Amerikan arkea ja juhlaa

               Ystävänpäiväviikko alkoi varsin rauhallisissa merkeissä Cedar Fallsissa. Olisin itse asiassa odottanut paljon suurempaakin juhlahumua koska olin aina käsittänyt Pyhän Valentinuksen päivän ennen kaikkea amerikkalaiseksi juhlaksi. Itseäni asia ei paljoa koskettanut, sillä en ollut koskaan juurikaan välittänyt ystävänpäivästä (liian materialistinen juhla), ja sitä paitsi en juuri tällä hetkellä erityisesti kaivannut mitään valentinenpäivän hoit... treffiseuraa.

           Joukkiomme muillakaan osapuolilla ei ollut kummempia suunnitelmia valentinenpäivän suhteen, tai Jessellä oli kova yritys loppuun asti, mutta eihän se valitettavasti treffeihin asti johtanut. Niinpä päädyimme viettämään ystävänäpäivää male-bondingin merkeissä istumalla iltaa Buffalo Wild Wingsissä nauttien hyvästä seurasta, oluesta sekä loistavasta ruoasta. Male bondingia ja yleistä tunnelmaa ei myöskään mitenkään latistanut se, että Buffalo Wild Wings sattui olemaan sporttibaari. Olin aiemminkin ollut sporttibaareissa mutta en ole ikinä nähnyt yhdessäkään baarissa niin montaa telvisiota paikan kokoon suhteutettuna kuin BWW:ssä. Toisinaan on mukava mennä baariin katsomaan jääkiekkoa, mutta meinaa iskeä ongelma kun menossa on neljä ottelua samanaikaisesti plus kaikki muu urheilu. Löytyi koripalloa, pokeria, golfia, urheilun erikoisohjelmia, mitä vaan. Sääli vain etteivät Amerikkalaisen jalkapallon eikä Baseballin kaudet olleet käynnissä.

Buffalo Wild Wings

           

            Kuten aiemmin olen maininnut, yksi ero amerikkalaisessa koulutusjärjestelmässä suomalaiseen verrattuna on työmäärässä. Mielestäni suomalaisten yliopistojen opetus on jonkin verran laadukkaampaa. En kuitenkaan sanoisi että paljoa, ja puheet siitä että jenkkiyliopistojen opetus olisi Suomen lukioiden tasolla ovat suuresti liioiteltua. Joka tapauksessa, täällä on vähemmän teoriaa ja enemmän käytäntöä. Paljon enemmän käytäntöä. Jatkuvasti täytyy olla kirjoittamassa erilaisia reaktiopapereita tai esseitä tai lukemassa milloin mitäkin analyysia tai romaania. Annettu työmäärä tuntuisi muuten kohtuulliselta, jos pystysi kommunikoimaan, lukemaan ja kirjoittamaan äidinkielellään. 

So much hockey...

            Vaikka englanti olikin ihan hyvin hallussani, niin vei lukeminen ja kirjoittaminen vähintään tuplasti sen verran aikaa kuin se olisi vienyt suomeksi. Ensimmäisten puolentoista kuukauden aikana olinkin huomannut, että kuunteleminen ja lukeminen eivät olleet itselleni ongelmia, vaikka lukeminen hiukan hidasta olikin. Puhuminen ja kirjoittaminen olivat ne vaikeat palat. Kirjoittamisessa oli vaikeinta muistaa niitä saatanan pikkkumääreitä kuten in, on, an, a, the jne. jne. Mitä tuli käyttää missäkin tilanteessa ja mitä vittua mikäkin niistä merkitsi. 

             Puhuessa taas tunsi itsensä toistuvasti idiootiksi. Jos aikoi sanoa jotakin, niin omassa päässä kaikki kuulosti täysin selvältä ja coolilta, mutta siinä vaiheessa kun avasit suusi, sanoit jotain joka kuulosti lähinnä siltä kuin äänenmurroksen keskellä painiskeleva retardi yrittäisi tilata tuplajuustohampurilaista ja ranskalaisia tomaattimajoneesilla kolmen promillen humalassa drive-in luukulta ilman autoa. Oma kieli taitaa lopulta olla melkoisen tärkeä asia, ja huhut englanninkielentaidoistani ovat muuten suuresti liioiteltuja.

