Kuinka keskilänsi valloitettiin - Osa 2.

Chicagon pohjoisosia tutkimassa

 

Shamrock Shakes!

           Pyhän Patrickin päivänä jätimme Andien kanssa Chicagon keskustan taaksemme, ja siirryimme Pohjois-Chicagoon, joka oli tunnettu sadoista baareistaan, yöelämästään ja erittäin vahvasta LGBT –kulttuuristaan. Jo bussin ikkunasta näkyi, kuinka ilmapiiri muuttui sitä mukaa mitä pohjoisemmaksi siirryimme. Taakse jäivät pilvenpiirtäjät ja bisnesmiehet ja –naiset puvuissaan. Näiden sijaan eteemme levittäytyi romanttisesti ränsistynyttä lähiöaluetta sateenkaarilippuineen, outlet- ja second hand –kauppoineen sekä hipstereineen.

Indeed

            Bussilinjalla 22 pääsimme kätevästi hotellilta hotellille 2,25 dollarin hinnalla. Tämänkertaiseksi majoituspaikaksemme oli valikoitunut Days Inn Chicago, ja vaikka paikka ei mikään Grand Hotel ollutkaan, kyseessä oli kuitenkin hyvätasoinen hotelli joka tuntui olevan erityisesti rocktähtien suosiossa. Sovimme siis mukavasti joukkoon, etenkin kun kadun toisella puolella oli Trader Joe’s.

            Oli siis St. Paddy’s Day, joka oikeutti jokaisen vapaan kansalaisen nauttimaan alkoholia heti aamusta. Itse ainakin pyrin pitämään kiinni tästä oikeudesta siemailemalla Trader Joen viskiä joka lämmitti kehoa ja mieltä. Siihen mennessä kun olimme valmiita lähtemään eläintarhaan, aloinkin olla jo erittäin vastaanottavaisessa tilassa.

            Sanottakoon suoraan: en pidä eläintarhoista. Minusta koko ajatuskin on vastenmielinen, kun ihminen kiskoo eläimen irti luonnollisesta elinympäristöstään, ja vangitsee sen pieneen koppiin jotta muut ihmiset voisivat töllistellä noita söpöjä karvapalloja. Jos ihmiset haluaisivat katsella häkeissä olevia eläimiä, mielestäni heidän pitäisi vierailla useammin vankiloissa. Harmi vain ettei sieltä taida juurikaan löytää söpöjä karvapalloja.

Häntäänsä syövä saukko

            Myönnettäköön, että ehkä eläintarhat myös pyrkivät tarjoamaan ihmisille yleistietoa eläimistä, suojelemaan sukupuuttoon kuolemassa olevia eläimiä, ja ehkä käymällä eläintarhoissa ihmiset pystyvät arvostamaan eläimiä entistä enemmän. En tiedä, mutta myönnän että söpöjä karvapalloja on sydäntälämmittävää katsella. Mielummin tekisin sitä kuitenkin luonnontilassa kuin maksaisin näiden eläinvankiloiden ylläpidosta.

            Lincoln Park Zoo oli kuitenkin ilmainen, ja olihan se mukava käydä katselemassa kuinka isot

Tappajamajavan hyökkäys

kissat makaavat pahvilaatikossa, kuinka saukko jahtaa omaa häntäänsä tai kuinka majava tekee torpedohyökkäyksiä sinua kohti. Susihukkia on myös aina ilo nähdä. Edellisellä kerralla eläintarhassa ollessani en onnistunut näkemään susia ollenkaan mikä masensi minua suuresti, mutta tällä kerralla onni oli myötä. Sudet tosin eivät juurikaan tykänneet liikahtaa omista asemistaan, vaan tyytyivät makoilemaan omissa kuopissaan julkisuuden valokeilasta piittaamatta. 

