Reivejä ja seksuaalivähemmistöjä

              Andie oli siis palannut takaisin Suomeen, ja itselläni oli edessä rankka paluu arkeen. Viimeisen kolmen viikon aikana en ymmärrettävistä syistä ollut juurikaan panostanut koulun käyntiin, joten olin jäänyt hiukan jälkeen opinnoistani. Jäljellä olevat viikot tulisivat siis menemään oikein rattoisasti lähinnä opiskelujen parissa. Kyseessä oli myös pääsiäisviikko, mutta täällä pakanoiden luvatussa maassa ei ollut puhettakaan siitä, että olisimme saaneet hiljentyä pitkäperjantaina, pääsiäispäivästä nyt puhumattakaan. 

American Idioottia odotellessa

             Kiirastorstaina otimme kuitenkin Troyn kanssa vapaan illan velvoitteista, ja pyrimme nauttimaan musiikista. Jesse toimi kuljettajanamme kun kävimme hiukan kruisailemassa ja katsastamassa Iowan avaria maisemia sivuteillä, jossa ei ollut pelkoa poliiseista. Tämän jälkeen siirryimme teatteritiloihin, jossa meille tarjottiin suoraan Broadwaylta Green Dayn musikaali American Idiot.

             On myönnettävä että West Side Storyyn verrattuna musiikki American Idiotissa oli huomattavasti parempaa. Tarina valitettavasti ei päässyt kuitenkaan samalle tasolle, ja juonta saikin etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olin pettynyt, sillä todella odotin Billy Joe Armstrongin pystyvän parempaan. Näytös jäi jonnekin musikaalin ja konsertin välimaastoon, mutta kyllähän sitä ihan mielellään katseli, etenkin kun American Idiot oli huomattavasti West Side Storya lyhyempi. Harmittelin vain että olin unohtanut ottaa taskumattini mukaan, mutta höpöheinä vaikutti onneksi melko pitkäkestoisesti. Strobot ja muut efektit olivat komeita ja kaikki muukin tuntui hyvältä. 

            Perjantaina oli edessä jälleen yhdet kotibileet. Kyseessä olivat Jessen entisen lukiokaverin kaverin synttärit. Emme siis tienneet Jessen kanssa juurikaan mitä odottaa. Hoidimme itsemme asianmukaiseen juhlakuntoon paikalliseen tapaan kruisailemalla juhlapaikalle. 

            Vaikka en täysin selvinpäin juhlissa ollutkaan, en ollut myöskään siinä tilassa mitä nämä "juhlat" olisivat edellyttäneet. Kyseessä olivat surkeimmat bileet mihin olin tämän vuoden puolella eksynyt, ja luulen Jessen olleen samaa mieltä. Kourallinen ihmisiä katselemassa televisiota tai tuijottelemassa oluttuoppeihinsa tai juttelemassa hiljaisella äänellä keskenään. Näitä bileitä ei edes ilmainen viina pelastanut, ja niinpä päätimme paeta paikalta ensimmäisen tilaisuuden saatuamme. 

             Tämän jälkeen Jesse lähti lukiokaverinsa kanssa jatkamaan kruisailua, mutta itse tunsin saaneeni jo vaadittavan päiväannoksen omalta osaltani. Ilta oli silti vasta nuori, ja ajattelin että voisin yhtä hyvin käydä yliopistokukkulalla nauttimassa oluen tai kaksi. 

             Siirryin siis Octopusiin josta oli hyvää vauhtia muodostumassa kantapaikkani, ja miksi ei olisi ollut. Mukavan intiimi, rauhallinen baari jossa useimmiten soi laadukas musiikki, ja oluttuoppi irtosi kahden taalan sopulihintaan. Baarista löysin myös ranskalaiset vaihtarit aasialaisen delegaation kera, ja liityin tuohon iloisessa nousukiidossa olleeseen joukkioon. Hetken aikaa pohdittuamme parasta tapaa ottaa kaupunki haltuun näin ulkomaalaisvalloittajien näkökulmasta, tuumimme parhaan taktiikan olevan hyökkäys suoraan ytimeen. 

            Huristelimme keskustaan kolmella autolla, ja siellä juhlapaikaksemme valikoitui Voodoo Lounge. Olimme päätelleet että siellä oli sopivassa suhteessa jokaiselle jotakin. Tanssia ja bilemeininkiä, sekä baarimaista oleskelutilaa. Väkeä siellä oli tungokseksi asti, mutta baarimaisia oleskelutiloja en löytänyt hakemallakaan.

            Maihinnousumme oli kuitenkin edennyt sen verran lupaavasti, että päättelin muiden pärjäävän hetken aikaa yksistäänkin, ja siirryin välillä The Hubiin tarkastamaan paikan menon. Olut oli Hubissa maittavaa, illan livebändi osasi soittaa ja rauhalliset oleskelutilatkin löytyivät. Ennen pitkää jouduin kuitenkin suorittamaan taktisen vetäytymisen takaisin Voodoo Loungeen. Siellä seurueemme oli onnistunut pitämään asemansa, ja palattuani meillä olikin helppo työ ottaa tanssilattia haltuun väsyneiden jenkkien nenän edestä. 

            Lopulta iltani tuli kuitenkin siihen pisteeseen, että järjestyksenvalvojat onnistuivat ajamaan meidät baarista pihalle. Vaikka muilla oli ilo edelleen ylimmillään, heiltä puuttui sopiva juhlapaikka. Kiertelimme huhupuheiden perässä pitkin Cedar Fallsia etsimässä sellaista, mutta kun pääsimme tarpeeksi lähelle kampusta, hyppäsin pois kyydistä ja suoritin vetäytymisen omaan huoneeseeni. Tiesin, että taistelu oli siltä illalta hävitty, mutta sota jatkui. 

Herrasmiesklubi Waterloossa

            Lauantaina oli vihdoin aika ottaa haltuun Cedar Fallsin pahamaineinen naapurikaupunki Waterloo. Jessellä oli suunnitteilla edellistä iltaa hiukan paremmat bileet, sillä tällä kerralla kyseessä olivat reivit. Viileän illan hämärtyessä kruisailimme Jessen ja Michaelin kanssa Waterloohon. Ilmassa oli sähköä ja kevään tuoksua. 

