Sziget – tää on nyt ihan oikeasti viimeinen, osa 4

Päivä 5: Pakomatka, hierontaa ja hierontaa*

Oli sunnuntai. Oli viimeinen päivä. Oli aurinko, oli lämpö, oli Budapest. Oli järkytys, jonka aiheutin pojille tuntia ennen festarialueelle siirtymistä. Ilmoitin, että en lähtisi mukaan.

Tältä paheelta olen sentään välttynyt.

Olin jo jonkin aikaa kaivannut rauhallisempaa päivää. Aikaisempaa nukkumaanmenoa, vähemmän Dreheriä. Enemmän musiikkia, luminarium-seikkailua ja shakkia, vähemmän päihteitä ja pahoinvointia. Pitkälti tämä johtui siitä, että ruumiini ei vain kyennyt nukkumaan sisältäessään enemmän kuin tuopillisen olutta. Ei sillä, että katsoisin Big Brotheria, mutta tunsin olevani kilpailija horror-BB:ssä helvetistä, jossa nukkuminen on kielletty ja jossa jatkuva nestehukka, asteittainen kuulon menetys ja varoittamatta iskevät ripulit ovat tosiasioita.

Siksi päätin aloittaa päivän kunnon detoxilla: menisin Széchenyi-kylpylään. Siinä, missä Benjamin ilmeisesti vihaa kaikkea veteen etäisesti liittyvääkään, paitsi alkoholijuomia, joiden on ainakin jossain määrin pakko sisältää vettä makupoliittisista syistä, minä taas rakastan vettä; kylpylöitä, uimista ja vedessä läträämistä ylipäätään. Olkoonkin, että kroolaan kuin kolmijalkainen mastiffi.

Joka tapauksessa, sain melkoisesti verbaalista flakkia päätöksestäni etenkin Tórsztin osalta, eikä Benjaminkaan iloiselta näyttänyt. Minä sen sijaan huokaisin helpotuksesta astuessani metrolinjan numero 1 pysäkille Oktogonilla.

Kylpylän sisäpihaa.

Széchenyi-fürdő. Koillisessa, suuren kaupunginpuiston laidalla sijaitseva kylpylä on se toinen niistä Budapestin kuuluisista kylpylöistä. Toinen on Gellert Budan puolella, mutta jostain syystä se ei ole koskaan tuntunut yhtä miellyttävältä kuin Széchenyi. Ehkä se johtui paikan komeista ulkoaltaista, ehkä vain siitä, että täällä osasin jo liikkua vähän paremmin kuin Gellertissä, jossa kävin ensimmäisellä Budapestin-reissullani ummikkona.

Joka tapauksessa valmistauduin täydelliseen nautintoon. Ja sitä herkkua tulikin sitten nautittua. Ulkoaltaat, sisäaltaat, porealtaat, kuumat, kylmät, suolaiset altaat, infrapuna, väri-, tuoksu-, höyry-, turkkilaiset ja perinteiset saunat. Uuh. En saanut hedonismista kyllikseni, vaan buukkasin itselleni tunnin session residentin thaihierojan käsittelyyn.

Äijät mätsäävät.

Se johtui osittain pienestä huijauksesta. Hierontaa nimittäin tuli minulle 38-asteisen rikkivesialtaan ja aromisaunan välisellä käytävällä markkinoimaan ns. tiukkaan pakattu tummatukka, joka oli myös hyvin varusteltu. Enkä puhu nyt sotatarvikkeista.

"I could book you an appointment...", hunajainen ääni lirkutteli alastomaan, housut nilkoissa yllätettyyn korvaani.
"No mikä jottei", petollinen suuni vastasi ennen kuin aivoni ehtivät suorittaa puolustuksellisia vastatoimenpiteitä.

Niin tummatukka johdatti minut toimistoon, jossa hoikka, pitkä, vaaleatukkainen unkaritar istuskeli ja otti ajanvaraukset vastaan. Ahaa, tummatukka ei siis ollutkaan hierojatar, mutta tämä blondiinikin vaikutti hyvin, hyvin mukavalta... Hieronta-aikani alkaisi tunnin päästä. Maltoin tuskin odottaa.

Leijailin paikalle Shakespearen sonettien pyöriessä päässäni. Kävelin portaat ylös massage parloriin ja heilautin ujon vilkutuksen vaaleaverikölle, joka istui pöytänsä ääressä aavistuksen tylsistyneen näköisenä László Garaczin kirjaa lehteillen. Hän nosti katseensa ja hymyili tervehdykselleni iloisesti. Katseidemme kohdatessa tunsin sähkön värisevän ilmassa. Antauduimme juttusille kylpijöiden loiskinnan kantautuessa jostain kaukaa, unkarinkerttusten visertäessä ikkunasta näkyvässä salaisessa talvipuutarhassa, ja eteeristen öljyjen suloisten tuoksujen hemmotellessa sieraintemme nystyröitä...

Kävi ilmi, että neitonen olikin ainoastaan sihteerikkö, ja hänen tehtävänsä oli varata ajat varsinaiselle hierojalle. Ja tuo varsinainen hieroja purjehti samalla hetkellä sisään sivuovesta – leveästä, leveästä sivuovesta. Miltei yhtä leveä kuin tuo autotalliluokan sisäänkäynti oli varsinainen hierojani, 50+ thai-matami, joka oli unohtanut hymynsä yöpöydän laatikkoon pakatessaan matkatavaroita lähtiessään häthätää suorittamaan tilapäiseksi tarkoitettua, ikuiseksi venähtänyttä hierontapalvelusta 90-luvun alun Unkariin.

Matkanvälittäjä oli luvannut hänelle saman, mitä kohdemaassa kommunismin raunioille muodostettu hallitus oli luvannut kansalaisilleen: vaurautta ja tilaisuuksia. Syyn hymyillä aidosti.

Kolmen vuoden kuluttua saapumisestaan hän oli oppinut kieltä sen verran, että saattoi lukea sanomalehteä. Lehdessä oli juttu hänen elämästään: valtionvelkaa ja menetettyjä tilaisuuksia. Yöpöydän laatikko jossain kaukana tuli hänen mieleensä, mutta hän ei enää muistanut, mitä oli sinne jättänyt. Jotakin tärkeää se kai oli.

Hymynsä hän oli eräänä päivänä korvannut Blaha Lujza térin Käytettyjen kasvojen kirpputorilta tingatulla, lievästi pintaviallisella ilmeellä, jonka emali oli halkeillut ja ruoste valtasi päivä päivältä enemmän alaa halkeamien välistä. Hän ei selvästikään ollut tyytyväinen tähän hankintaansa, mutta sen vaihtaminen tuntui hänestä juuri ja juuri niin vaivalloiselta toimenpiteeltä, että sieti sitä päivän kerrallaan. Ehkä siihen tottuisi... Mutta enhän toki ollut ottanut hierontaa pinnallisten ulkonäköseikkojen takia.

Garth valaistuu.

