Kuinka Keskilänsi valloitettiin - Osa 1.

Davenportin oudot vibat

*

             Koska olimme Andien kanssa köyhiä, eikä meillä todellakaan ollut varaa luksukseen, matkustimme bussilla lentämisen sijaan. Voisin sanoa että koska olimme ympäristöystävällisiä, matkustimme junalla, mutta koska reittimme varrelle ei sattunut kunnollisia junayhteyksiä, jouduimme tyytymään siihen että olimme vain köyhiä.

            Olin kuullut, että ainoastaan köyhät matkustavat bussilla yhdysvalloissa, mikä epäilemättä olikin totta. Jos itse olisin rikas, varmaan matkustaisin limusiinilla tai suihkuhävittäjällä tai yksisarvisella tai millä nyt milloinkin sattuisi huvittamaan. Kuitenkin, ensimmäinen bussikyytimme oli erittäin mukava, eikä siinä ollut mitään valittamista. Matkalla pääsimme jopa katselemaan hiukan nähtävyyksiä, pysähtyessämme Iowa 80:ssä, jota myös maailman suurimmaksi rekkapysäkiksi kehuttiin. Täytyy todeta, että ei se nyt niin isolta näyttänyt, mutta todennäköisesti en vain tajunnut sen koko laajuutta, koska ympärillämme oli muutenkin koko ajan niin paljon maan avaruutta ja tyhjää tilaa.

  

Davenport epäilyttää

          Saavuimme Davenportiin illansuussa, ja seuraavaksi meidän tuli keksiä keino päästä hotellille. Bussithan eivät tietenkään kulkeneet enää seitsemän jälkeen illalla. Pienten tiedustelujen jälkeen saimme kuulla, että hotellille oli bussiasemalta noin kahdeksan kilometrin kävelymatka. Hetken ajattelimme kulkea hotellille per pedes (se on latinaa, ja tarkoittaa kuulemma että jalkaisin), mutta luovuimme tuosta suunnitelmasta hyvin nopeasti, vaikka ilta oikein mukavalta näyttikin.

Mutta hampparit olivat maittavia

            Davenport tuntui alusta asti jotenkin omituiselta kaupungilta. Vaikka siellä kuuleman mukaan asukkaita onkin lähemmäs 100 000, näytti keskusta torstai-iltana erittäin hiljaiselta. Täytyy sanoa, että jopa epäilyttävän hiljaiselta. Ehkä se oli aikoinaan rakennettu intiaanien hautausmaan päälle, mutta tällaiseen kaupunkiin voisi todellakin törmätä jossain Stephen Kingin romaanissa. 

            Davenportissa kuitenkin tuntui kevät paljon selvemmin kuin Cedar Fallsissa. Ilta oli viileä, mutta keväisen viileä, ja yksi asia mikä erityisesti otti korvaani, oli tuhansien lintujen laulu kaupungin keskustassa. Vasta tuolloin tajusin, etten ollut oikeastaan kuullut lintujen laulua Cedar Fallsissa. Tai kyllähän siellä jotakin pientä aina silloin tällöin kuuli, mutta mutta Davenportissa kuulemaani iloista, värikästä ja äänekästä lintukonserttoa olinkin ollut vailla.

            Ennen taksin tilausta päätimme kuitenkin poiketa paikalliseen juottolaan hiukan evästämään, ja ehkä siinä samalla voisimme laittaa myös nestetasapainomme kuntoon. Koska St. Patricks Day oli jo kulman takana, baariksi valikoitui tietysti irkkubaari Shenanigan's. Myös baari oli melko hiljainen kaupungin tapaan, mutta henkilökunta oli kuitenkin oikein ystävällistä, juomat kylmiä ja hampurilaisleivät tarjouksessa.

            Rauhassa aterioituamme maksoimme laskun, josta puuttui yhden oluen hinta kokonaan (mistä emme valittaneet), pyysimme itsellemme taksin ja poistuimme pihalle tupakoimaan ja taksia odottelemaan. Tässä vaiheessa seuraamme liittyi nuori skeittaripoika jonka kasvot olivat hiukan sen näköiset että metaa oli tullut kokeiltua kerran jos toisenkin. Hän oli kuullut toveriensa puhuvan parista oudonnäköisestä, matkalaukkuja perässään raahaavasta turistista.