            Downtown and Down -tapahtuma järjestettiin Maison de Martini -nimisessä yökerhossa sekä tämän yläkerrassa sijaitsevassa Insomnia -jatkoklubissa. Käsitykseni mukaan Insomnia aukesi normaali-iltoina kahdelta yöllä, eli samoihin aikoihin kun muut baarit sulkeutuivat. Insomnia oli muutenkin mielenkiintoinen paikka, sillä siellä ei tarjoiltu ollenkaan alkoholia. Ei ainakaan tänä iltana. Sen sijaan kyseessä oli BYOB -mesta, eli sinne sai tuoda omat juomansa. 

            Uudet neonkeltaiset kenkäni sopivat täydellisesti reiveihin. Ne loistivat kirkkaina ultraviolettivalaistuksessa, mutta en tietenkään ollut ainoa värikkäästi pukeutunut henkilö. Reivithän tunnetusti ovat pukeutumisen riemujuhlaa, ja taidokasta neonvärien käyttöä. 

Seuraa valkoista jänöä

           Reivitytöt vaatteissaan olivat erittäin miellyttäviä katsella, ja muutenkin koko skene oli erittäin viihdyttävä. Reiveissä viihtyy oikein hyvin yhden yön, mutta on kuitenkin tunnustettava, ettei tuo "musiikki" ollut kuitenkaan ihan makuuni. 

           Mukava kokemus reivit kuitenkin olivat, etenkin kun baarista löytyi pari Beer Pong -pöytää, joissa pääsin vihdoin käsiksi tähän baariurheilun kuninkuuslajiin. Erittäin hauskaa hommaa, vaikka heittotekniikka olikin aluksi hiukan hakusessa. Näitä pelejä näkisinkin mieluusti enemmänkin Suoemssa, ja olenkin ajatellut vaatia Beer Pong pöytää kaikkiin bileisiin tulevaisuudessa.

           Seuraavalla viikolla palasin tuttuun paniikkiin koulutöitä ajatellen. Osan esseistä sain ajoissa vaadittuun aikaan, mutta joihinkin jouduin pyytämään muutaman tunnin lisäaikaa. Onneksi loistava Grant Tracey oli erittäin ymmärtäväinen.

           Viikko alkoi myös mukavasti aprillipäivällä, mutta onnistuin tällä kerralla välttämään päivän aiheuttaman sudenkuopat, tai ainakaan itse en huomannut yhteenkään niistä astuneeni. Kyseessä oli samalla myös Pride -viikko, jolloin yliopistolla juhlittiin seksuaalista tasa-arvoa.

           Seurattuani uutisia viime aikoina, näyttäisi trendi olevan vahvasti siihen suuntaan että ns. homoavioliittojen laillistaminen olisi kovaa vauhtia yleistymässä. En edelleenkään täysin ymmärrä miksi homot edes tahtovat olla osa vanhentunutta instituutiota, mutta ilmeisesti kyse on enemmänkin käytännön asioista. Puolison lailliset oikeudet ja sen sellaista. En ole seurannut asiaa niin hyvin, että siitä jotakin todella tietäisin, mutta yhtä lailla koetan pysyä erossa politiikastakin. 

           Joka tapauksessa, olen sitä mieltä että mitä kauemmin Suomi tulee viivyttämään homoavioliittojen laillistamista, sitä häpeällisemmältä se tulee tulevaisuudessa näyttämään. On vain ajan kysymys koska nämä lait tulevat Suomessakin menemään lävitse, ja miksi eivät tulisi?

          Homot, lesbot ja muut seksuaalivähemmistöt eivät kiinnosta minua. He eivät ole häirinneet elämääni millään tavalla, joten miksi ihmeessä minulla olisi jotain niitä vastaan. Minua ei kiinnosta pätkän vertaa kuka tykkää kenestäkin, ja miten muut ihmiset elämäänsä elävät. 

          Se mikä minua kiinnostaa on ihmiset ja ihmisyys (no okei, en oikeasti ole kiinnostunut ihmisistä vaan vihaan jokaista ihan tasapuolisesti). Olen sitä mieltä että jokaisella tulisi tasavertaiset oikeudet ja mahdollisuudet tässä maailmassa. Suomi oli edistyksen aallonharjalla sata vuotta sitten kun naisille annettiin äänioikeus, mutta nyt näyttää vahvasti siltä että monet muut maat ovat ajaneet tuon joskus niin edistyksellisen maan ohitse. Toinen asia minkä voisin ottaa esille on mietojen huumeiden laillistaminen, mutta siihen palaan joku toinen kerta. Voisin sanoa enemmänkin näistä homojen oikeuksista, mutta tuntuu että Louis C.K. on sanonut asiasta kaiken minkä olisin halunnut sanoa, ja aika paljon paremmin vieläpä. 

                 Rankan kouluviikon jälkeen oli vähintään oikeutettua nauttia mukavan lämpimästä kevätsäästä. Niinpä siirryimme AJ:n kanssa Octopusiin, jossa perjantai-illan ratoksi oli levyjä pyörittelemässä eräs toinen kurssitoverini Brian.

             Happy Hour takasi meille kolmen taalan Guinness-tuoppeja, Brianin kierrättäessä vinyylisoittimissa nautittavia biisejä menneiltä vuosikymmeniltä. Vanhaa brittiläistä rockia, vanhaa punkia, hiukan uudempaa punkia, ja sitten lisää vanhoja klassikoita.

             Brianin työvuoro päättyi yhdeksältä, ja koska kyseessä oli Pride -viikko, oli myös Octopusissa aiheeseen liittyvät bileet. Brianin paikan ottanut DJ pyysi Briania soittamaan viimeiseksi kappaleekseen homoimman biisin mitä häneltä sattui löytymään. Pienen harkinnan jälkeen soittimeen valikoitui Lou Reedin ajaton klassikko Walk on the Wild Side.

Octopus

             Sattuneista syistä en ole käynyt homobaareissa kovinkaan usein, mutta ilta Octopusissa oli oikein miellyttävä, ihmisten ollessa ylpeitä vähemmistöistään. En tuntenut oloani ollenkaan vaivautuneeksi drag queenien pyöriessä ympärillä, vaan otin tämän kaiken uutena kokemuksena. Sitä paitsi, olihan ilta oikein mukavaa vaihtelua ummehtuneelle tuoppeihin tuijottelulle masentavanharmaiden baarien nurkkapöydissä, joita Suomessa näkee aivan tarpeeksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin katsoimme parhaaksi poistua AJ:n ja Brianin kanssa AJ:n kämpille, missä vietimmekin oikein mukavan usvaisen loppuillan.