Thai-rouva teki työnsä erittäin hyvin. Puunmakuisen ohjelmointityöni kivettämät lihakset aukesivat ja lämpenivät. Rusahtelevat niveleni pääsivät viimein paineistaan. Tukirankani nikamat muuttuivat yhteenhitsautuneesta kaapelikimpusta miellyttävän irtonaisiksi kananuggeteiksi selkänahkani alla, ja se tuntui hyvältä.

En ole tosin mikään ekspertti arvioimaan työn laatua, sillä tämä oli ensimmäinen kertani thailaisessa hieromossa koko maallisen kärsimystaipaleeni aikana. Tietäkäätten myös, että ei, en ottanut ns. happy endingiä, ja se tuskin kuului ohjelmistoonkaan tämän kokoisessa ja maineisessa kylpylässä. Senkin limapervot. Te senkin vastenmieliset limapervot.

Hieromisen rentouttamana ryömin kämpille tunteroisen unille ennen vihoviimeistä festariponnistusta.

Ozoran drugfest, jatkohierontaa, killeri valoshow

Tämä mies ei selityksiä kaipaa.*

Se, miksi pätkäisin tämän viimeisen blogimerkinnän Szigetistä kahteen osaan, johtuu muuten yksinkertaisesti siitä, että en osaa pitää näitä raapustuksia lyhyenä!

Varmaankin, koska painetun lehdistön rajalliset merkkimäärät tai novelleja kirjoittaessani harrastamani tiukka itsesensuuri eivät kerrankin ole ahdistamassa, olen tuntemattomalla maaperällä.

Alitajuntani haluaa kai suoltaa tätä shittiä internetin paperiarkeille mahdollisimman paljon pelätessään, että tämä onnellinen tilanne päättyy syystä tai toisesta.

Kilometrien pituiset blogipäivitykset lienevät kuitenkin lukijalle raskaita. Siksipä olen yrittänyt helpottaa taakkaa jakamalla tämän liirumlaarumin näinkin lyhyisiin osiin.


Ai niin, se edellisen osan huuruinen Corto Maltese -fantasia pohjautuu väljästi albumiin O-mollikonsertto harpulle ja nitroglyseriinille. Mikäli et ole tutustunut, tutustu ihmeessä.

Majoitustyyliä jostain keskeltä Óbudaa.

Joka tapauksessa, sain roudattua itseni Óbudan saarelle seiskan maissa illalla. Alue näytti näin viimeisenä päivänä surullisen tyhjältä. En heti soittanut poijiille, vaan harrastin luovaa tuliaisshoppailua ja korttien postitusta ennen kuin imeytyisin jälleen kerran paheiden ja vaarallisten substanssien säälimättömään rulettiin.

Yhytin jätkät jostain maailmanlavan paikkeilta balkanhumppaa katsomasta.

Olin hetken miettinyt saavani palautetta porukanrikkojana ja ystävieni hylkääjänä, mutta sain yllättyä: Tórszti kehui kylpylätempaustani päällikön ratkaisuksi ja freesin joogamiehen tempuksi. Hän halusi ehdottomasti lähteä kanssani Goalle etsimään itseään, jos haluaisin joskus toteuttaa vastaavan tempun. Olin tästä hyvilläni. Myös Sergio ja Benjamin näyttivät olevan sangen iloisella päällä, mikä saattoi johtua heidän riemastuttavasta humalatilastaan. Niin tai näin, päätimme juhlia kohtaamistamme milläs muulla kuin thai-hieronnalla, jota maailmanlavan välittömässä läheisyydessä sijainneessa hippiteltassa annosteltiin.

Hieronta meni juuri niin kuin Callahan sen kulun päivityksessään kuvaili, siispä en toista sitä tässä. Sanottakoon vain, että Benjaminin kurjan 20-minuuttisen otin itse massiivisen puolen tunnin täyshoidon, koska olen porvari kusipää. Sergio oli sillä välin yhyttänyt ystävänsä Gáborin.

"Hei, Sergio. Mitä Michael Jackson tekee lastentarhan ruokalassa?"

"No, mitä?"

"Etsii jotain pientä suuhunpantavaa."

Gábor oli huuliveikkoja. Matkalla kohti Killersiä ja päälavaa, hän kertoi mielenkiintoisen tapauksen: jo viitisentoista vuotta yhtä aikaa Szigetin kanssa on järjestetty pikkukylä Ozorassa samannimiset psykedeeliset transsibileet, joissa viina ei virtaa, vaan aineet ovat jotain vallan muuta. Järjestäjät olivat uutisten mukaan järjestelmällisesti lahjoneet kylän virkamiehistöä ja poliisikuntaa, jotta bileiden pitäjät saavat tiettyjä erivapauksia järjestelyjen suhteen.

Tänä vuonna systeemi oli kuitenkin pettänyt jossain kohtaa, ja alueelta oli paljastunut massiivinen, satojen metrien "huumekatu", jossa kaupattiin vaunu- ja telttalasteittain eriasteisia psykedeelejä, essoja sun muita mömmöjä hyvinkin avoimesti. Paikalliset poliisit ovat saaneet hieman runtua tapauksen tultua ilmi.

Tappajien laaserit. Teurastaja tykkää.*

Meitä elähdytti kuitenkin essojen sijaan The Killers. Paitsi milteipä viikonlopun parasta musiikkia, bändi tarjoili myös aivan killerin valoshown. Plussaa oli myös tämä: Killersiä ei miksannut vanha ystävämme bemariamis, joka oli pilannut Vaccinesin lisäksi päivien kuluessa pari muutakin päälavan keikkaa. Saundit olivat kerrankin, kerrankin, erittäin hyvässä balanssissa.

Koskapa valoshow oli niin hieno, laitan tähän toisenkin kuvan siinä toivossa, että jotakin tunnelmista välittyisi lukijallekin. No, tuskinpa välittyy. Sama juttu, kun ottaa kuvia vuorenrinteistä ja kotona huomaa niiden olevan juuri niitä mitäänsanomattomia, hiton tylsiä albumintäytteitä. Tai kun näkee jonkin sikahyvän unen ja sitten koittaa tavoittaa sen saman tunteen päivällä unta muistellessaan. (Tai, luojan tai muun korkeamman olennon tähden, alkaa sönköttää muille "kiinnostavista" unistaan.)

Konfettisade.*

Chilliä haahuilua, lángos sajtos-tejfölös

The Killers oli hyvä päätepiste illalle. Kyllähän me raakuimme katsomassa mm. erinomaisesti nimetyn Karen Carroll & Mississippi Grave Diggersin syvää, hyvää bluesia. Ja haahuilimme mitä moninaisimmissa niemissä ja notkelmissa iltamenoa ihmetellen.

Mutta Killersin rytinät olivat vain sellainen kliimaksi, että varsinaiset festarit oli nyt nähty. Olo oli ilmava ja vapautunut. Ei siksi, että olisi ollut helpotus, että koko reissu olisi pian ohi. Vaan siksi, että Szigetin positiivinen ilmapiiri ja hienot bändit olivat vähitellen jättäneet jälkensä sisuskaluihini, sulattaneet turhat epäluulot ja varoavaisuuden ja saaneet ajettua tiehensä harmaan, murjottavan suomalaismentaliteettini, toivottavasti lopullisesti. Oli kevyt olla.