            Etenimme hyvää vauhtia kohti huhtikuuta, mutta kevät antoi edelleen odottaa itseään. Ajoittaisesta auringonpaisteesta huolimatta Windy Cityn tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin, pakottaen meidän lopulta takaisin hotellille, missä olikin hyvä otta pienet torkut rankan eläintarhailun päätteeksi. 

 

Muistikuvat illalta ovat hiukan hämärän peitossa

           Illalla nautiskelimme päivällisen hotellilla, minkä jälkeen lähdimme kiertelemään Chicagon öisiä katuja, mutta tältä reissulta muistikuvat ovat jääneet hiukan hämäriksi. Heräsimme kuitenkin molemmat omasta hotellihuoneestamme seuraavana aamuna. 

            St. Paddy’s Day oli ohi, ja olo siihen nähden oli yllättävän hyvä. Viimeisen päivän Chicagossa käytimme lähinnä kaupoissa kiertelyyn. Edellisenä iltana olin bongannut hotellin läheltä liikkeen jonne oli pakko päästä. Kyseessä oli lähinnä netissä bisnestään pyörittävä paitafirma Threadless. En itse asiassa edes tiennyt että heillä oli

Threadless

fyysisiä liikkeitä ensinkään, ja myöhemmin selvisi että Chicagon liike oli firman ainoa. Jos olisin etukäteen tiennyt liikkeen olemassaolosta, olisin ilman muuta lisännyt sen matkaohjelmaan, mutta käyhän se näköjään näin tuurillakin. Ehdin myös shoppailla Reckless Recordsissa, mistä mukaan tarttui St. Paddy's Dayn kunniaksi Dropkick Murphysin uusin lätty, sekä sarjiskaupassa missä sain loistavaa palvelua kahdelta iloiselta homolta. 

            Chicagon pohjoisosa oli todella positiivinen kokemus. Ihmiset olivat rentoja, ja sieltä löysimme vihdoin tuosta tiukasta tavallisuuden muotista poikkeavia ihmisiä. Aikataulumme oli kuitenkin tiukka keskilännen kiertueelle, ja seuraavana aamuna oli jälleen aika siirtyä eteenpäin.

            Oli siis checkout aamu, ja meille edelleen niin harvinainen

hotelliaamiainen. Jos aiemmilla aamiaisilla olimme saaneet aterioida suht rauhassa, niin Days Inn Chicagossa tätä ylellisyyttä ei ollut.

Hotelli oli nimittäin selvästi täydempi kuin aiemmat, mikä aiheutti melkoisen ruuhkahelvetin nälkäisten turistien parveillessa aamiaisbuffetin ympärillä kuin hipsterit Applen kaupassa uuden iPhonen ensimmäisenä myyntipäivänä. Pahimman blokin muodostivat suurikokoiset amerikan pojat suoraan Kansasista, jotka antoivat meille hyvän kuvan mistä amerikkalaiset stereotypiat ovat saattaneet saada alkunsa. En sano tätä kuitenkaan pahalla, vaan lähinnä antropologisessa mielessä ajatellen.

Helvetillinen siirtymä ja Madisonin ihmeitä

           Aamiaisen ja huoneenluovutuksen jälkeen oli edessä matka Madisoniin, ja minkälainen matka siitä muodostuikaan. Jos aikaisemmat bussimatkat olivat olleet helppoja ja mukavia, tämänkertainen ei sitä todellakaan ollut. Ensinnäkin bussi pääsi tuntemattomasta syystä lähtemään yli puoli tuntia myöhässä, ja tuntui kiertelevän ikuisuuden Chicagon esikaupunkialueilla. Tämän lisäksi suoraan paikkojemme edessä istui kovaääninen, jättikokoinen rouvashenkilö onnistui käymään vessassa neljästi alle kahden tunnin matkan aikana. Tämän lisäksi hän myös suihkutteli iloisesti pullollisen deodoranttia bussin sisätiloihin syystä, jota Andien kanssa emme tahtoneet edes arvailla. Onneksi olin terästänyt juomapulloni sisältöä viskillä enne lähtöämme. Tämä auttoi selviämään matkan ensimmäisestä puoliskosta. 