           

            Koska Cedar Falls oli liian pieni kylä shoppailumahdollisuuksia ajatellen, täytyi meidän matkata Troyn kanssa lauantaina Waterloon Crossroads Centeriin, jotta pystyin hankkimaan itselleni lisää kenkiä. Tämä olikin loistava idea, koska keskilännen valloitus oli heikentänyt huomattavasti jo ennestään heikohkoa valuuttatilannettani. Tilannettani ei ollut myöskään helpottanut yliopiston erittäin kapitalistinen toiminta, jossa onnistuttiin tehokkaasti kiertelemään jo voimassaolevia sopimuksi niin, että tililleni rapsahteli yllättäviä lisämaksuja milloin mistäkin. 

            Yhtä kaikki, mikään ei voinut estää minua hankkimasta lisää kenkiä. Täällä ne olivat halpoja, ja täältä myös sai sellaisia popoja mistä en aiemmin ollut osannut uneksiakaan. Siinä vaiheessa kun lähtee Yhdysvaltoihin kahden kenkäparin kanssa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin huoneessa on niitä seitsemän, on selvää että myös toisen matkalaukun hankinta on edessä ennen kuin voin palata takaisin Suomeen.

             Päästyämme Troyn kanssa ostosreissulta takaisin kotiin, olimme molemmat sitä mieltä, etteivät ostoskeskukset todellakaan sopineet raavaille miehille. Päiväiset kokemukset saivat meidät tarttumaan rankalla kädellä tuoppeihin, ja muistelemaan yhdessä päivän kauhukokemuksia.

Olin markkinoinnin uhri. Kapitalismi oli alistanut minut materialismin ikeeseen. En kuitenkaan välittänyt. Rakastin kaikkia kenkiäni. 

Kuinka keskilänsi valloitettiin - osa 3.

If they ask why we left in the first place.

Say we were young and we were so in love, I guess we just needed space.

We heard about this place they called the United States

- The Hold Steady -

 Twin Cities, tiedusteluretki Mall of Americaan, sähköpostin odottelua

Vuoden viimeinen Shamrock Shake

            Torstaiaamu Madisonissa alkoi vauhdikkaasti havaitessamme nukkuneemme pommiin Andien kanssa. Onneksi kuitenkin vain alle tunnin, ja onnistuimme päihittämään kellon nohevalla toiminnalla. Puhelias taksikuski jolla oli norjalainen vaimo, heitti meidät bussipysäkille keskelle ei mitään juuri ajallaan. Tuskin olimme saaneet laukkumme ulos taksista kun bussi liukui paikalle raikkaassa kevätaamussa, ja niin olimme jälleen tien päällä. 

            Viiden ja puolen tunnin matka taittui yllättävän nopeasti, vaikka huonosti nukutun yön jälkeen melko rankka väsymys painoikin jäseniä. Bussissa oli jälleen mukava matkustaa, vaikka edellisen bussimatkan kauhut olivat vielä tuoreina mielessä. 

             Ehkä bussimatkan joutuisuuteen vaikutti myös jännitys minkä tunsin. Olimme vihdoin saapumassa Twin Citiesiin. Bob Dylanin ja Craig Finnin nuoruudenkaupunkiin.

            Twin Cities näytti päällepäin samanlaiselta kuin muutkin suurkaupungit, mutta ilma tuntui erilaiselta. Täällä vaaran saattoi haistaa. Tämä ei ollut mikä tahansa Davenport, Chicago tai Iowa City. Tämä oli Twin Cities, jossa kaikki oli mahdollista. 

            Bussiasemalta ei ollut pitkä matka hotellille, mutta sieltä oli vielä lyhyempi matka kaupungin legendaarisimmalle rock-klubille, First Avenuelle, jonka seinät tuikkivat paikalla aikoinaan soittaneista tähdistä. Ovessa roikkuvasta ohjelmasta huomasimme, että tänään soittovuorossa olisi ollut, kukapa muu kuin Electric Six, mikä tuntui kohtalon julmalta pilalta. Voi kuinka mahtavaa olisikaan ollut syöksyä illalla sisälle First Avenuelle aloittamaan ydinsota, mutta käytännön syistä meidän oli valitettavasti pakko jättää illan show väliin. Tämä tuntui suunnilleen yhtä tuskaiselta kuin se että joku olisi käyttänyt kaikki rahani... tai tunkenut... no niin. 

Tämä oli Grand Hotel

            Grand Hotel Minneapolis oli... niin, Grand Hotel. Vihdoinkin tuli luksusta ovista ja ikkunoista. Tämä oli tasokas hotelli ja se näkyi... esimerkiksi siinä ettei aamiainen kuulunut huoneen hintaan, langattomasta verkkoyhteydestä nyt puhumattakaan. Siitä olisi saanut maksaa 10 taalaa päivältä. Ilmaisiakin täkyjä oli kuitenkin tarjolla, kuten huippuvarusteltu kuntosali (mistä olikin meille ihan vitusti iloa). Juomatarjoiluista ei kuitenkaan voinut valittaa, sillä aamuisin saimme samovaarissa keitettyä kahvia, ja joka iltapäivä meitä hemmoteltiin ilmaisella viinitarjoilulla. Tämä kelpasi meille. 

           Halvemmissa hotelleissa ja hostelleissa pystyi rennosti olemaan oma itsensä, mutta kun alettiin nostamaan majoituksen tasoa, kaikki muuttui. Saapuessasi hotellin aulaan nuhruisissa farkuissa kantaen perässä vedettävää matkalaukkua jonka kahva oli hajonnut heti alkumatkasta, täytyi ottaa toinen asenne peliin. Näissä hotelleissa piti pystyä käyttäytymään rennon ylimielisesti. Sanoisinko jopa että yli-itsevarmasti. Piti tehdä selväksi kuinka tärkeitä ihmisiä olemme, Piti tehdä selväksi että luksushotellit ovat toinen kotimme, ja että ME maksamme respantytön, viinurin, laukunkantajan ja satojen muiden ihmisten palkat. Meiltähän tämä sujui kuin tanssi. 