Tapahtuman lähestyvä loppu olisi voinut harmittaa, mutta tällä hetkellä minulla oli vain loistava fiilis kaikesta näkemästäni ja kokemastani, ja mikä parasta, meidän ei tarvitsisi lähteä maasta pää kolmantena jalkana vielä seuraavana päivänä, vaan jäljellä olisi pari leppoistelupäivää helteisessä Budapestin keskustassa.

En ollut päässyt vielä kokemaan ihka aitoa lángosta juustolla ja kermaviilillä, joten tilasin sen viimeisillä leikkirahakortiltani löytyvillä forinteilla. Ja kyllä kannatti! Lihoin varmaan kolme kiloa kolmensadan gramman langoksesta, niin tuhtia tavaraa se oli.

Kiviuunipizzamestassa tehtiin langoksiakin.*

6. Päivä: Lopun lätinät

Chillailupäivä festarien jälkeen oli miltei suosikkini koko reissusta.

Pottu nokkiin... taidattekin olla pelimiehiä.*

Erä noppaa Moskva tér Bistrossa, tuhti pizza ja kiertoajelu Budan korkeiden rinteiden näköalapaikalle, courtesy of Sergio Kappas, loistava päivä.

Bussissa, rahvaan joukossa.*

Pidän yleensäkin matkan tai muun touhuilun jälkeisestä kiireettömästä rentoutumisesta. Eikä tekemisen tarvi olla mitään kummallista. Vähän noppaa, vähän tietokonepelejä. Hyvä kirja, tai paskakin. Auringonottoa. Kahvia. Ohi kulkevien ihmisten katselua. Pilvien tuijottelua. Makoilua pihalla tähtitaivaan alla.

Maailman huipulla.*

Mutta parhaimmillaan se on silloin, kun on tehnyt jotakin todella intensiivistä ennen rauhoittumista, kun on todella elänyt.

Mutta kuinka 11 kiloa liian painavan ja helevetin kömpelön matkalaukun kylmän sodan ajoilta saa kunnialla Budapestista Ouluun? Miten maittaa uni Helsinki-Vantaan terminaalin nahkapenkeillä aamukahdeksan lentoa odotellessa? Maistuivatko työt herra Butcherille kesän päätösreissun jälkeen?

Näihin kaikkiin kerron vastaukset jo tässä: Huonosti, huonosti ja huonosti. Sziget on ohi... seuraavaa reissua odotellessa!

Sziget – ihan finaalissa, osa 3

Päivä 4: Šamppanja-aamiainen, Pöllöemon paluu, vahinko tapahtuu

Minun on ensi alkuun liitettävä tähän video, joka virittää sinut oikeaan tunnelmaan. Video on pakko katsoa ennen päivityksen lukemista: olen piilottanut blogin lähdekoodiin Jerusalem-viruksen, joka on jo aktivoitunut tätä lukiessasi. Käyttöjärjestelmästäsi riippuen se formatoi kovalevyltäsi C-osion tai ajaa komennon rm -rf root-hakemistossa, mikäli suljet tämän ikkunan / selaimen / luet tekstiä yhtään pidemmälle katsomatta alla olevaa videota. Sinua on varoitettu.

No niin. Oletko virittynyt? Hyvä. En minäkään.

Piru. Se tai paska terminaattori.

Jossain vaiheessa huuruista seikkailuamme aloin kuvitella – ei, olin varma siitä että olimme KISSin neljä caballeroa. Vailla maskeja, sillä olimme undercover-tehtävissä, valmiina vapauttamaan sympaattinen pikku itäblokin maa kommunismin ikeen alta. Tórszti tatuointeineen ja pirunsilmineen oli itseoikeutetusti demoni Simmons, Benjamin puolestaan Space Ace Frehley, sillä he molemmat tunnetusti uskovat ufoihin ja salaliittoteorioihin.

Itse olisin kovasti halunnut olla tähtisilmineni Starchild Stanley, mutta on surullinen tosiasia, etten vain ole tarpeeksi cool. Siispä se rooli valahtaa kylmänviileälle Sergiolle. Katsotaanpas, keitä jää jäljelle... Kettua ja Ankh-naamaa ei lasketa, ne on feikkejä ja rahastusta. Näin ollen jäljelle jää Peter Criss. Saan tyytyä olemaan se hiton kämäinen kissa.

Oli kait minulla jotain oikeaa kerrottavaakin, mutta se unohtui. Olin vähintäänkin sekavissa tunnelmissa viimeaikaisen epäsäännöllisen elämän ja kurjaakin kurjempien yöunien ansiosta. Olin nukkunut edellisyön lähinnä kuin zombie. Zombiet ovat epäkuolleita, eivätkä ne näin ollen nuku laisinkaan.

Muistoja eiliseltä.

Niinpä, kun budapestintuntija Sergio ohjasi meidät aamiaiselle Oktogonin lähistöllä sijaitsevaan Kiadó Kocsmaan, tunnustin välittömästi pelin olevan jo menetetty: tilasin aamiais/lounaaksi friteerattua juustoa ja šamppanjaa.

(Viereinen kuva on muuten edellispäivältä, eli perjantai-illalta. Halusin pallotyttöset jo edellispäivitykseen, mutta yökolmelta silmät ristissä sitten unohdin heidät sinne asettaa.
Sama koskee taideteosta nimeltä "Paska terminaattori", jonka sain kuitenkin hirvittävän aasinsillan kautta mitenkuten soviteltua tämän tekstin millään tavalla mihinkään liittymättömään alkuun. Valtakunnassa siis kaikki hyvin.)

Lepotuokio.

Koin tuhdin epäaamiaisen myötä olevani elämäni vireessä, kun taas journalistiystäväni näytti potevan weltangstia koko jengin edestä. Sääliksi kävi. Mietin, miten voisin parantaa Benjaminin mielentilaa, mutta morkkis on morkkis, siinä eivät taikatemput auta, eivätkä varsinkaan tylsät, läpijauhetut jorinani.

Sitä vastoin juttutuokio mukavan naisihmisen kanssa on havaittu ihmelääkkeeksi, joka parantaa vaivan kuin vaivan. Valitettavasti sellaista ei tähän hätään ollut saatavilla, joten ystäväni pitäisi vain kestää iltaan asti, jolloin hän kenties tapaisi mystillisen Annan, johon tämä oli ottanut lähikontaktia Zen Cafessa pari päivää takaperin, salassa meiltä kaikilta!

Jätimme Kiadó Kocsman taaksemme ja suuntasimme Instantiin.

Matkalla Instantiin.*

Mikäli tutkii oheista kuvaa mikroskoopilla tai vaikka klikkaa sen isommaksi hiiren vasemmalla napilla, huomaa lanteille rokkihenkisesti sitomani arafat-huivin. Tämä tyylikeino johtui muun muassa siitä, että olen ehta rokkari. Eniten se johtui kuitenkin siitä, että olin Kiadó Kocsmassa onnistunut herra Beanin tavoin roiskimaan käsienpesuvedet juuri siten, että näytti, että olisin kussut housuihini. Huivi naamioi pahimmat roiskeet.

