Kuinka keskilänsi valloitettiin - osa 3.

If they ask why we left in the first place.

Say we were young and we were so in love, I guess we just needed space.

We heard about this place they called the United States

- The Hold Steady -

 Twin Cities, tiedusteluretki Mall of Americaan, sähköpostin odottelua

Vuoden viimeinen Shamrock Shake

            Torstaiaamu Madisonissa alkoi vauhdikkaasti havaitessamme nukkuneemme pommiin Andien kanssa. Onneksi kuitenkin vain alle tunnin, ja onnistuimme päihittämään kellon nohevalla toiminnalla. Puhelias taksikuski jolla oli norjalainen vaimo, heitti meidät bussipysäkille keskelle ei mitään juuri ajallaan. Tuskin olimme saaneet laukkumme ulos taksista kun bussi liukui paikalle raikkaassa kevätaamussa, ja niin olimme jälleen tien päällä. 

            Viiden ja puolen tunnin matka taittui yllättävän nopeasti, vaikka huonosti nukutun yön jälkeen melko rankka väsymys painoikin jäseniä. Bussissa oli jälleen mukava matkustaa, vaikka edellisen bussimatkan kauhut olivat vielä tuoreina mielessä. 

             Ehkä bussimatkan joutuisuuteen vaikutti myös jännitys minkä tunsin. Olimme vihdoin saapumassa Twin Citiesiin. Bob Dylanin ja Craig Finnin nuoruudenkaupunkiin.

            Twin Cities näytti päällepäin samanlaiselta kuin muutkin suurkaupungit, mutta ilma tuntui erilaiselta. Täällä vaaran saattoi haistaa. Tämä ei ollut mikä tahansa Davenport, Chicago tai Iowa City. Tämä oli Twin Cities, jossa kaikki oli mahdollista. 

            Bussiasemalta ei ollut pitkä matka hotellille, mutta sieltä oli vielä lyhyempi matka kaupungin legendaarisimmalle rock-klubille, First Avenuelle, jonka seinät tuikkivat paikalla aikoinaan soittaneista tähdistä. Ovessa roikkuvasta ohjelmasta huomasimme, että tänään soittovuorossa olisi ollut, kukapa muu kuin Electric Six, mikä tuntui kohtalon julmalta pilalta. Voi kuinka mahtavaa olisikaan ollut syöksyä illalla sisälle First Avenuelle aloittamaan ydinsota, mutta käytännön syistä meidän oli valitettavasti pakko jättää illan show väliin. Tämä tuntui suunnilleen yhtä tuskaiselta kuin se että joku olisi käyttänyt kaikki rahani... tai tunkenut... no niin. 

Tämä oli Grand Hotel

            Grand Hotel Minneapolis oli... niin, Grand Hotel. Vihdoinkin tuli luksusta ovista ja ikkunoista. Tämä oli tasokas hotelli ja se näkyi... esimerkiksi siinä ettei aamiainen kuulunut huoneen hintaan, langattomasta verkkoyhteydestä nyt puhumattakaan. Siitä olisi saanut maksaa 10 taalaa päivältä. Ilmaisiakin täkyjä oli kuitenkin tarjolla, kuten huippuvarusteltu kuntosali (mistä olikin meille ihan vitusti iloa). Juomatarjoiluista ei kuitenkaan voinut valittaa, sillä aamuisin saimme samovaarissa keitettyä kahvia, ja joka iltapäivä meitä hemmoteltiin ilmaisella viinitarjoilulla. Tämä kelpasi meille. 

           Halvemmissa hotelleissa ja hostelleissa pystyi rennosti olemaan oma itsensä, mutta kun alettiin nostamaan majoituksen tasoa, kaikki muuttui. Saapuessasi hotellin aulaan nuhruisissa farkuissa kantaen perässä vedettävää matkalaukkua jonka kahva oli hajonnut heti alkumatkasta, täytyi ottaa toinen asenne peliin. Näissä hotelleissa piti pystyä käyttäytymään rennon ylimielisesti. Sanoisinko jopa että yli-itsevarmasti. Piti tehdä selväksi kuinka tärkeitä ihmisiä olemme, Piti tehdä selväksi että luksushotellit ovat toinen kotimme, ja että ME maksamme respantytön, viinurin, laukunkantajan ja satojen muiden ihmisten palkat. Meiltähän tämä sujui kuin tanssi. 