            Illalla kävimme hiukan tutustumassa kaupungin keskustaan, jonka huomattavin yksityiskohta oli Skyway System. Näitä putkia pitkin pääsi liikkumaan mukavasti keskustan ympäri ilman, että tarvitsi pistää nenäänsä ulos kylmille kaduille. Etenkin kun kevät antoi vieläkin odotuttaa itseään.

           Käydessämme illalla paikallisessa viinakioskissa täydentämässä varastojamme, eräs paikallinen pikkugangsta koetti jonossa viehkeästi kuiskien myydä meille pilveä. Itselläni kuitenkin oli hupia omastakin takaa, jonka jälkeen tämä gangsta joutui sanaharkkaan myyjien kanssa jostakin aivan toisesti asiasta. 

            Tunsin siis oloni erittäin kotoisaksi Twin Citiesissä. Täällä ilmassa leijui jatkuva väkivallan uhka. Ihmiset tulivat iholle, ja olivat muutenkin aidompia kuin kaupungeissa joissa olimme aiemmin vierailleet. Ei ihme että Minnesotaa mainostettiin Yhdysvaltojen suomalaisempana osana. Täällä ihmiset olivat oikeasti iltaisin päissään, ja koska tahansa saattoi saada turpiinsa. Täällä tunnelma oli kuin kotisuomessa.

           

Mitäpä ei Mall of Americasta löytyisi

            Perjantaina Andie heittäytyi ostoshelvettiin Mall of Americassa, itseni pyrkiessä välttämään tätä väistämätöntä kohtaloa vielä yhden päivän verran. Tämä osoittautuikin osaltani viisaaksi liikkeeksi, sillä Andie kertoi myöhemmin heitä kuljettaneen paikallisjunan törmänneen autoon, mistä oli aiheutunut melkoinen hässäkkä ruumiineen, junanvaihtoineen ja viivytyksineen. Lopulta Andie oli kuitenkin päässyt ostoshelv... keskukseen ja ehtinyt jopa hetken aikaa kierrellä ennen paikan sulkeutumista. 

            Tästä kaikesta autuaan tietämättömänä kiertelin kaupungilla etsien jotakin mukavan rauhallista internetkahvilaa. Olin nimittäin edellisestä pysähdyspaikastamme lähettänyt meiliä Craig Finnille kysyen, josko hän pystyisi neuvomaan mitä Minneapolisissa kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa. Koska loistohotellissamme ei ollut maksutonta verkkoa, koetin siis päästä tsekkaamaan mitä hän oli vastannut, vai oliko mitään.

            Kohtaan yleensä kaikki teknologiset muutokset potkien ja kirkuen, myös älypuhelimet. En tuntenut oloani turvalliseksi niiden läsnäollessa, vaikka eräänlaisen kai omistinkin. Taisin olla myös ajastani jäljessä yrittäessäni löytää todellakin internetkahvilan, jotka taisivat olla katoavaa kansanperinnettä jo siihen aikaan kun hipsterit ryömivät maan uumenista valloittamaan tämän maailman ennen kuin siitä tulisi liian cool. 

             Lopulta päädyiin Segue Cafeen, jossa sentään oli ilmainen Wi-Fi. Puhelimellani pääsi internettiin, mutta jostain kumman syystä ei yliopiston sähköpostiin. Siunattu teknologia. Segue Cafe oli kuitenkin varsin miellyttävä pieni kuppila, joka jollakin tapaa toi mieleen kotoisan Vakiopaineen. Kahvila oli suunnilleen tyhjillään saapuessani paikalle, mutta poistuessani paikalta kahvikupillista myöhemmin mesta oli täynnä nuoria hippejä joista pari soitteli pienellä lavalla akustisia kitaroita. Segue Cafe oli mukavan rauhallinen keidas kiireisen businessalueen vieressä.

             Odotellessani Andien paluuta kiertelin nähtävyyksiä, tai oikeammin mestoja jotka olivat tulleet tutuiksi Craig Finnin lyriikoista. Harmikseni pimeä kuitenkin pääsi yllättämään, enkä saanut kunnollista kuvaa Hennepin Avenue Bridgestä, tai tuttavallisemmin Grain Belt Bridgestä.

            Kun Andie palasi ostosretkeltään tajusimme, ettemme olleet kumpikaan syöneet mitään koko päivänä, mikä ajoi meidät kylmille kaduille etsimään itsellemme jotakin yöpalaa. 

            Ruokaa on yllättävän vaikeaa löytää suurkaupungistakin kellon käydessä yli yhdentoista. Minneapolisissa oli paljon paikkoja joissa oli ns. night kitchen, mutta yksikään näistä ei tuntunut olevan auki. Ei ainakaan meille. Kun lopulta olimme lähellä nälkäkuolemaa liian kauan kestäneen etsintämme johdosta, löysimme lopulta irkkupub The Localin, joka onneksemme tarjoili pubiruokaa yömyöhään.

            Musiikki oli paikassa aivan liian kovalla, mutta meillä ei ollut varaa valittaa. Rasvainen yöruoka, viileä Guinness ja ilmainen nettiyhteys pelastivat iltamme. Andien puhelimella pääsin vihdoinkin tarkastamaan sähköpostini. Craig Finn oli kuin olikin vastannut ja listannut omat Minneapolisin suosikkimestansa. Samalla hän myös pahoitteli etten ollut vieläkään näkemään The Hold Steadya livenä. Pojat nimittäin työstivät parhaillaan uutta levyä ja olivat keikkatauolla. Hieno mies. Hieno muusikko.

Amerikkalainen unelma, Iowan trooppinen ilmasto, Andie palaa Suomeen

So we walked across that Grain Belt Bridge

Into bright new Minneapolis

The Hold Steady

            Lauantaina heräsimme ajoissa. Odotettavissa oli pitkä ja uuvuttava päivä Mall of Americassa. Andie tiesi mikä meitä odotti, mutta itselleni kaikki oli uutta. Meillä ei kuitenkaan ollut niin kiire, ettenkö olisi ehtinyt tekemään pientä kävelyretkeä Grain Belt Bridgelle, josta sain vihdoinkin himoitsemani valokuvan. 

            Matka Mall of Americaan ei sujunut tälläkään kertaa ongelmitta. Päästyämme hiukan yli puolimatkan junalla, meille ilmoitettiin että radan korjaustöiden takia jouduimme kulkemaan loppumatkan bussilla. Pienestä viivytyksestä huolimatta pääsimme kuitenkin turvallisesti perille ilman, että kenenkään täytyi tällä kertaa kuolla.