Parempaa oli kuitenkin luvassa.

Instantin pöllöemo.

Instantin sisustus on friikki. Varmaan omiaan krapulasta kärsivälle, varjoaankin sillä hetkellä säikkyneelle Benjaminille. Tunnistin seinällä riippuvan nainen/pöllö/hirviömonsterin samaksi tyypiksi, joka oli vieraillut levottomassa unessani torstaiyönä. Iskimme toisillemme silmää ja lupasimme tavata ensi vuonna vessassa.

Koska edes Instantin kuohuvina virtaavat olutputoukset, halvat tupakat ja lähimmäisenrakkautta huokuva tarjoilijakunta eivät virkistäneet Benjaminin myrtynyttä mieltä, emme voineet kuin kohautella olkapäitämme. Olimme yrittäneet kaikkemme. Päätimme siis lähteä kohti metroa ja vanhaa kunnon Óbudaa. Ehkä se piristäisi.

Jossain rautatieaseman nurkilla tunsin kauniisti sanottuna suoleni elävän. Koska aikaisemmin gyroksesta riemastunut mahani oli tuntunut jo rauhoittuneen, laskin kaasua aavistuksen verran liian varomattomasti. Virhe. Jo raottaessani sulkijalihasta tunsin, että kaikki ei ole kohdallaan. Vain hämähäkkimiehen refleksit olisivat voineet pelastaa minut, kun tunsin jotain kosteaa ja lämmintä syöksähtävän kohti puuvillaboksereitani. Olin paskonut housuuni.

Pojat odottelivat wc-käyntini kuuliaisesti.*

Puolustuksekseni minun on kuitenkin sanottava, että ruumiini ulkopuolelle tavaraa pääsi korkeintaan sormustimellinen, ennen kuin sain lyötyä ns. pellit kiinni.

"Öhh, poijaat. Mun pitäis käydä tossa vessassa..."
"No, mitä, meinaako jo tulla housuun, öhö öhö!"
"Kun vaan tietäisit."

Seurasi karmea kujanjuoksu kohti mukavuuslaitosta. Matkaa itäisen rautatieaseman katakombeissa tuntui olevan kilometreittäin. Onneksi, onneksi kuljetin laukussani ulkofestarien vakiovarustetta, vahvaa muovipussia. Tänään sitä ei käytettäisi istuinalustana, vaan likapyykin containerina.

Vessakoppi. Tyhjensin vatsani, peseydyin miten taisin ja hengitin syvään. Nousin katutasolle kuin Feenix, uudistuneena miehenä.

Brittituristien horde vyöryy, likainen Tom Jones ja kelvoton Hendrix-tribuutti

Benjamin Callahan, tuo näppäimistönhakkaamisen Usain Bolt, on jälleen kaikessa hiljaisuudessa ehtinyt kunniakierrokselle päivityksineen, kun minä vasta tumpeloin viestikapulan kanssa. Olen blogimme Asafa Powell: ennen koitosta pidän hitonmoista melua ja vannon tekeväni tällä kertaa historiaa, mutta tiukan paikan tullen hyydyn. Powell on kaikkien aikojen tilastossa neljäntenä, juuri pronssimitalin ulottumattomissa. Siltä minustakin tuntuu, mitä kirjallisiin saavutuksiin tulee. Powell aikoi lukea sähköinsinööriksi ennen kuin aloitti urheilu-uransa. Minä en edes koskaan ehtinyt aloittaa urheilu-uraani.

Joka tapauksessa, herra B.C. on jo maalissa ja tähyilee virnistellen podiumin suuntaan, kun taas minä rämmin jossain vesiesteen nurkilla. Siksi minun on aivan turha luetella, miten:

Keikan tärkein kuvauskohde.

1. Two Door Cinema Club aiheutti yleisössä hyvän mielen vibraatioita lievästi kaihoisalla, pehmeän positiivisella, low-key-tunteiden musiikkiskaalallaan. Minusta taas tuntui siltä kuin olisin tullut dipatuksi kylpyyn, jonka vesi on enää lämmintä – ei vielä haaleaa tai kylmää, mutta ainoastaan sen verran lämmintä, että tietää kastautuneensa kymmenen minuuttia liian myöhään, ja että tästä vesi tulisi enää vain viilenemään.
        Tai siltä, kuin asuisin viitisen neliötä liian pienessä kämpässä, jossa sohva ja keittiön pöytä täyttävät tilan melkein kodikkaasti, mutta kuitenkin sen verran hermostuttavan ahtaasti, että niitä saa olla koko ajan siirtelemässä ja renklaamassa.

Langettakoon Benjamin ylleni voodoo-kirouksen, mutta minusta bändi edustaa jossain määrin vaikeasti määriteltävää hipsteriyttä. (Tai edusti ennen kuin siitä tuli iso nimi.) Tarpeeksi tunnetta ja humaaniutta, jotta yhtyettä voitaisiin pitää raikkaana ja rehellisenä ja myötäelää samalla itse näitä määritelmiä. Mutta ei liikaa, jotta vältettäisiin raskas totuuksiin meneminen ja masentava itsetutkiskelu. Ruotsinkielinen termi lagom on täydellinen sana kuvaamaan Two Door Cinema Clubia.

The Horde.

2. Brittituristien horde vyöryi kaikkialle ja kaikkialta tupaten tapaten täyteen ahdetulla alueella. Kaikista paras oli se punaniskaisista rasvamontussa viihtyvistä rugbypelaajista koostuva joukkio, josta huokui a) täydellinen tietämättömyys siitä, mitä yhtyettä he olivat luulleet tulleensa kuuntelemaan b) ilmiselvä halu pistää pystyyn tappelu (mielellään heikomman ja pitkätukkaisemman yleisön jäsenen kanssa). Ai miten niin ennakkoluuloinen minä?

3. Shane MacGowanin erittämät viskihuurut kyllästivät koko maailmanlavan edustan kolmensadan metrin säteellä ja päihdyttivät joka ikisen, joka sille radiukselle sattui, järkyttävään tuiteriin. Keikan kovimpia aplodeja eivät suinkaan saaneet Poguesin vetämät kappaleet ja MacGowanin Yarrrrr!-laulanta, vaan miehen sössötykset kappaleiden välillä, joiden tulkkaamiseen olisi tarvittu koko Google translaten sakki, säkkikaupalla mustaa magiaa ja kabbala-automaatti.