            Illalla kävimme hiukan tutustumassa kaupungin keskustaan, jonka huomattavin yksityiskohta oli Skyway System. Näitä putkia pitkin pääsi liikkumaan mukavasti keskustan ympäri ilman, että tarvitsi pistää nenäänsä ulos kylmille kaduille. Etenkin kun kevät antoi vieläkin odotuttaa itseään.

           Käydessämme illalla paikallisessa viinakioskissa täydentämässä varastojamme, eräs paikallinen pikkugangsta koetti jonossa viehkeästi kuiskien myydä meille pilveä. Itselläni kuitenkin oli hupia omastakin takaa, jonka jälkeen tämä gangsta joutui sanaharkkaan myyjien kanssa jostakin aivan toisesti asiasta. 

            Tunsin siis oloni erittäin kotoisaksi Twin Citiesissä. Täällä ilmassa leijui jatkuva väkivallan uhka. Ihmiset tulivat iholle, ja olivat muutenkin aidompia kuin kaupungeissa joissa olimme aiemmin vierailleet. Ei ihme että Minnesotaa mainostettiin Yhdysvaltojen suomalaisempana osana. Täällä ihmiset olivat oikeasti iltaisin päissään, ja koska tahansa saattoi saada turpiinsa. Täällä tunnelma oli kuin kotisuomessa.

           

Mitäpä ei Mall of Americasta löytyisi

            Perjantaina Andie heittäytyi ostoshelvettiin Mall of Americassa, itseni pyrkiessä välttämään tätä väistämätöntä kohtaloa vielä yhden päivän verran. Tämä osoittautuikin osaltani viisaaksi liikkeeksi, sillä Andie kertoi myöhemmin heitä kuljettaneen paikallisjunan törmänneen autoon, mistä oli aiheutunut melkoinen hässäkkä ruumiineen, junanvaihtoineen ja viivytyksineen. Lopulta Andie oli kuitenkin päässyt ostoshelv... keskukseen ja ehtinyt jopa hetken aikaa kierrellä ennen paikan sulkeutumista. 

            Tästä kaikesta autuaan tietämättömänä kiertelin kaupungilla etsien jotakin mukavan rauhallista internetkahvilaa. Olin nimittäin edellisestä pysähdyspaikastamme lähettänyt meiliä Craig Finnille kysyen, josko hän pystyisi neuvomaan mitä Minneapolisissa kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa. Koska loistohotellissamme ei ollut maksutonta verkkoa, koetin siis päästä tsekkaamaan mitä hän oli vastannut, vai oliko mitään.

            Kohtaan yleensä kaikki teknologiset muutokset potkien ja kirkuen, myös älypuhelimet. En tuntenut oloani turvalliseksi niiden läsnäollessa, vaikka eräänlaisen kai omistinkin. Taisin olla myös ajastani jäljessä yrittäessäni löytää todellakin internetkahvilan, jotka taisivat olla katoavaa kansanperinnettä jo siihen aikaan kun hipsterit ryömivät maan uumenista valloittamaan tämän maailman ennen kuin siitä tulisi liian cool. 

             Lopulta päädyiin Segue Cafeen, jossa sentään oli ilmainen Wi-Fi. Puhelimellani pääsi internettiin, mutta jostain kumman syystä ei yliopiston sähköpostiin. Siunattu teknologia. Segue Cafe oli kuitenkin varsin miellyttävä pieni kuppila, joka jollakin tapaa toi mieleen kotoisan Vakiopaineen. Kahvila oli suunnilleen tyhjillään saapuessani paikalle, mutta poistuessani paikalta kahvikupillista myöhemmin mesta oli täynnä nuoria hippejä joista pari soitteli pienellä lavalla akustisia kitaroita. Segue Cafe oli mukavan rauhallinen keidas kiireisen businessalueen vieressä.