Kyllä herra on herra Davenportissakin *

            Tämä oli mielenkiintoista. Cedar Fallsissa olin huomannut kuinka pohjattoman tavallisilta oikeastaan kaikki opiskelijat näyttivät. Hyvin harvassa olivat kampuksella ne hahmot, jotka selvästi erottuivat  pukeutumisellaan joukosta. Melkein kaikki istuivat enemmän tai vähemmän samaan muottiin. Myös Andie oli huomannut tämän saman saavuttuaan Yhdysvaltoihin. Ihmiset tuntuivat tuijottavan häntä ja meitä enemmän tai vähemmän. Tietysti, olimme nuoria, kauniita ja tyylikkäitä, mutta Cedar Falls oli kuitenkin melko pieni kaupunki, ja kai tämä oli jossakin määrin ymmärrettävää. Davenportissa en tätä enää ymärtänyt. Miten kaksi ihmistä voi kiinnittää ihmisten huomion noin kovasti tämän kokoisessa kaupungissa? Oliko todellakin niin, että vastakulttuuria, tai edes vaihtelevaa pukeutumistyyliä esiintyi täällä ainoastaan miljoonakaupungeissa?

Tältäkö Chicago näyttää? *

            Joka tapauksessa, jutellessamme tämän skeittaripojan kanssa ilmeni, että hän oli mm. kihloissa ruotsalaisen tytön kanssa jonka hän oli tavannut internetissä, mutta ei koskaan livenä, ja että koko tämän keskustelun ajan taksimme oli odottanut toisen auton taakse piiloutuneena. Taksikuski oli sentään punkhenkinen tyttö, jolla oli lihaksikas homo mukana henkivartijana. Olin mielissäni tästä käänteestä, sillä kuten sanoin, tavallisia ihmisiä olikin tullut tavattua viime aikoina ihan riittämiin. Punkkaritaksi heitti meidät varmasti hotellille rattoisan jutustelun kera. Majapaikkamme oli kodikkaan oloinen tienvarsimotelli Grandstay Inn jossa oli hyvä levähtää ensimmäisen matkapäivän jälkeen, vaikka se ei mikään Grand Hotel ollutkaan.

Hyvältähän se näyttää *

            Koska myös seuraava päivä oli matkapäivä, jouduimme heräämään niin aikaisin, että ehdimme jopa aamiaiselle. Edellisen viikon aikana Cedar Fallsissa, olimme onnistuneet pääsemään hotelliaamiaiselle vain yhtenä aamuna. Tämäkin tosin johtui siitä, ettemme aamiaista edeltävänä yönä olleet nukkuneet silmäystäkään. 

             Tuo aamiainen Cedar Fallsissa päättyi muuten pieneen suunnistusvirheeseen. Nautittuamme Andien kanssa maittavan hotelliaamiaisen, sosialisoimme mukaamme vielä pari banaania, ja kävelimme banaanit kädessä suoraan siivouskomeroon. No, kerrankos sitä ovesta erehtyy, etenkin kun väsynyt sattuu olemaan, ja siivouskomeron ovi sijoitettu aivan huoneistoihin johtavan oven viereen.

            Davenportin aamiainen sujui kuitenkin paljon paremmin, kuten myös bussikyyti takaisin keskustaan. Koska en ollut ottanut tietokonetta mukaan, ja meillä oli muutama tunti aikaa ennen bussin lähtöä, kulutimme osan tuosta ajasta kirjastossa, jossa hoidin juoksevia asioita tietokoneen ääressä. Keskustasta yritimme löytää myös jonkinlaista ostoskeskusta, mutta sen sijaan onnistuimme löytämään ainoastaan toimistorakennuksen joka käsitti mm. 19 asianajotoimistoa. Olenkin aina halunnut haastaa jonkun oikeuteen, ja täällä jos missä siihen olisi oiva tilaisuus. Tilaisuuksia ostella tulisi sen sijaan myöhemminkin, viimeistään Mall of Americassa

Kaverikuva *

            Nautittuamme huurteiset Sippi’s –nimisessä, kalastajahenkisessä baarissa olikin aika jättää Davenport taaksemme. Koska olimme ilmeisesti kaupungin ainoat turistit koko vuonna, täytyi edellisillan skeittaripojan tulla ihmettelemään lähtöämme ihan bussiasemalle asti kavereidensa kanssa. Davenportista jäi muutenkin todella surrealistinen kuva. Kaduilla liikkui hyvin vähän ihmisiä, ja ne jotka tapasimme, tuntuivat olevan toinen toistaan omituisempia.Väitän edelleen että Stephen Kingillä, tai David Lynchillä oli osuutensa asiaan.