Tämän kuvan olette jo nähneet. Mutta se on välttämätön tarinan sujuvoittamiseksi.*

Jos muuten sattuisin tekemään elokuvan Corto Maltesesta Irlannin itsenäistymiskapinoissa 1916, kirjoittaisin siihen kohtauksen, jossa ihana Banshee O'Dannan johdattaa Corto Maltesen lempipubiinsa, sillä siellä paitsi juonitaan dynamiitti-iskuja englantilaisten panssariautoja vastaan, myös kuulee hyvää musiikkia.
        Etenkin irlantilaisleffateattereiden katsomoissa revettäisiin riemusta, kun huomattaisiin, että bändi leffassa onkin The Pogues ja silmälappupäistä merimieslaulajaa esittää Shane MacGowan. Seuraisi musiikillinen kohtaus, jossa reipas kansanlaulu/rock soisi ja tunnelma baarissa kohoaisi kattoon. (vrt. Titanic ja tanssiaiset kolmannen luokan anniskelutilassa.)
        Jossain vaiheessa piisiä sisään astuisi ystävineen aiemmin elokuvassa lyhyesti tavattu poliisimies, jota kaikki pitävät englantilaisten puolelle loikanneena verenpetturina, mutta joka todellisuudessa onkin vakooja, joka vaarantaa päivittäin henkensä irlantilaisten hyväksi sabotoidessaan poliisi-instituution toimintaa sisältä käsin. Baarin vapaustaistelijat eivät kuitenkaan voi tietää tätä ja tapahtumat eskaloituvat; poliisimiestä (olkoon hän Patrick) veljensä pidätyksestä ja teloituksesta syyttävä vapaustaistelija (vaikkapa O'Kildare) vetää Patrickia turpaan. Syntyy tappelu. Corto ja Banshee osallistuvat myös, kun sisään rynnii lisää poliiseja. Bändi soittaa hurmioituneella intensiteetillä.
        Nopeita leikkauksia bändiin ja heiluviin pamppuihin, lasinsiruja talloviin saappaisiin, keittiövälineillä poliisia huitovaan keittäjättäreen. Shane MacGowan on lyödä soittonurkkauksen edessä tappelevaa koppalakkia puolitäydellä viskipullollaan päähän, mutta katsoo sitten pulloa, murahtaa, ottaa lattialta tyhjän, ja lyö sillä. Musiikki jatkuu. (Jossain, keskellä rellestystä, voisi vilahtaa kapteeni Jack Sparrow intertekstuaalisuuden vuoksi).
        Kun tilanne alkaa näyttää jo todella pahalta, Banshee nappaa Cortoa kädestä kiinni ja johdattaa tämän salareittiä pitkin pakoon baarista. Huohottava pari saapuu hiljaiseen puutarhaan rapistuneiden talojen laitamilla. Täysikuu. Yrtit tuoksuvat. Corto huomaa veren Bansheen ohimolla. "Oletko kunnossa?" Banshee ei vastaa, kun Corto pitelee kättään hänen ohimollaan. Lähikuva Bansheen silmiin. Ja niillä silmillä tuntuu olevan jotain sanottavaa. "Kysyin, oletko kunn...", Corto ehtii aloittaa, kun Banshee vie oman kätensä Corton hiuksiin. Suutelevat kuun valossa.

Tuo ei muuten oikeasti ole Italian lippu, jota olisin käsitellyt fotarin hue-komennolla.

4. Kun toiset nauttivat musiikista, ja eräät nimeltä mainitsemattomat Benjaminit yrittivät tekstiviestitse sopia tapaavansa muuan Annan lavan edustalla "Under the teevee", minä hekumoin pääni sisällä kohtauksella olemattomasta Corto Maltese -elokuvasta, jossa voisin itse esittää vaatimattoman pikku pääosan. Saan kicksini asiaankuuluvista asioista.
        Joka tapauksessa. Ehdin myös egotripiltäni ajattelemaan nokkelia vertauksia Shane MacGowanin elämää nähneelle hahmolle, ja päädyin lopputulemaan: mies on Tom Jonesin likainen, paheessa uitettu doppelgänger. Huomaan nyt olleeni väärässä. Internetistä varastamani kuvat todistavat aukottomasti, kenen inkarnaatio Shane MacGowan todellisuudessa on:

Shane MacGowan

Sméagol / Klonkku

M.O.T.

Kun Benjamin viimein sai sovittua jonkin tapaamisentapaisen blues-lavan edustalle, olimme jo todistaneet erään arjen sankarin odysseian Poguesin backstagelle ja takaisin, turvamiesten saattelemana, sääri haavoilla ja oikeassa kämmenessä verta ryöppyävä, luuhun asti ulottuva repeämä. Älä koskaan kiipeä sellaisen metalliaidan yli, jossa ristikon metallisäikeet jatkuvat yläreunan yli teräviksi piikeiksi. Älä ainakaan täydessä jurrissa. Äläkä putoa toisella puolella odottavaan piikkipensaaseen. Tuo satunnainen festarivieras oli tehnyt juuri näin. Tuskin tekee toista kertaa.

Ne ilmeet.

5. Sonia and the Soulbreakers oli kunnon tuhti blues-mamma ja laatuakti. Sen sijaan Jimi Hendrix -memorial-bändi (josta jäi epäselväksi, onko Fekete Jenő bändin nimi, vai joku mukana vieraillut "tähti", vai kokonaan toinen bändi vai mikä lie) oli melkoisen paska esitys. Olisi odottanut, että esitys on joko viimeistä piirua myöten alkuperäistä mukaileva tulkinta tai sitten tarjoaisi täysin omalaatuisia sovituksia Hendrixin kappaleista.

No, eipä ollut kumpaakaan. Bändi soitti ihan kivasti ja laulaja olisi ollut keskinkertainen Oulun Torinrannan karaokeaitassakin. Jostain syystä brittituristit vyöryivät entistä suurempana laumana katsomaan tätä nimenomaista esitystä ja olivat aivan haltioissaan. Siis niissä roolipelihahmoissaan, fuckin' pervot. Musiikkimaku oli siis kohdillaan. Mutta toisaalta, mikä minä olen arvostelmaan, olimmepa mekin kuuntelemassa kyseistä aktia.

Mutta emme kauaa, sillä me muut poistuimme etäämmälle puistoon "neuvottelemaan" jättäen Annan ja Benjaminin katsomaan, miten A ja B sopivat yhteen. Kun palasimme, hylkimisreaktiota ei ollut tapahtunut. Tästä voimme päätellä, että elämä ei jäljittele veriryhmiä.

Paljon myöhemmin, juuri ennen kuin unen moukari rysähti alasimenraskasta väsymystilaani vasten, tunnustin olevani mielipuolisen raivokkaan kateellinen onnellinen ystäväni puolesta, sillä Anna oli nätti ja vaikutti mukavalta tytöltä.

Mutta miksi Garth Butcher jättää päivityksen tähän? Haluaako hän ainoastaan kilpailla peniksen pituudessa Benjamin Callahanin kanssa kirjoittaessaan ei kolmea, vaan peräti neljä päivitystä Szigetistä vastoin aiemmin sovittuja periaatteita? Vai onko taustalla maailmanlaajuinen Bilderberg-salaliitto? Lue vastaukset näihin mieltäkääntäviin kysymyksiin seuraavasta osasta, joka tulee ihan pian! Tähdellä merkityt kuvat by Tórsztí!

Viimeinen tango Szigetissä

4. päivä: kuilun pohjalla, viskillä marinoitu mies, ihana Anna, Hendrixiä ja höpöheinää

“Pystyin näkemään itseni Caracasissa ja Bogotássa ja Riossa, keplottelevani läpi maailman, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta josta tiesin selviäväni, koska olin mestari.