             Odotellessani Andien paluuta kiertelin nähtävyyksiä, tai oikeammin mestoja jotka olivat tulleet tutuiksi Craig Finnin lyriikoista. Harmikseni pimeä kuitenkin pääsi yllättämään, enkä saanut kunnollista kuvaa Hennepin Avenue Bridgestä, tai tuttavallisemmin Grain Belt Bridgestä.

            Kun Andie palasi ostosretkeltään tajusimme, ettemme olleet kumpikaan syöneet mitään koko päivänä, mikä ajoi meidät kylmille kaduille etsimään itsellemme jotakin yöpalaa. 

            Ruokaa on yllättävän vaikeaa löytää suurkaupungistakin kellon käydessä yli yhdentoista. Minneapolisissa oli paljon paikkoja joissa oli ns. night kitchen, mutta yksikään näistä ei tuntunut olevan auki. Ei ainakaan meille. Kun lopulta olimme lähellä nälkäkuolemaa liian kauan kestäneen etsintämme johdosta, löysimme lopulta irkkupub The Localin, joka onneksemme tarjoili pubiruokaa yömyöhään.

            Musiikki oli paikassa aivan liian kovalla, mutta meillä ei ollut varaa valittaa. Rasvainen yöruoka, viileä Guinness ja ilmainen nettiyhteys pelastivat iltamme. Andien puhelimella pääsin vihdoinkin tarkastamaan sähköpostini. Craig Finn oli kuin olikin vastannut ja listannut omat Minneapolisin suosikkimestansa. Samalla hän myös pahoitteli etten ollut vieläkään näkemään The Hold Steadya livenä. Pojat nimittäin työstivät parhaillaan uutta levyä ja olivat keikkatauolla. Hieno mies. Hieno muusikko.

Amerikkalainen unelma, Iowan trooppinen ilmasto, Andie palaa Suomeen

So we walked across that Grain Belt Bridge

Into bright new Minneapolis

The Hold Steady

            Lauantaina heräsimme ajoissa. Odotettavissa oli pitkä ja uuvuttava päivä Mall of Americassa. Andie tiesi mikä meitä odotti, mutta itselleni kaikki oli uutta. Meillä ei kuitenkaan ollut niin kiire, ettenkö olisi ehtinyt tekemään pientä kävelyretkeä Grain Belt Bridgelle, josta sain vihdoinkin himoitsemani valokuvan. 

            Matka Mall of Americaan ei sujunut tälläkään kertaa ongelmitta. Päästyämme hiukan yli puolimatkan junalla, meille ilmoitettiin että radan korjaustöiden takia jouduimme kulkemaan loppumatkan bussilla. Pienestä viivytyksestä huolimatta pääsimme kuitenkin turvallisesti perille ilman, että kenenkään täytyi tällä kertaa kuolla.

Sushibaarissa lounaalla *

            Päästyäni sisälle Mall of Americaan, minulle tuli lähes vastustamaton halu päästä sieltä pois. Nyt olimme amerikkalaisuuden ytimessä. Jättiläiskokoinen kauppakeskus täynnä lapsiperheitä kuluttamassa rahaa. Ostamassa tavaroita joita he eivät tarvinneet. Mall of Americassa oli jokaiselle jotain. Putiikkeja oli moneen lähtöön monessa kerroksessa moneen kertaa, ja ylimmässä kerroksessa oli jopa Hooters, joissa väsyneet aviomiehet saattoivat virkistäytyä sillä välin kun vaimot olivat hankkimassa perheelli lisää välttämättömyyksiä.

            Voitin kuitenkin pelkoni, ja astuin rohkeasti peremmälle. Tätä varten olin tällä. Olin vihdoin osa amerikkalaista unelmaa. Tehtäväni oli käyttää rahaa ja kuluttaa. Tehtäväni oli auttaa valtion talous jälleen nousuun. Uppouduin sinne, minne yhdenkään suomalaisen miehen ei pitäisi joutua. Olin löytänyt amerikkalaisuuden emosuonen, ja nyt minun oli piehtaroitava siinä.