Sushibaarissa lounaalla *

            Päästyäni sisälle Mall of Americaan, minulle tuli lähes vastustamaton halu päästä sieltä pois. Nyt olimme amerikkalaisuuden ytimessä. Jättiläiskokoinen kauppakeskus täynnä lapsiperheitä kuluttamassa rahaa. Ostamassa tavaroita joita he eivät tarvinneet. Mall of Americassa oli jokaiselle jotain. Putiikkeja oli moneen lähtöön monessa kerroksessa moneen kertaa, ja ylimmässä kerroksessa oli jopa Hooters, joissa väsyneet aviomiehet saattoivat virkistäytyä sillä välin kun vaimot olivat hankkimassa perheelli lisää välttämättömyyksiä.

            Voitin kuitenkin pelkoni, ja astuin rohkeasti peremmälle. Tätä varten olin tällä. Olin vihdoin osa amerikkalaista unelmaa. Tehtäväni oli käyttää rahaa ja kuluttaa. Tehtäväni oli auttaa valtion talous jälleen nousuun. Uppouduin sinne, minne yhdenkään suomalaisen miehen ei pitäisi joutua. Olin löytänyt amerikkalaisuuden emosuonen, ja nyt minun oli piehtaroitava siinä.

Iowa - mitä täällä ei ole, se on jossain muualla

            Suurimmassa osassa liikkeitä minua palveltiin loistavasti, Foot Lockerissa surkeasti. Söin yliarvostetun sushilounaan kehutussa Masu –sushibaarissa. Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni lompakon silkasta kuluttamisen ilosta. Ostin housuja joita tarvitsin oikeasti ja ostin järkyttävän läjän maailman upeimpia kenkiä. Ostin jäätelöä, ostin juotavaa. Uin ja sukelsin amerikkalaiseen unelmaan. 

            Takkia en ostanut vaikka olisin tarvinnut, mutta ilmeisesti amerikkalaiset eivät käytä ohuita takkeja, sillä niiden tarjonta oli lähes olematonta. Päivä ostoskeskuksessa kuitenkin herkistää kovemmankin miehen, ja kun päivä kääntyi iltaan, olin antanut kaikkeni. Olin tehnyt voitavani. Teki mieli nostaa tähtilippu salkoon, mutta nyt kaipasin vain helppoa kotimatkaa ja viileää olutta. 

            Junayhteydet olivat kuitenkin edelleen poikki, ja niinpä jouduimme ottamaan ensin bussin takaisin pysäkille jonne päiväinen juna oli meidät jättänyt. Matkalla hyppäsimme vielä junan kyydistä pois, tehdäksemme välipysähdyksen Walgreensilla, koska keskustasta emme olleet löytäneet myöhään auki olevia päteviä ruokakauppoja.

            Paikallinen Walgreens oli kuitenkin liian pieni, jotta sieltä olisi saanut mitään tuoretta, ja niinpä jouduimme palaamaan tyhjin käsin seuraavalla junalla. Tämä juna oli täynnä keskustaan menevää juhlakansaa. Tunnelma oli jälleen kerran hyvin suomalainen. Ihmisillä oli ”limupulloja” ja taskumatteja, ja niin oli muuten meilläkin, itse asiassa. Junassa viihteestä vastasi jatkuvasti äänessä ollut Vietnamin sodan veteraani, jonka puheesta ainakaan minä en saanut juuri mitään selvää. Se sota muuten vaikutti rankasti koko yhteiskuntaan, ja vaikuttaa edelleen. 

            Päästyämme takaisin keskustaan heitimme päivän ostoksemme hotellille, ja palasimme öisille kaduille metsästämään ruokaa. Tällä kertaa sitä löytyi viimeisestä oljenkorresta, paikasta nimeltä Hell’s Kitchen. Yösafkat paikassa olivat aivan saatanan hyviä, ja mikäs se oli syödessä kun valaistus on sopivan hämärä ja lavalla tunnelmoi illan rockhenkinen livebändi. Minulla olikin ollut ikävä livemusiikkia.

*

           Tämä oli viimeinen iltamme Minneapolisissa, ja kolme yötä oli aivan liian lyhyt aika tällaisessa kaupungissa. Oikeastaan jokaisessa kaupungissa missä olimme olleet, olimme saaneet vain kalpean aavistuksen siitä, millaisia nämä kaupungit todella olivat. Ainakin Twin Citiesiin ja Chicagoon olisi pakko palata vielä joskus.

            Niin, sydämen lisäksi Minneapolisiin jäivät myös viikset. Aivan liian monta vuotta olin elänyt typerässä uskossa että viikset tekevät miehen. Ehkä näin olikin, mutta jos saa aikaiseksi vain sellaiset ujot pensselit kuin allekirjoittaneella, ehkä oli hyvä olla välillä ilman. Saatuani viikset ajettua, tuntui ajan taakka katoavan harteilta. Olin jälleen nuori. Olin cool, olin hip. Actually, bitches, I was fabulous.

Kevyt kahden hengen lounas

            Sunnuntaina oli siis aika palata Cedar Fallsiin. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut ottaa bussi lauantaiyönä Minneapolisista Chicagon kautta Cedar Fallsiin. 15 tuntia bussissa tuntui kuitenkin hiukan liian kovalta palalta purtavaksi, ja onneksi löysimme vaihtoehtoisen linjan suoraan Mason Cityyn. Sieltä oli enää tunnin kotimatka Cedar Fallsiin, ja aivan mahtava Troy suostui hakemaan meidät sieltä kotiin.

Bussin jättäessä meidät Mason Cityyn huomasimme myös palanneemme Iowaan. Jos kevät ei ollut tullut kunnolla vielä muihinkaan osavaltioihin, Iowassa siitä ei olltu merkkiäkään. Pilvet roikkuivat matalalla, lämpötila huiteli nollan tienoilla, taivaalta tippui jotain rännän tapaista ja tuuli pieksi vasten kasvojamme niin kuin vain Iowassa voi. En edelleenkään pysty ymmärtämään miten näillä leveysasteilla voi olla näin kylmä. Piru vie me olemme samoilla leveysasteilla kuin Etelä-Ranska. 

