, mutta siihen palaan joku toinen kerta. Voisin sanoa enemmänkin näistä homojen oikeuksista, mutta tuntuu että Louis C.K. on sanonut asiasta kaiken minkä olisin halunnut sanoa, ja aika paljon paremmin vieläpä. 

                 Rankan kouluviikon jälkeen oli vähintään oikeutettua nauttia mukavan lämpimästä kevätsäästä. Niinpä siirryimme AJ:n kanssa Octopusiin, jossa perjantai-illan ratoksi oli levyjä pyörittelemässä eräs toinen kurssitoverini Brian.

             Happy Hour takasi meille kolmen taalan Guinness-tuoppeja, Brianin kierrättäessä vinyylisoittimissa nautittavia biisejä menneiltä vuosikymmeniltä. Vanhaa brittiläistä rockia, vanhaa punkia, hiukan uudempaa punkia, ja sitten lisää vanhoja klassikoita.

             Brianin työvuoro päättyi yhdeksältä, ja koska kyseessä oli Pride -viikko, oli myös Octopusissa aiheeseen liittyvät bileet. Brianin paikan ottanut DJ pyysi Briania soittamaan viimeiseksi kappaleekseen homoimman biisin mitä häneltä sattui löytymään. Pienen harkinnan jälkeen soittimeen valikoitui Lou Reedin ajaton klassikko Walk on the Wild Side.

Octopus

             Sattuneista syistä en ole käynyt homobaareissa kovinkaan usein, mutta ilta Octopusissa oli oikein miellyttävä, ihmisten ollessa ylpeitä vähemmistöistään. En tuntenut oloani ollenkaan vaivautuneeksi drag queenien pyöriessä ympärillä, vaan otin tämän kaiken uutena kokemuksena. Sitä paitsi, olihan ilta oikein mukavaa vaihtelua ummehtuneelle tuoppeihin tuijottelulle masentavanharmaiden baarien nurkkapöydissä, joita Suomessa näkee aivan tarpeeksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin katsoimme parhaaksi poistua AJ:n ja Brianin kanssa AJ:n kämpille, missä vietimmekin oikein mukavan usvaisen loppuillan.

           

            Koska Cedar Falls oli liian pieni kylä shoppailumahdollisuuksia ajatellen, täytyi meidän matkata Troyn kanssa lauantaina Waterloon Crossroads Centeriin, jotta pystyin hankkimaan itselleni lisää kenkiä. Tämä olikin loistava idea, koska keskilännen valloitus oli heikentänyt huomattavasti jo ennestään heikohkoa valuuttatilannettani. Tilannettani ei ollut myöskään helpottanut yliopiston erittäin kapitalistinen toiminta, jossa onnistuttiin tehokkaasti kiertelemään jo voimassaolevia sopimuksi niin, että tililleni rapsahteli yllättäviä lisämaksuja milloin mistäkin. 

            Yhtä kaikki, mikään ei voinut estää minua hankkimasta lisää kenkiä. Täällä ne olivat halpoja, ja täältä myös sai sellaisia popoja mistä en aiemmin ollut osannut uneksiakaan. Siinä vaiheessa kun lähtee Yhdysvaltoihin kahden kenkäparin kanssa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin huoneessa on niitä seitsemän, on selvää että myös toisen matkalaukun hankinta on edessä ennen kuin voin palata takaisin Suomeen.

             Päästyämme Troyn kanssa ostosreissulta takaisin kotiin, olimme molemmat sitä mieltä, etteivät ostoskeskukset todellakaan sopineet raavaille miehille. Päiväiset kokemukset saivat meidät tarttumaan rankalla kädellä tuoppeihin, ja muistelemaan yhdessä päivän kauhukokemuksia.

Olin markkinoinnin uhri. Kapitalismi oli alistanut minut materialismin ikeeseen. En kuitenkaan välittänyt. Rakastin kaikkia kenkiäni.