Iowa - mitä täällä ei ole, se on jossain muualla

            Suurimmassa osassa liikkeitä minua palveltiin loistavasti, Foot Lockerissa surkeasti. Söin yliarvostetun sushilounaan kehutussa Masu –sushibaarissa. Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni lompakon silkasta kuluttamisen ilosta. Ostin housuja joita tarvitsin oikeasti ja ostin järkyttävän läjän maailman upeimpia kenkiä. Ostin jäätelöä, ostin juotavaa. Uin ja sukelsin amerikkalaiseen unelmaan. 

            Takkia en ostanut vaikka olisin tarvinnut, mutta ilmeisesti amerikkalaiset eivät käytä ohuita takkeja, sillä niiden tarjonta oli lähes olematonta. Päivä ostoskeskuksessa kuitenkin herkistää kovemmankin miehen, ja kun päivä kääntyi iltaan, olin antanut kaikkeni. Olin tehnyt voitavani. Teki mieli nostaa tähtilippu salkoon, mutta nyt kaipasin vain helppoa kotimatkaa ja viileää olutta. 

            Junayhteydet olivat kuitenkin edelleen poikki, ja niinpä jouduimme ottamaan ensin bussin takaisin pysäkille jonne päiväinen juna oli meidät jättänyt. Matkalla hyppäsimme vielä junan kyydistä pois, tehdäksemme välipysähdyksen Walgreensilla, koska keskustasta emme olleet löytäneet myöhään auki olevia päteviä ruokakauppoja.

            Paikallinen Walgreens oli kuitenkin liian pieni, jotta sieltä olisi saanut mitään tuoretta, ja niinpä jouduimme palaamaan tyhjin käsin seuraavalla junalla. Tämä juna oli täynnä keskustaan menevää juhlakansaa. Tunnelma oli jälleen kerran hyvin suomalainen. Ihmisillä oli ”limupulloja” ja taskumatteja, ja niin oli muuten meilläkin, itse asiassa. Junassa viihteestä vastasi jatkuvasti äänessä ollut Vietnamin sodan veteraani, jonka puheesta ainakaan minä en saanut juuri mitään selvää. Se sota muuten vaikutti rankasti koko yhteiskuntaan, ja vaikuttaa edelleen. 

            Päästyämme takaisin keskustaan heitimme päivän ostoksemme hotellille, ja palasimme öisille kaduille metsästämään ruokaa. Tällä kertaa sitä löytyi viimeisestä oljenkorresta, paikasta nimeltä Hell’s Kitchen. Yösafkat paikassa olivat aivan saatanan hyviä, ja mikäs se oli syödessä kun valaistus on sopivan hämärä ja lavalla tunnelmoi illan rockhenkinen livebändi. Minulla olikin ollut ikävä livemusiikkia.

*

           Tämä oli viimeinen iltamme Minneapolisissa, ja kolme yötä oli aivan liian lyhyt aika tällaisessa kaupungissa. Oikeastaan jokaisessa kaupungissa missä olimme olleet, olimme saaneet vain kalpean aavistuksen siitä, millaisia nämä kaupungit todella olivat. Ainakin Twin Citiesiin ja Chicagoon olisi pakko palata vielä joskus.

            Niin, sydämen lisäksi Minneapolisiin jäivät myös viikset. Aivan liian monta vuotta olin elänyt typerässä uskossa että viikset tekevät miehen. Ehkä näin olikin, mutta jos saa aikaiseksi vain sellaiset ujot pensselit kuin allekirjoittaneella, ehkä oli hyvä olla välillä ilman. Saatuani viikset ajettua, tuntui ajan taakka katoavan harteilta. Olin jälleen nuori. Olin cool, olin hip. Actually, bitches, I was fabulous.

Kevyt kahden hengen lounas

            Sunnuntaina oli siis aika palata Cedar Fallsiin. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut ottaa bussi lauantaiyönä Minneapolisista Chicagon kautta Cedar Fallsiin. 15 tuntia bussissa tuntui kuitenkin hiukan liian kovalta palalta purtavaksi, ja onneksi löysimme vaihtoehtoisen linjan suoraan Mason Cityyn. Sieltä oli enää tunnin kotimatka Cedar Fallsiin, ja aivan mahtava Troy suostui hakemaan meidät sieltä kotiin.