Mutta se oli puhdasta masturbaatiota, koska syvällä sisimmässä halusin eniten vain puhtaan vuoteen ja valoisan huoneen ja jotain pysyvää, jota voisin kutsua omakseni, ainakin siihen asti kunnes kyllästyisin siihen. Mieleeni nousi hirveä epäilys siitä, että olin lopultakin ylittänyt huipun, ja pahinta siinä oli se, etten tuntenut oloani traagiseksi, vaan ainoastaan väsyneeksi, ja tietyllä tavalla mukavan välinpitämättömäksi.”

– Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja –

Krapulapäivä *

            Jotain pysyvää. Se oli kaunis ajatus, mutta hyvin, hyvin kaukainen. Ja siihen asti, kun en pystynyt hankkimaan itselleni mitään pysyvää, en pystynyt kutsumaan mitään paikkaa kodikseni. Kotini oli täällä, tien päällä. Kotini oli keskellä festivaaleja, leirintäalueilla, hämyisissä baareissa. Kotini oli keikoilla, kotini oli maailmassa, ja tänä aamuna tunsin itseni kodittomaksi.

            Heräsin kammottavaan oloon. Edellisyö oli tuoreessa muistissa. Harva tunne on yhtä paha, kuin moraalinen krapula. Fyysinen krapula ei ole mitään sen rinnalla. Vaikka viettäisit kymmenen tuntia sikiöasennossa vessan kylmällä kaakelilattialla omassa oksennuksessasi kuset housuissa, jossain sisimmässäsi tiedät, että se olo menee ohitse. Joko paranet siitä, tai kuolet siihen, mutta lopulta se menee kuitenkin ohi.

*

            Moraalinen krapula sen sijaan – niin – kun se iskee, et voi koskaan olla täysin varma meneekö se milloinkaan ohitse, vai jääkö se ikuisiksi ajoiksi sisällesi. Toisaalta, yksikään ihminen ei ole kuollut moraaliseen krapulaan. Yleensä kuolinsyyksi merkataan itsemurha.

            Seuraavat pari tuntia vietin houreisessa puoliunessa, säpsähtäen peloissani hereille epätasaisin väliajoin painajaismaisista näyistä, kunnes pystyin myöntämään itselleni, ettei nukkumisesta tulisi sinä aamuna enää yhtään mitään.

            Hoipertelin pystyyn, ja tunsin oloni sen verran hyväksi ettei minun ehkä sittenkään tarvitsisi viettää seuraavaa kymmentä tuntia vessan lattialla. Seurueemme muut jäsenet sen sijaan näyttivät olevan melko hyvässä kunnossa, suoritellen normaaleja aamurutiinejaan.

            Normaalilla tavalla päivä myös jatkui. Siirryimme kämpiltä lounastamaan, mutta jostain kumman syystä ruoka ei maistunut itselleni. Taistelin silti tieni läpi maukkaan kanasalaatin, josta olisi jonain toisena päivänä voinut nauttia huomattavasti enemmän. Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että moraalinen krapulani tuntui alkavan hiukan helpottaa. Ehkä minulla oli sittenkin vielä toivoa jäljellä. Houkan toivo edes, jos ei muuta.

Helppo olla cool kun ei ole krapulaa

            Harhailin koomaisena läpi päivän. Two Door Cinema Club oli jo Ruisrockissa ollut lupauksia herättävä, ja Szigetin päälavalla se kuulosti olevan erittäin tiukassa vedossa. Valitettavasti itse en ollut. Jossain vaiheessa iloinen seurueemme löysi alueelta myös frisbeen, mutta jotenkin urheilusuorituksetkaan eivät olleet päällimmäisenä mielessäni.

           

            Pitkän päivän iltanan oloni alkoi vähitellen osoittaa tasottumisen merkkejä, ja syytä olikin. The Pogues aloittaisi 21:30, ja kymmeneltä oli tarkoitus tavata ihana Anna. Ennen keikkaa kokeilin kehoni kestävyyttä tuopillisella Dreheriä, ja viimeistään siinä vaiheessa kun Pogues aloitti, tiesin että illan positiivisuus voisi sittenkin lyödä edellisyön negatiivisuuden ja kauhut.

Ilta kukkkulalla

            Ensin lavalle saapui bändi, ja yleisö osoitti suosiotaan. Sitten, kun kaikki oli valmista, lavalle saapui itse Shane MacGowan, saaden aikaan raivokkaan huudon yleisön joukossa. Kun MacGowan tarttui mikkiin ja puhui ensimmäistä kertaa, yleisö repesi nauramaan. Sanoista ei saanut mitään selvää. Olin osannut odottaa, että MacGowan saattaisi olla päissään, mutta vaikutti siltä, että MacGowan oli täydessä umpitunnelissa.

            Shane MacGowan. Tuo elävä legenda. Tuo lääketieteellinen ihme. Hänen ei pitäisi mitenkään olla enää hengissä, mutta siinä hän nyt oli, Szigetin lavalla, The Poguesin solistina. Oli ihmeellistä, miten hän muisti kaikkien laulujen sanat, sillä hetkittäin vaikutti siltä ettei MacGowan edes tiennyt missä oli.

Shane *

            Shane MacGowan. Niin viskillä marinoitu mies, että jos joku sytyttäisi hänet tuleen, hän varmaankin roihuaisi ainakin viikon. Yhdessä vaiheessa hänen tupakkansa sattui sammumaan, ja kun biisissä tuli säkeistöjen väli, hän yritti sytyttää sitä uudelleen huonolla menestyksellä. On selvää, että MacGowanin todellakin täytyy olla varovainen tulentekolaitteiden kanssa.

            Shane MacGowan. Kun kappale päättyi, MacGowan palasi jälleen savukkeensytytyspuuhiin. Tässä vaiheessa lavamangeri käveli paikalle, nappasi puoliksi poltetun, sammuneen savukkeen MacGowanin suusta, ja työnsi tilalle uuden, valmiiksi sytytetyn röökin.

            Shane MacGowan ja Pogues. Olen onnellinen että olen nähnyt heidät. Bändin pettämätöntä tyylitajua osoitti myös alkunauhana pyörinyt Straight to Hell, sekä loppunauhana kuultu Paint it Black.

Reissussa rähjääntyy

            Annaa en ollut onnistunut yhyttämään keikan aikana, koska meillä oli pientä epäselvyyttä, kuka meistä oli lavan oikealla, ja kuka vasemmalla puolella, ja oliko tämä siis yleisöstä vai lavalta päin katsottuna. Ehkä parempi näin. Onkin helpompi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

            Keikan jälkeen kuitenkin yhytimme toisemme, ja huomasin hänen olevan vielä kauniimpi kuin muistinkaan. Anna liittyi iloiseen seurueeseemme, joka siirtyi blueslavalle, missä Sonia & the Soulbreakers veivasi tiukkaa bluesia, kuten esimerkiksi Janis Joplinia.

Mitähän tästäkin tulee?

            Tässä vaiheessa iltaa kolme iloista rosvoa (Garth, Sergio ja Tórszti) päättivät jättää hienotunteisesti Callahanin ja Annan kahdestaan, ja poistuivat polttelemaan hiukan höpöheinää.