Sokkotreffit kirjan kanssa, sounds nice

            Joka tapauksessa, olin sanomassa että työmäärä jenkkiyliopistossa tuntui täysin kohtuuttomalta. Vaikka minua olikin etukäteen varoiteltu tästä, niin silti se pääsi yllättämään. Olin odottanut että tekemistä koulussa on paljon, mutta en ollut odottanut että tekemistä on vitusti. Ehkä osansa oli myös kursseilla jotka olin valinnut. Eihän itselläni ollut kuin yksi välitentti elokuvatermistöstä, eikä ensimmäistäkään lopputenttiä, mikä sitten ilmeisesti näkyi suoraan esseiden määrässä. Vietinkin viikonlopun erittäin rauhallisesti koulutöitä tehdessä ja kirjastossa istuskellessa, ja välillä nokosia ottaessa.

Ennätys on kuulemma 24 askia pylväässä

            Sunnuntaina olin lukemassa kirjaston ylimmässä, hiljaisessa kerroksessa. Olin tutussa kulmauksessani, suojassa katseilta, ja viikonloput olivat muutenkin melko rauhallisia kirjastossa. Olin täysin syventynyt koulukirjojeni pariin, kun äkkiä, parin hyllyvälin takaa alkoi kuulua raskasta, katkonaista hengitystä. En täysin saanut omasta tukikohdastani selvää mitä ihmettä oli tapahtumassa. Niinpä nousin vaivihkaa ylös paikaltani ja hiihtelin hiljaisesti äänen suuntaan. Lopulta selvisi että eräs tiukasti opiskeleva nuoripari oli pitämässä pientä opiskelutaukoa. Mielestäni käsityöt ja opiskelutauot ovat erittäin hyviä asioita, mutta että kirjastossa, ja vielä hiljaisessa kerroksessa. Siellä pitäisi olla hiljaa!

          Pienenä amerikkalaisuuden yksityiskohtana on tähän väliin mainittava että sytkäreillä on täällä ihan oma koodistonsa. Jokaisessa osavaltiossa tuntuu olevan tietyn värinen sytkäri mitä pidetään ”kirottuna”, eikä ko. värisiä sytyttimiä tietenkään ostella. Kuulin että Kaliforniassa pannassa ovat oranssit sytkärit, ja täällä Iowassa ”kirottuja” sytkäreitä ovat keltaiset. Huoltoasemalla tai kaupassa asioidessa huomaakin että keltaisia sytyttimiä on aina kaikkein eniten jäljellä. Ei tosin haittaa allekirjoittanutta koska keltainen ei suosikkiväreihini satu kuulumaan.  

            Seuraavalla viikolla leffakurssilla (ei Dr. Grant Traceyn loistavalla film noir kurssilla, vaan Heather Patrickin oikein hyvällä yleistä filmiteoriaa käsittelevällä kurssilla) käsittelimme äänimaailmaa, ja esimerkkielokuvana oli Todd Haynesin ohjaama loistava Bob Dylan –elokuva I’m Not There. Jos ette ole nähneet, suosittelen lämpimästi, ja suosittelen myös kuuntelemaan soundtrackin. Paras coverlevy minkä olen kuullut.

Tyyntä myrskyttömyyden edellä

            Joka tapauksessa, olin pöyristynyt kuullessani kuinka harva näistä parikymppisistä Amerikan pojista ja tytöistä tunsi Bob Dylanin. Kyllä kaikki tunsivat hänen nimensä, mutta vain harva tiesi mitään hänen musiikistaan ja sitä, että kyseessä on kuitenkin kaikkien aikojen merkittävin yksittäinen artisti rockmusiikin historiassa (saa ehdottaa parempia vaihtoehtoja jos joku on eri mieltä). Tämä oli mielestäni anteeksiantamatonta, ja tämä maa saattaa olla pahemmassa jamassa kuin uskoinkaan.

            Torstaiksi oli luvattu lumimyrskyä, ja iltapäivällä ilma kyllä vaikutti lupaavasti siltä että sitä myöskin tulisi. Ilmassa oli sellainen tyyntä myrskyn edellä –tunne, kun kaikki on hiljaista ja rauhallista, ja aivan kuin kohta räjähtäisi. Lopulta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Lumimyrsky sivuutti Cedar Fallsin niukasti ja saimme lunta vain parin tuuman verran. Ei sillä että se olisi elämääni vaikuttanut vaikka seuraavan päivän tunnit oltaisiinkin peruttu. Itselläni ei ollut perjantaina tunteja, joten saatoin aloittaa viikonlopun vieton joka tapauksessa etuajassa. 

Shamrock Shakes, baby!