            Palasimme Days Inn Cedar Fallsiin vielä yhdeksi yöksi, ja sattumalta saimme saman huoneen kuin edellisellä visiitillä. Koska oli Andien viimeinen ilta Yhdysvalloissa, illastimme hyvin HuHotissa - mongolialaisessa grillissä. Paikan konsepti oli hyvin mielenkiintoinen. Buffetpöydästä sait kasata itsellesi haluamasi annoksen, jonka kokit sitten sinulle paistoivat pannulla, ja ei muuta kuin nauttimaan.

Badass

            Vietimme viimeistä iltaa hotellilla Jessen ja Troyn kanssa, ja heidän lähdettyämme jatkoimme illan viettämistä siinä määrin, että lopulta pääsimme nukkumaan seitsemältä aamulla. Tämä kostautui todella ankarana pommiin nukkumisena. Oli ollut pienoinen ihme ettei sitä ollut tapahtunut aiemmin, mutta parempi myöhään kuin liian myöhään, tai jotain. Checkout aika oli kahdeltatoista, ja heräsimme viittä vaille. Onneksi Cedar Falls ei ollut valtakunnan kiireisimpiä kaupunkeja, ja kun chekkasimme itsemme ulos puolta tuntia myöhemmin, ei ketään tuntunut pieni viivästys kiinnostavan. Vaikka joskus saattaisi pientä paniikkia pukata, niin rennolla otteella, ymmärryksellä ja hyvällä seuralla siitäkin selvitään.

             Vaikka olimme kiertäneet keskilännen, heräsi kysymys: kuinka paljon olimme todella nähneet? Vastaus oli yksinkertaisesti aivan liian vähän. Toisaalta matkailussa ei ole aina kyse siitä, että kuinka monta kirkkoa, museota tai linnoitusta ehdit reissullasi käydä lävitse. Ehkä kyse on enemmänkin siitä, kuinka monta kokemusta ja muistoa saat luotua. Viikon mittaisella matkalla Andien kanssa ainakin minä ehdin kerätä niitä aivan riittävästi. Olivat muistot sitten lähijunasta, bussimatkalta, hotellihuoneesta tai vaikka ostoshelvetistä. Ehkä eniten merkitsee se, kenen kanssa olet matkalla.

            Maanantaina Andie lensi takaisin Suomeen, ja hyvästit olivat kuin ällösöpöstä romanttisesta elokuvasta. Kaksi ihmistä katselee toisiaan ikkunalasin takaa, turvatarkastuksen erotettua heidät. Suut muodostavat sanoja joita ei kuule. Paksu turvalasi käsien välissä. Kyyneleet poskilla, ja tietoisuus siitä mitä todella tuntee. On vain yksi sana jonka voi siinä vaiheessa sanoa. Yksi ajatus johon uskoa.

            Andie oli mennyt, mutta edessäni oli vain vajaan kahden kuukauden mittainen taival, ennen kuin tapaisimme toisemme jälleen. Troy ja Jesse olivat ystävinä tukemassa hyvästien jälkeen, ja tiesin, että he tulisivat auttamaan minua selviämään myös loppuajasta.

           Ei nyt ollut kuitenkaan aihetta suruun. Edessä olisi seitsemän viikkoa tiukkaa opiskelua ja hauskanpitoa Cedar Fallissa. Miksi siis murehtia? Mikään ei ollut päättynyt. Nyt oli vain aika ottaa loppuajasta kaikki irti, ja nauttia ajasta Yhdysvalloissa. Ajaessamme takaisin yliopistolle aurinko paistoi niin, että jouduimme avaamaan ikkunat. Kevät oli vihdoinkin saapunut Cedar Fallsiin. 

 

Kuinka keskilänsi valloitettiin - Osa 2.

Chicagon pohjoisosia tutkimassa

 

Shamrock Shakes!

           Pyhän Patrickin päivänä jätimme Andien kanssa Chicagon keskustan taaksemme, ja siirryimme Pohjois-Chicagoon, joka oli tunnettu sadoista baareistaan, yöelämästään ja erittäin vahvasta LGBT –kulttuuristaan. Jo bussin ikkunasta näkyi, kuinka ilmapiiri muuttui sitä mukaa mitä pohjoisemmaksi siirryimme. Taakse jäivät pilvenpiirtäjät ja bisnesmiehet ja –naiset puvuissaan. Näiden sijaan eteemme levittäytyi romanttisesti ränsistynyttä lähiöaluetta sateenkaarilippuineen, outlet- ja second hand –kauppoineen sekä hipstereineen.

Indeed

            Bussilinjalla 22 pääsimme kätevästi hotellilta hotellille 2,25 dollarin hinnalla. Tämänkertaiseksi majoituspaikaksemme oli valikoitunut Days Inn Chicago, ja vaikka paikka ei mikään Grand Hotel ollutkaan, kyseessä oli kuitenkin hyvätasoinen hotelli joka tuntui olevan erityisesti rocktähtien suosiossa. Sovimme siis mukavasti joukkoon, etenkin kun kadun toisella puolella oli Trader Joe’s.

            Oli siis St. Paddy’s Day, joka oikeutti jokaisen vapaan kansalaisen nauttimaan alkoholia heti aamusta. Itse ainakin pyrin pitämään kiinni tästä oikeudesta siemailemalla Trader Joen viskiä joka lämmitti kehoa ja mieltä. Siihen mennessä kun olimme valmiita lähtemään eläintarhaan, aloinkin olla jo erittäin vastaanottavaisessa tilassa.

            Sanottakoon suoraan: en pidä eläintarhoista. Minusta koko ajatuskin on vastenmielinen, kun ihminen kiskoo eläimen irti luonnollisesta elinympäristöstään, ja vangitsee sen pieneen koppiin jotta muut ihmiset voisivat töllistellä noita söpöjä karvapalloja. Jos ihmiset haluaisivat katsella häkeissä olevia eläimiä, mielestäni heidän pitäisi vierailla useammin vankiloissa. Harmi vain ettei sieltä taida juurikaan löytää söpöjä karvapalloja.

Häntäänsä syövä saukko

            Myönnettäköön, että ehkä eläintarhat myös pyrkivät tarjoamaan ihmisille yleistietoa eläimistä, suojelemaan sukupuuttoon kuolemassa olevia eläimiä, ja ehkä käymällä eläintarhoissa ihmiset pystyvät arvostamaan eläimiä entistä enemmän. En tiedä, mutta myönnän että söpöjä karvapalloja on sydäntälämmittävää katsella. Mielummin tekisin sitä kuitenkin luonnontilassa kuin maksaisin näiden eläinvankiloiden ylläpidosta.