Bussin jättäessä meidät Mason Cityyn huomasimme myös palanneemme Iowaan. Jos kevät ei ollut tullut kunnolla vielä muihinkaan osavaltioihin, Iowassa siitä ei olltu merkkiäkään. Pilvet roikkuivat matalalla, lämpötila huiteli nollan tienoilla, taivaalta tippui jotain rännän tapaista ja tuuli pieksi vasten kasvojamme niin kuin vain Iowassa voi. En edelleenkään pysty ymmärtämään miten näillä leveysasteilla voi olla näin kylmä. Piru vie me olemme samoilla leveysasteilla kuin Etelä-Ranska. 

            Palasimme Days Inn Cedar Fallsiin vielä yhdeksi yöksi, ja sattumalta saimme saman huoneen kuin edellisellä visiitillä. Koska oli Andien viimeinen ilta Yhdysvalloissa, illastimme hyvin HuHotissa - mongolialaisessa grillissä. Paikan konsepti oli hyvin mielenkiintoinen. Buffetpöydästä sait kasata itsellesi haluamasi annoksen, jonka kokit sitten sinulle paistoivat pannulla, ja ei muuta kuin nauttimaan.

Badass

            Vietimme viimeistä iltaa hotellilla Jessen ja Troyn kanssa, ja heidän lähdettyämme jatkoimme illan viettämistä siinä määrin, että lopulta pääsimme nukkumaan seitsemältä aamulla. Tämä kostautui todella ankarana pommiin nukkumisena. Oli ollut pienoinen ihme ettei sitä ollut tapahtunut aiemmin, mutta parempi myöhään kuin liian myöhään, tai jotain. Checkout aika oli kahdeltatoista, ja heräsimme viittä vaille. Onneksi Cedar Falls ei ollut valtakunnan kiireisimpiä kaupunkeja, ja kun chekkasimme itsemme ulos puolta tuntia myöhemmin, ei ketään tuntunut pieni viivästys kiinnostavan. Vaikka joskus saattaisi pientä paniikkia pukata, niin rennolla otteella, ymmärryksellä ja hyvällä seuralla siitäkin selvitään.

             Vaikka olimme kiertäneet keskilännen, heräsi kysymys: kuinka paljon olimme todella nähneet? Vastaus oli yksinkertaisesti aivan liian vähän. Toisaalta matkailussa ei ole aina kyse siitä, että kuinka monta kirkkoa, museota tai linnoitusta ehdit reissullasi käydä lävitse. Ehkä kyse on enemmänkin siitä, kuinka monta kokemusta ja muistoa saat luotua. Viikon mittaisella matkalla Andien kanssa ainakin minä ehdin kerätä niitä aivan riittävästi. Olivat muistot sitten lähijunasta, bussimatkalta, hotellihuoneesta tai vaikka ostoshelvetistä. Ehkä eniten merkitsee se, kenen kanssa olet matkalla.

            Maanantaina Andie lensi takaisin Suomeen, ja hyvästit olivat kuin ällösöpöstä romanttisesta elokuvasta. Kaksi ihmistä katselee toisiaan ikkunalasin takaa, turvatarkastuksen erotettua heidät. Suut muodostavat sanoja joita ei kuule. Paksu turvalasi käsien välissä. Kyyneleet poskilla, ja tietoisuus siitä mitä todella tuntee. On vain yksi sana jonka voi siinä vaiheessa sanoa. Yksi ajatus johon uskoa.

            Andie oli mennyt, mutta edessäni oli vain vajaan kahden kuukauden mittainen taival, ennen kuin tapaisimme toisemme jälleen. Troy ja Jesse olivat ystävinä tukemassa hyvästien jälkeen, ja tiesin, että he tulisivat auttamaan minua selviämään myös loppuajasta.

           Ei nyt ollut kuitenkaan aihetta suruun. Edessä olisi seitsemän viikkoa tiukkaa opiskelua ja hauskanpitoa Cedar Fallissa. Miksi siis murehtia? Mikään ei ollut päättynyt. Nyt oli vain aika ottaa loppuajasta kaikki irti, ja nauttia ajasta Yhdysvalloissa. Ajaessamme takaisin yliopistolle aurinko paistoi niin, että jouduimme avaamaan ikkunat. Kevät oli vihdoinkin saapunut Cedar Fallsiin.