            Torstai johti perjantaihin ja perjantai lauantaihin ja molemmat päivät hävisivät jonnekin usvaan, mutta lauantaina olikin juhlapäivä. McDonald’s tuo kaikkien rakastama perheyritys oli nimittäin tuonut jälleen kerran markkinoille Pyhän Patrikin päivää varten legendaarisen Shamrock Shake –pirtelönsä. En tiedä onko näitä koskaan ollut Suomessa, mutta itse en ainakaan ole niihin törmännyt. Joka tapauksessa olin kuullut niistä ja niiden jumalaisesta mausta, ja mikä olisikaan parempi tapa viettää krapulaista lauantaipäivää yhdysvalloissa kuin ajaa Troyn Dodgella (se ei muuten ollutkaan Chrysler, kuten aiemmin luulin, mutta saatoin olla kyllä erinäisissä tiloissa silloin) McDonaldsin autokaistalle ja napata parit pirtelöt messiin. Ja toden totta. Shamrock Shake maistui taivaalliselta. Kiitos irlantilaisille ja kiitos St. Paddylle. For Boston!

           

            Sunnuntaina olikin gaalaillan aika, ja kolmen päivän rännin jälkeen olikin oikein virkistävää laittaa parhaat päälle ja suunnistaa AJ:n kämpille seuraamaan Oscar –gaalaa. En tiedä kuinka moni teistä oli hereillä tai tietoinen keitä palkittiin ja kuka jäi nuolemaan näppejään. Itse olin kuitenkin erittäin mielissäni Christoph Walzin toisesta oscarista. Uran kuudes Hollywood –elokuva ja toinen oscar, ei paha vaikka sivuosakategoriasta itselleni olisi käynyt kuka tahansa, ja onneksi kaikilla ehdokkailla jo vähintään yksi pysti olikin.

T-Man!

            Muista suosikeistani (jotka muuten eivät ole kiinnostuneita oscareista, tai elokuvista ylipäätään voivat lopettaa lukemisen tähän kohtaan, ja palata seuraavan päivityksen merkeissä jolloin on luvassa mm. keilausta, pork sandwicheja, pelkoa ja inhoa, tietoa kuinka hankitaan oikeaoppinen rape kit, ja lisää elokuvajargonia) Frankenweenie ei voittanut parasta animaatiota, mutta Amour voitti (odotetusti?) parhaan ulkomaalaisen elokuvan. Ehkä paras Bond -elokuva Skyfall voitti parhaasta laulusta ja kai Tarantino ansaitsi toisen oscarinsa käsikirjoituksesta. En ollut ollenkaan mielissäni Ang Leen voittaessa toisen oscarinsa ohjauksesta. 

             En ole koskaan pitänyt Ang Leen elokuvista, mutta myönnettäköön etten ole koskaan nähnyt hänen kiitetyimpiä teoksiaan, Brokeback Mountainia tai uusinta, Life of Pi:tä – joka muuten näyttää todella upealta. Hiipivän tiikerin olen nähnyt, enkä ollut vakuuttunut. 

             Emmanuelle Rivalle olisin suonut naispääosan oscarin, mutta onhan Jennifer Lawrence ihan muodollisesti pätevä, eikä näyttelijäntaidoissakaan mitään vikaa ole. Koska miespääosassa ehdolla oli Daniel Day Lewis, oli aika selvää kuka pystin vie kotiinsa. Kaikkiaan tuntui kuitenkin siltä että edellinen elokuvavuosi oli ollut hiukan laiha. 

             En ole nähnyt Argoa, enkä suurinta osaa muistakaan oscarehdokkaista, mutta olen hyvä muodostamaan ennakkokäsityksiä. Eikö se ole ihmisellä ihan perusluonne? Joka tapauksessa, itselleni oli aika sama kuka lopulta vie parhaan elokuvan palkinnon, kunhan ei Life of Pi – koska en edelleenkään pidä Ang Leestä. Pidätän kuitenkin itselläni oikeuden muutaa mielipidettäni jos Piin elämä osoittautuu loistavaksi.

            No, se siitä ja juhlagaaloista tämän vuoden osalta (toivottavasti). Loppuun voisin sanoa että jotenkin se aika menee pajoissa paljon mukavammin ja joutuisammin, myös tylsät gaalat. 

            Ai niin, mielestäni Seth McFarlane oli loistava gaalaisäntä, mutta epäilen etteivät toista kertaa palkkaa. Valitettavasti liian epäsovinnainen. Ehkä siellä on ensi vuonna taas Billy Chrystal elleivät sitten kaiva Bob Hopea haudastaaan.