            Ja koska olen herrasmies, en tietenkään kerro tässä mitä seuraavaksi tapahtui, mutta sanottakoon sen verran, että vaikka kyseessä oli Szigetin viilein yö, sillä hetkellä minulla ei ollut kylmä. Ja mainittakoon myös, että Unkarin ja Suomen välimatka on kuulemma liian pitkä. Ja tehtäköön selväksi sekin, että olimme siis blueslavan lähistöllä, keskellä yleisöä, joten turha vetää liian hätäisiä johtopäätöksiä, senkin rietastelijat.

            Anna teki kuitenkin liian orjallisesti töitä, ja töitä hänellä oli seuraavanakin päivänä (kuka tekee sunnuntaina töitä paitsi papit, ja sekin on kutsumus). Hänen siis täytyi poistua, ja jättää minut kolmen, harvinaisen kujalla olevan iloisen rosvon seuraksi. Jos edellisen tunnin aikana olinkin jutellut Annan kanssa lähes taukoamatta, seuraava tunti menikin lähinnä hiljaisuuden vallitessa, ja Jimi Hendrix tribuuttibändiä katsellessa. Tyhjyyteen tuijottavista ystävistäni kun ei juuri juttuseuraksi ollut. Onneksi olut maistui jälleen, ja juuri tuolla hetkellä edellisyö tuntui vain kaukaiselta pahalta unelta. The Pogues, Shane MacGowan ja etenkin ihana Anna olivat pelastaneet katastrofaalisesti alkaneen päivän.

5. päivä: aktiviteetteja ja kokemuksia, paikallisruokia ja ruoanmetsästystä

Szigetissä on kaikkea, kuten hollantilaisia miesstrippareita *

            Edessä oli festareiden viimeinen päivä, ja jostain kumman syystä Sergio ja Tórszti tahtoivat kerrankin olla ajoissa festareilla. Onneksi edellinen yö oli ollut verrattain rauhallinen, niin että kerrankin ylösnousu onnistui melko jouhevasti. Olimme jossain vaiheessa yötä poistuneet suosiolla kotiin, havaittuamme ettei poikien jumi tuntunut helpottavan, ja itsenikin kannalta oli ehkä viisainta viettää yksi päivä lähes selvinpäin.

            Garthia ei kuitenkaan kiinnostanut olla ajoissa festareilla, vaan hän päätti lähteä kokemaan Budapestin hyväksi kehuttua kylpyläskeneä. Itsehän pidän kylpylöistä suunnilleen yhtä paljon kuin eläintarhoista ja hipstereistä, joten päätin jättää suosiolla tuon iloittelun väliin, ja suunnata Sergion ja Tórsztin kanssa Szigetiin.

Callahan kauhuissaan

            Koska olimme ajoissa alueella, päätimme tutkailla hiukan Szigetin aktiviteetteja, ja ensimmäiseksi ajauduimmekin Szigetin kuuluisaan maailmanpyörään. En ole koskaan ollut kovin innoissani korkeista paikoista, mutta en myöskään ole tiennyt omaavani kovinkaan pahaa korkean paikan kammoa. Kuitenkin, kauhu jota tunsin korimme alkaessa nousta kohti yläilmoja, tulikin itselleni täytenä yllätyksenä. Vaikka tiesin ettei koko hommassa ollut mitään pelättävää, kehoni ei suostunut ottamaan tällaista informaatiota vastaan ja teki täydellisen lukon. Huippua lähestyessämme minun oli suljettava silmäni, ja tiukasti kiinni ne myös pidin aina siihen asti kunnes aloimme jälleen laskeutua kohti maan kamaraa.

            Yllättäen, alkaessamme nousta uudelleen, koko kammo haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja tämän jälkeen pystyin ihailemaan maisemia kuin kuka tahansa kuolevainen. Täytyy kuitenkin sanoa että onhan se melkoinen synti, häpeä ja vakavan itsetutkiskelun paikka jos tuollaisessa lastenlelussa alkaa pelottamaan.

           

Ei paljoa pelota

            Seuraavana Szigetin (ja etenkin Unkarin) aktiviteeteista oli vuorossa lángos. Uppopaistettu taikinalettu jossa on täytteenä mm. juustoa, sipulia, vissiinkin hapankermaa ja vaikka tomaattia. Oman maun mukaan. Oli aika maukasta, mutta toisaalta, eikö mikä tahansa ole hyvää, jos sen uppopaistaa? Sergio ”Z” Kappasin sanoin: ”kyllä lángoksen kerran vuodessa syö, mutta ei juuri useammin.”

            Kuten aiemmin taisin mainita, yksi Szigetin hienoimmista asioista on tutustua uusiin bändeihin joista ei aikaisemmin ole ollut mitään hajua. Sunnuntain täkynä oli Hollannin oma Dropkick Murphys, eli Heideroosjes. Erittäin tiukkaa punkkia ja hauskoja välispiikkejä.

            Keikan aikana näin myös sellaisen pitin, mihin en ole aikaisemmin törmännytkään. Tässä yleisö jaettiin keskeltä kahtia, ja biisin alkaessa, nämä eri puoliskot juoksivat toisiaan päin. Wall of Deathina tunnetusta pitistä Heideroosjes vain käytti paljon hauskempaa, ja jollakin tasolla kuvaavampaa nimeä: Braveheart. Olisi ehdottomasti ollut kokemisen arvoinen, mutta olimme niin kaukana, ettemme siihen junaan ehtineet.

Siinä se nyt on, uusi kuva

            Aktiviteettipäivä jatkui internet –teltan koettamisella. 15 minuuttia käyntiaikaa, teltallinen tietokoneita. Ilmainen. Tällaisen kun saisi Suomenkin festareille, sillä kaikilla ei vielä ole – eikä välttämättä tule vielä vähään aikaan olemaankaan niitä vitun hipsteripuhelimia joilla pääsee missä ja milloin tahansa parantamaan Afrikan lasten syövät, ottamaan sotarikolliset kiinni ja kaatamaan kapitalismin vain tykkäämällä niistä Facebookissa.

            Kapitalismista puheen ollen, illan tullen myös porvarillisesti kylpylöinnistä nauttinut Garth Butcher laskeutui tavallisen kansan seuraan, ja palasi luoksemme, kuin jostain ihme luolasta kolmen päivän jälkeen herännyt Jeesus. Ja mitäpä olisi koko päivän rentoutuneella miehellämme mielessä, ellei thaihieronta. No mikäpä ettei?

            Suomessa thaihieronnalla on vähän huono kaiku, melko ymmärrettävistä syistä tosin, mutta Szigetissä tämäkin akti suoritettiin kivasti avoteltassa, leppeän pasaatituulen puhallellessa jaa ohikulkijoiden katsellessa kuinka väsynyttä festivaalikansaa hieroskeltiin ikivanhoin menetelmin.

Garth hieroskeltavana

            Itse otin 20 minuutin niskahieronnan, mutta suurimman osan ajasta hieroja käytti selkäni hoitamiseen. En tiedä, oliko tällä jotakin sellaista vaikutusta niskaani, mitä en osannut yhdistää mutta jälkeenpäin oli kyllä erittäin rentoutunut olo.