            Lincoln Park Zoo oli kuitenkin ilmainen, ja olihan se mukava käydä katselemassa kuinka isot

Tappajamajavan hyökkäys

kissat makaavat pahvilaatikossa, kuinka saukko jahtaa omaa häntäänsä tai kuinka majava tekee torpedohyökkäyksiä sinua kohti. Susihukkia on myös aina ilo nähdä. Edellisellä kerralla eläintarhassa ollessani en onnistunut näkemään susia ollenkaan mikä masensi minua suuresti, mutta tällä kerralla onni oli myötä. Sudet tosin eivät juurikaan tykänneet liikahtaa omista asemistaan, vaan tyytyivät makoilemaan omissa kuopissaan julkisuuden valokeilasta piittaamatta. 

            Etenimme hyvää vauhtia kohti huhtikuuta, mutta kevät antoi edelleen odottaa itseään. Ajoittaisesta auringonpaisteesta huolimatta Windy Cityn tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin, pakottaen meidän lopulta takaisin hotellille, missä olikin hyvä otta pienet torkut rankan eläintarhailun päätteeksi. 

 

Muistikuvat illalta ovat hiukan hämärän peitossa

           Illalla nautiskelimme päivällisen hotellilla, minkä jälkeen lähdimme kiertelemään Chicagon öisiä katuja, mutta tältä reissulta muistikuvat ovat jääneet hiukan hämäriksi. Heräsimme kuitenkin molemmat omasta hotellihuoneestamme seuraavana aamuna. 

            St. Paddy’s Day oli ohi, ja olo siihen nähden oli yllättävän hyvä. Viimeisen päivän Chicagossa käytimme lähinnä kaupoissa kiertelyyn. Edellisenä iltana olin bongannut hotellin läheltä liikkeen jonne oli pakko päästä. Kyseessä oli lähinnä netissä bisnestään pyörittävä paitafirma Threadless. En itse asiassa edes tiennyt että heillä oli

Threadless

fyysisiä liikkeitä ensinkään, ja myöhemmin selvisi että Chicagon liike oli firman ainoa. Jos olisin etukäteen tiennyt liikkeen olemassaolosta, olisin ilman muuta lisännyt sen matkaohjelmaan, mutta käyhän se näköjään näin tuurillakin. Ehdin myös shoppailla Reckless Recordsissa, mistä mukaan tarttui St. Paddy's Dayn kunniaksi Dropkick Murphysin uusin lätty, sekä sarjiskaupassa missä sain loistavaa palvelua kahdelta iloiselta homolta. 

            Chicagon pohjoisosa oli todella positiivinen kokemus. Ihmiset olivat rentoja, ja sieltä löysimme vihdoin tuosta tiukasta tavallisuuden muotista poikkeavia ihmisiä. Aikataulumme oli kuitenkin tiukka keskilännen kiertueelle, ja seuraavana aamuna oli jälleen aika siirtyä eteenpäin.

            Oli siis checkout aamu, ja meille edelleen niin harvinainen

hotelliaamiainen. Jos aiemmilla aamiaisilla olimme saaneet aterioida suht rauhassa, niin Days Inn Chicagossa tätä ylellisyyttä ei ollut.

Hotelli oli nimittäin selvästi täydempi kuin aiemmat, mikä aiheutti melkoisen ruuhkahelvetin nälkäisten turistien parveillessa aamiaisbuffetin ympärillä kuin hipsterit Applen kaupassa uuden iPhonen ensimmäisenä myyntipäivänä. Pahimman blokin muodostivat suurikokoiset amerikan pojat suoraan Kansasista, jotka antoivat meille hyvän kuvan mistä amerikkalaiset stereotypiat ovat saattaneet saada alkunsa. En sano tätä kuitenkaan pahalla, vaan lähinnä antropologisessa mielessä ajatellen.

Helvetillinen siirtymä ja Madisonin ihmeitä

           Aamiaisen ja huoneenluovutuksen jälkeen oli edessä matka Madisoniin, ja minkälainen matka siitä muodostuikaan. Jos aikaisemmat bussimatkat olivat olleet helppoja ja mukavia, tämänkertainen ei sitä todellakaan ollut. Ensinnäkin bussi pääsi tuntemattomasta syystä lähtemään yli puoli tuntia myöhässä, ja tuntui kiertelevän ikuisuuden Chicagon esikaupunkialueilla. Tämän lisäksi suoraan paikkojemme edessä istui kovaääninen, jättikokoinen rouvashenkilö onnistui käymään vessassa neljästi alle kahden tunnin matkan aikana. Tämän lisäksi hän myös suihkutteli iloisesti pullollisen deodoranttia bussin sisätiloihin syystä, jota Andien kanssa emme tahtoneet edes arvailla. Onneksi olin terästänyt juomapulloni sisältöä viskillä enne lähtöämme. Tämä auttoi selviämään matkan ensimmäisestä puoliskosta. 

Andie "the Killer" McKill

            Pysähdyttyämme tauolle Wisconsiniin, jättikokoinen rouvashenkilö jäi onneksemme kyydistä. Ongelmat eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä bussin palatessamme huomasimme hädintuskin täysi-ikäisen tytön vieneen paikkamme, jonka olimme kuitenkin tavaralla selvästi merkanneet. 

            Andie, joka oli ensimmäisenä paikalla (itse olin vielä tupakoimassa tässä vaiheessa), koetti erittäin kohteliaasti neuvotella paikkojen omistusoikeuksista. Bussi ei ollut läheskään täynnä, mutta juuri kyseiset paikat sattuivat olemaan viimeiset vapaat vierekkäiset paikat. Ämmä ei kuitenkaan suostunut siirtymään paikaltamme Andien kohteliaista neuvotteluyrityksistä huolimatta. Kuitenkin, jos hankaluuksia pyytää, niin usein hankaluuksia myös saa. Niinpä Andie päätti istua ämmän viereen ja tehdä hänen matkastaan mahdollisimman hankalaa. 