 Vihreä joki, vihreä kaupunki

Chicagon näkymämme

            Bussimatkan aikana oli aikaa hiukan levähtää, ja aurinko oli jo laskeutunut siinä vaiheessa kun vihdoin rullasimme Chicagoon. Kaupunki olikin todella vaikuttavan näköinen iltavalaistuksessa.

            Best Western Grand Park ei ollut mikään Grand Hotel, mutta erittäin hyvä hotelli kuitenkin. Se sijaitsi käytännössä keskustassa, ja huoneemme oli mukava kulmahuoneisto kahdeksannesta kerroksesta, mistä kelpasi katsella Chicagon yöelämää, olkoonkin, että ensimmäisenä iltana Chicago vaikutti hiukan väsyneeltä. Tämä saattoi selittyä sillä, että ihmiset säästelivät paukkuja Pyhän Patrickin päivän juhlallisuuksiin.

Illallista nauttimassa

            Koska Kalonan juustotalosta ostamamme juustot oli vielä maistamatta, päätimme nautiskella illallista rauhallisesti hotellihuoneessa. Pelkillä juustoilla ei kuitenkaan elä, vaan väsynyt matkailija tarvitsee jotain muutakin syötävää – niin, ja juotavaa myös. Kävelymatkan päästä hotellista bongasimme Trader Joe’s nimisen ruoka- ja juomakaupan. Tämä grocery store oli todellinen hipsterin märkä unelma trendikkäine tuotteineen ja trendikkäine myyjineen. On kuitenkin pakko myöntää, että jollakin kierolla tavalla pidin tuosta myymälästä. Pidin siitä todella paljon. Kauppa oli jotain erilaista. Se myi hiukan luksusta arkeen loistavalla palvelulla, ja vaikka Trader Joe’s olikin hyvässä ja pahassa juuri sitä, mikä on tällä hetkellä in tai hip, niin mielestäni johonkin Helsinkiin mahtuisi hyvinkin yksi tämäntyylinen myymälä. Sääli ettei kaupasta tullut otettua yhtään valokuvaa.

Trader Joen olutvalikoimaa

            Hemmottelimme itseämme Andien kanssa maittavalla salaatilla, ilmakuivatulla kinkulla, tuoreella patongilla, ja sopivalla määrällä virvokkeita. Trader Joella oli myös suurehko valikoima erilaisia oluita joista sai kasata omaan makuunsa sopivan four or six packin. Ja koska St. Paddy’s Day lähestyi, ajattelin ostaa pullollisen Jamesonia, tietenkin. Andie sai mieleni kuitenkin muuttumaan huomattuaan tarjouksessa olevan Trader Joen omaa skottiviskiä röyhkeään kymmenen dollarin litrahintaan. Näillä ostoksilla ja näillä hinnoilla oli hedonistinkin hyvä vetäytyä hotellille nauttimaan elämästä ja suurkaupungista.

Valmiina paraatiin

            Vaikka Pyhän Patrickin päivä olikin virallisesti vasta sunnuntaina, 17. maaliskuuta, keskittyivät juhlallisuudet Chicagossa lauantaille. Niinpä allekirjoittaneella olikin seuraavana aamuna suhteellisen aikainen herätys, sillä tahdoin ottaa osaa juhlahumuun heti aamusta. Andie puolestaan jäi aamulla vielä hotellille keräämään voimia.