            Hieronnan aikana saimme niskaamme myös Sziget –viikon oikeastaan ainoan sadekuuron. Tai Sergio sai, sillä me muut porvarit olimme juuri sopivasti hieroskeltavana.

            Päälavan osalta Szigetin päätti The Killers joka on ilmeisesti ollut lopetusbändinä joskus aikaisempinakin vuosina, ja vetivätpä kyllä viimeiselle esiintyjälle arvoisen shown. Päälavan kenttä oli tupaten täynnä yleisöä, oli hienoa musiikkia, upeaa valoshowta, ilotulitteita ja yleisön lähes uskonnollisuutta lähentelevää hurmosta. Loistava tapa päättää Sziget.

The Killers *

            Loppuiltamme sujui – yllätys yllätys – blueslavan tienoilla yrittäessämme kuluttaa maksukorteillamme olevia loppurahoja. Etenkin itselläni oli huomattavia ongelmia tämän suhteen, sillä koetin löytää jotakin hyvää, erikoista syötävää, jota en ollut vielä ehtinyt kokeilla. En kuitenkaan onnistunut löytämään mitään, joten ennen lopullista poistumistamme tyydyin vain ostamaan lisää tupakkaa, ja vaihtamaan loput rahat kortilta käteiseksi.

            Olisi ollut mukava matkustaa viimeisen illan kunniaksi julkisilla takaisin keskustaan, sillä olimme pitkin viikonloppua käytelleet aivan liikaa taksia, ja hylänneet monta hyvää paikkaa tutustua keskustaan palaavaan juhlakansaan ja mahdollisiin jatkomahdollisuuksiin. Huonoksi onneksi vain huono olo oli päässyt yllättämään tällä kertaa Tórsztin, joten jouduimme jälleen kerran tyytymään taksikyytiin.

Onpa kivannäköinen... auto *

            Puheissamme oli keskustaan päästyämme etsiä jokin mukava baari, ja käydä nauttimassa nestemäisen illallisen. Kaikki baarit tuntuivat kuitenkin olevan joko kiinni, tai vastahakoisia päästämään meitä sisälle. Lopulta tyydyimme vain palaamaan kotiin, missä muistin, että minullahan oli nälkä. Tässä vaiheessa siis tein äärimmäisen viisaan liikkeen, palaten yksin puoli neljältä aamulla etsimään ruokaa Budapestin kaduilta.

            Tällä kerralle ei sentään käynyt mitään. En tosin löytänyt syötävää, mutta eipä vastaan tullut huoriakaan jotka olisivat varastaneet rahani ja vaatteeni, tai mafiosoja jotka olisivat edellisten lisäksi vieneet vielä munuaiseni. No, ruokapäivä se on seuraavakin päivä.

Szigetin jälkeen: maisemia, baariin ”yhdelle”, pitkä ja uuvuttava kotimatka

*

”Voidaan mennä käymään yhdellä jossain, mut olis kiva olla suht aikasin himassa,

joskus siinä puolen yön aikaan viimestään.”

– Sergio ”Z” Kappas –

Titanic, se upottaa

            Näillä puheilla lähdimme maanantai-iltana käymään tosiaan yhdellä. Koska Sziget oli ohitse, mutta lentomme lähtivät vasta seuraavana päivänä, maanantai oli erittäin hyvä ja rentouttava kuosittautumispäivä joka sisälsi hyviä yöunia, maisemien katselua, upottavan Titanic –pizzan syömistä, ja todellakin – yhdelle menemistä.

            Kaikki ajautui kuitenkin siihen pisteeseen, että tapasimme baarissa Sergion tuttavaa, joka ilmeisesti ohjasi jonkinlaista pohjois-amerikkalaisten lomalaisten tai opiskelijoiden ryhmää (tämä ei ihan täysin selvinnyt allekirjoittaneelle). Siinä sitä sitten yhdet vaihtuivat toisiin ja niin edespäin, mikä aiheutti myös joitakin hupaisia tilanteita, kuten neljä humalaista finskiä piirittämässä 19-vuotiasta kaunista kanadalaistyttöä ja puhumassa toistensa päälle.

*

            No eihän siitä mitään tullut kuten arvata saattoi. Eikä muuten puolen yön aikaan kotiin menosta, vaan lopulta palasimme jälleen kämpille tuttuun aikaan, siinä puoli neljältä aamuyöllä. Tätä kotiutumista seurasivat vielä pienimuotoiset viimeisen illan jatkot, sekä tietenkin jäljelle jääneen viskin oikeutettu loppu.

*

            Kaikki hauska kuitenkin päättyy aikanaan, niin myös huikea matkamme Unkarissa. Kotimatkapäivän kuriositeetteihin kuului allekirjoittaneella se, että pääsin viimeinkin maistamaan unkarilaista gulassia. Vaikka en keittomiehiä olekaan, niin pitihän sitä nyt paikallista erikoisuutta koettaa, ja olihan se muuten pirun hyvää. Tuota tulee takuulla valmistettua jonakin jäätävän kylmänä helmikuun iltana, palattuaan jostain maailman mielenkiintoisimmalta kirjallisuustieteen luennolta läpi jäisen helvetin, jota myös Jyväskyläksi kutsutaan.

            Gulassi sisältyi kolmen ruokalajin lounaaseen, johon kuului alkukeitto, pääruoka ja jälkiruoka. Tämä koko lysti maksoi 1 000 forinttia, eli vajaa neljä euroa. Unkarissa jopa köyhä finski voi elellä herroiksi.

*

            Olisi toki pitänyt arvata, että on hulluutta matkustaa julkisilla lentokentälle, etenkin kun taksitkin Unkarissa ovat puoli-ilmaisia, mutta toisaalta, mitäs hauskaa siinä olisi ollut? Etenkin kun Garthilla oli kotiinviemisiksi kaksi matkalaukkua, joista toinen oli jättiläiskokoinen, kylmän sodan aikoihin valmistettu harmaa hirviö.

Jotenkin siitäkin kuitenkin selvittiin, positiivisuuden kautta.

            Lopulta, kaksitoista ja puoli tuntia siitä, kun olimme jättäneet Budapestin tukikohdan taaksemme, olin vihdoin Jyväskylän huvilallani. Huikea matka oli takana, ja kesä alkoi lähennellä loppuaan. Edessä olisi kuitenkin vielä viikonloppu Helsingissä ja Tallinnassa, sekä käynti siellä, missä muuri parikymmentä vuotta sitten sortui, silloin kun ihmisyys sai yhden suurista voitoistaan, eli Berliinissä.

            Varmaa oli myös se, että kun vuonna 2013 kesä kääntyisi elokuuhun, tulisin olemaan matkalla Budapestiin, juhlimaan Sziget festivaalia, yhtä rankasti kuin olisi vuosi 2012.

           

”Olin selvinnyt hengissä pitkästä ja vaarallisesta ryyppyreissusta ja olin nyt menossa kotiin.”

– Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja –

Tähdellä merkityt kuvat by Tórszti.