           Tuskin olimme päässeet liikkeelle, kun Andie kaivoi Leathermanin taskustaan, ja alkoi trimmaamaan sillä kynsiään. Tämän lisäksi Andie keskittyi puhumaan suomeksi allekirjoittaneelle mahdollisimman matalalla ja uhkaavalla äänellä. Andie istui paikallaan mahdollisimman leveästi, lähes liiskaten tämän onnettoman nurkanvaltaajan kiinni ikkunaan. Pitkät pätkät Andie myös ihaili maisemia katsellen suoraan tämän ämmän ohitse ikkunasta ulos. Välillä Andie keskittyi myös nauttimaan viskillä terästettyä virvoketta juomapullostani, ja hengittelemään vierustoverinsa suuntaan.

Valoa bussimatkan päässä

            Lopulta matka kuitenkin oli ohitse. Olimme viimein Madisonissa, ja tuo nurkanvaltaaja varmasti ikionnellinen päästessään meistä eroon. On kuitenkin sanottava, että itsehän hän ongelmia luokseen tilasi. 

            Ongelmamme eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä huomasimme bussin jättäneen meidät käytännössä keskelle ei-mitään. Ns. bussiasema oli todellisuudessa pelkkä katoksellinen bussipysäkki usean kilometrin päässä keskustasta. Onneksi emme olleet yhtä epäonnisia kuin bussilaiturilla meitä vastassa olleet matkustajat, jotka olivat odottaneet kolme tuntia bussia Minneapolisista. Ja ilma oli kylmä. Se oli itse asiassa todella kylmä. Onneksi yksi ystävällisistä paikallisista kertoi millä bussilla pääsisimme hotellille, ja koska sen odotettiin saapuvan pysäkille.

            Bussi saapuikin parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Jos bussi olisi saapunut hetkeäkään myöhemmin, niin olisimme todennäköisesti jäätyneet hengiltä. Tuskainen matkapäivämme ei kuitenkaan ollut vieläkään ohi, vaikka olimme jo todella lähellä Kun bussi jätti meidät East Towne Mallin eteen, meidän täytyi vielä löytää hotellimme. Tiesimme sen olevan lähellä, mutta emme olleet varmoja suunnasta.

            Käytyämme nopeasti lämmittelemässä kauppakeskuskessa, siirryimme Culver'siin, mistä saimme kahvia ja ilmaisen nettiyhteyden käyttöömme. Nopeasti paikansimme hotellimme, jonne oli noin viiden minuutin kävelymatka. Siunattu teknologia. Tuo viisi minuuttia tuntui viideltä tunnilta, mutta lopulta saavuimme Baymond Inn and Suitesiin. 

             Alusta asti oli selvää, ettei tämä ollut mikään Grand Hotel. Sen huomasi esimerkiksi teini-ikäisistä vanhemmista jotka olivat parkkeeranneet alle vuoden ikäisen jälkikasvunsa kanssa hotellin aamiaistiloihin. Nuoresta äidin pyöristyneestä vatsasta huomasi selkeästi, että ehkäisymenetelmien käyttö oli ilmeisesti tuntematon juttu näillä seuduilla. Lisäksi molempien naamaa koristivat jäljet, jotka kielivät rankasta metankäytöstä.

            Ko. asiasta onkin ollut viime aikoina liikkeellä mielenkiintoisia teorioita. Koska nykyään ihmisillä jotka tekevät töitä ja rakentavat uriaan ei ole aikaa hankkia jälkikasvua, jää jälkikasvun hankkiminen näiden ns. yhteiskunnan alempien luokkien haltuun. Tästä onkin odotettavissa seuraavan sadan vuoden aikana länsimaisen yhteiskunnan keskimääräisen älykkyyden huomattava lasku. No, vaikka lääketieteen odotetaan kehittyvän lähiaikoina niin huomattavasti, että eliniän odote tulisi parantumaan reilusti, ei minun ehkä tarvitsisi olla paikalla todistamassa tätä idioluutiota.

            Baymon Inn kuitenkin kelpasi meille oikein hyvin. Etenkin kun meille jostakin syystä tarjottiin kahden huoneen sviittiä, missä kelpasi elellä herroiksi. Tämän lisäksi Andien jäädessä hotellille lämmittelemään - Marcus - ystävällinen hotelliapulainen tarjosi kyydin läheiseen HyVeehen, josta saimme illaksi myös syötävää.

Kissi laatikossa

            Juotavan hankkimisessa sen sijaan epäonnistuin raskaasti. Olimme jälleen vaihtaneet osavaltiota, ja Wisconsinissa alkoholin myynti kaupoissa päättyi yhdeksältä illalla. Tästä paikallisesta kieltolaista tulikin oikein kotoinen olo, mutta jätti meidät silti kuivin suin. Onneksi tupakka sentään oli Chicagoa huomattavasti halvempaa.

           

            Tarkoituksemme oli Madisonissa käydä Henry Vilas Zoossa katselemassa Capybaroja - noita maailman krapulaisimman näköisiä elukoita. Kuusi matkapäivää oli kuitenkin imenyt meidät kuiviin, ja niinpä tyydyimme Madisonissa ollessamme vain lataamaan akkujamme Minneapolisia varten. Tämä tarkoitti käytännössä myöhään nukkumista, ja pyöriskelyä East Towne Mallilla. Vaikka paikka ei Mall of America ollutkaan, niin siellä riitti kuitenkin liikkeitä ihmeteltäväksi. Samalla pystyimme suorittamaan jonkinasteista tiedustelua, minkälaista tavaraa missäkin liikkeessä myytiin. Odotettavissahan oli, että Mall of Americassa tulisimme törmäämään useampaankin saman ketjun myymälään kuin täällä.

Näkisittepä toiset kenkäni

            East Towne Mallillta hankin myös tämän matkan ensimmäiset kenkäni. Upeat Vansit lähtivät matkaan alle 25 euron sopulihintaan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

            Rankan shoppailupäivän jälkeen raahasin Andien kauppakeskuksen yhteydessä sijainneeseen Buffalo Wild Wingsiin, vaikka hän ei urheilun eikä chicken wingsien ystävä ollutkaan. Onneksi lafkasta sai myös laatuoluita, ja kaiuttimista tuli laatumusiikkia, kuten The Killersiä tai The Gaslight Anthemia. 

           Madisonia oli kehuttu kovaksi bilekaupungiksi, mutta väsymyksestä (ja siitä vitun kylmyydestä) johtuen kokemuksemme kaupungista jäi kovin torsoksi, sillä seuraavana päiviänä oli aika ottaa suunta kohti Twin Citiesia.