            Kuuluisa Chicago –joen värjäys tapahtui kymmeneltä aamulla, ja aivan niin aikaisin en ollut liikkeellä että olisin ehtinyt tuon näkemään, mutta itselleni riitti mainiosti pelkän vihreän joen näkeminen. Kävellessäni joelle, huomasin että ihmiset ottivat Pyhän Patrickin päivän juhlimisen täällä todella vakavasti. Tai vakava on kyllä väärä sana, mutta suuri osa vastaantulijoista oli pukeutunut vihreään, kuka enemmän, kuka vähemmän. Väki todella oli juhlatuulella heti aamusta, ja tämän huomasi myös siitä, miten keskustan baareihin oli useiden kymmenien metrien jonot. En ollut aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Ei nyt Suomessakaan sentään vappuna baareihin jonoja ole kymmeneltä aamulla.

No mutta, Jake ja Elwood

            Joen nähtyäni etsin hiukan rauhallisemman baarin, jonne mahtui jonottamatta sisään. South Loop Clubilla nautin vihreän oluen ennen kuin siirryin Grant Parkiin seuraamaan paraatia. En ollut koskaan oikein välittänyt paraateista, vaikka tunnustettakoon, en muistaakseni ikinä ollut nähnyt ensimmäistäkään. Jotenkin ne kuitenkin tuntuivat turhan muovisilta ja liian, niin, amerikkalaisilta. Chicagon paraati oli kuitenkin ihan miellyttävää katseltavaa, vaikka kylmä tuuli ajoikin allekirjoittaneen takaisin hotellin lämpöön melko pian. 

*

            Olin muutama vuosi aiemmin ollut New Yorkissa, joten osasin aavistella että savukkeiden hinta saattaisi olla suurkaupungissa jotain aivan muuta kuin maaseudulla. Kuitenkaan en ajatellut asiaa tarpeeksi, ja unohdin ostaa savukkeita varastoon Davenportista. Tästä sain maksaa nyt kirjaimellisesti, kun savukkeiden hinta Chicagossa oli yli 10 dollaria askilta. Tämä sai vakavasti miettimään tupakoinnin väliaikaista lopettamista, ainakin kunnes pääsisimme pois kaupungista.

            Ollessamme iltapäivällä Andien kanssa hotellin edessä tupakoimassa, käveli hotelliin sisään pienehkö seurue tyylikkäät shamrock –paidat päällään. Päädyimme näiden kavereiden kanssa lopulta samaan hissiin, ja Andie kysyi mistä ko. paitoja mahtoi saada. Andie joutui hetkeksi pettymään, kuultuaan ettei mistään koska paidat oli tehty ainoastaan paraatia varten. Samaan hengenvetoon tämä miellyttävä mieshekilö kuitenkin totesi, ettei tulisi paitaa kuitenkaan enää koskaan käyttämään. Niinpä hän kiskoi paidan päältään, ja antoi sen Andielle. Ystävällisyys - siihen täällä törmäsi aina mitä yllättävimmissä tilanteissa, ja aina se tuntui yhtä mukavalta. Näin olimme jälleen yhtä positiivsta kokemusta (ja Andie yhtä paitaa) rikkaampia.

Eleven City Diner *

           Illan käytimme keskustassa kiertelyyn, ja kävimme esimerkiksi Magnificent Milen kalliissa ostoshelveteissä. Emme kuitenkaan hankkineet juuri mitään, sillä Minneapolisissa meitä odotti maaginen Mall of America. 

           Illallista nautimme tällä kertaa ulkona. Olin aina olltu Amerikkalaisen keittiön hyvä ystävä, ja tällä kertaa sain houkuteltua Andien Eleven City Dineriin. Paikka oli yhdistelmä vanhanaikaista jenkkidineriä ja nykyaikaista trendikkyyttä ja laatua. Palvelu oli loistavaa, annokset todella runsaita ja todella maukkaita. Itseäni olisivat todella kiinnostaneet myös herkullisen näköiset jälkiruokakakut, mutta jättihampurilaisen syötyäni pystyin vain pyörimään takaisin hotellille, ja toivomaan että pystyisin kävelemään seuraavana päivänä, kun edessämme olisi jälleen yksi chekout. 

            Olimme viettäneet kaksi vauhdikasta päivää Chicagon keskustassa, ja seuraavana päivänä olisi aika siirtyä Chicagon pohjoispuolelle. Tuo puoli oli tunnettu baareistaan, rentoudestaan, ja homokulttuuristaan.  

*:llä merkityt kuvat Andie McKill