Andie "the Killer" McKill

            Pysähdyttyämme tauolle Wisconsiniin, jättikokoinen rouvashenkilö jäi onneksemme kyydistä. Ongelmat eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä bussin palatessamme huomasimme hädintuskin täysi-ikäisen tytön vieneen paikkamme, jonka olimme kuitenkin tavaralla selvästi merkanneet. 

            Andie, joka oli ensimmäisenä paikalla (itse olin vielä tupakoimassa tässä vaiheessa), koetti erittäin kohteliaasti neuvotella paikkojen omistusoikeuksista. Bussi ei ollut läheskään täynnä, mutta juuri kyseiset paikat sattuivat olemaan viimeiset vapaat vierekkäiset paikat. Ämmä ei kuitenkaan suostunut siirtymään paikaltamme Andien kohteliaista neuvotteluyrityksistä huolimatta. Kuitenkin, jos hankaluuksia pyytää, niin usein hankaluuksia myös saa. Niinpä Andie päätti istua ämmän viereen ja tehdä hänen matkastaan mahdollisimman hankalaa. 

           Tuskin olimme päässeet liikkeelle, kun Andie kaivoi Leathermanin taskustaan, ja alkoi trimmaamaan sillä kynsiään. Tämän lisäksi Andie keskittyi puhumaan suomeksi allekirjoittaneelle mahdollisimman matalalla ja uhkaavalla äänellä. Andie istui paikallaan mahdollisimman leveästi, lähes liiskaten tämän onnettoman nurkanvaltaajan kiinni ikkunaan. Pitkät pätkät Andie myös ihaili maisemia katsellen suoraan tämän ämmän ohitse ikkunasta ulos. Välillä Andie keskittyi myös nauttimaan viskillä terästettyä virvoketta juomapullostani, ja hengittelemään vierustoverinsa suuntaan.

Valoa bussimatkan päässä

            Lopulta matka kuitenkin oli ohitse. Olimme viimein Madisonissa, ja tuo nurkanvaltaaja varmasti ikionnellinen päästessään meistä eroon. On kuitenkin sanottava, että itsehän hän ongelmia luokseen tilasi. 

            Ongelmamme eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä huomasimme bussin jättäneen meidät käytännössä keskelle ei-mitään. Ns. bussiasema oli todellisuudessa pelkkä katoksellinen bussipysäkki usean kilometrin päässä keskustasta. Onneksi emme olleet yhtä epäonnisia kuin bussilaiturilla meitä vastassa olleet matkustajat, jotka olivat odottaneet kolme tuntia bussia Minneapolisista. Ja ilma oli kylmä. Se oli itse asiassa todella kylmä. Onneksi yksi ystävällisistä paikallisista kertoi millä bussilla pääsisimme hotellille, ja koska sen odotettiin saapuvan pysäkille.

            Bussi saapuikin parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Jos bussi olisi saapunut hetkeäkään myöhemmin, niin olisimme todennäköisesti jäätyneet hengiltä. Tuskainen matkapäivämme ei kuitenkaan ollut vieläkään ohi, vaikka olimme jo todella lähellä Kun bussi jätti meidät East Towne Mallin eteen, meidän täytyi vielä löytää hotellimme. Tiesimme sen olevan lähellä, mutta emme olleet varmoja suunnasta.

            Käytyämme nopeasti lämmittelemässä kauppakeskuskessa, siirryimme Culver'siin, mistä saimme kahvia ja ilmaisen nettiyhteyden käyttöömme. Nopeasti paikansimme hotellimme, jonne oli noin viiden minuutin kävelymatka. Siunattu teknologia. Tuo viisi minuuttia tuntui viideltä tunnilta, mutta lopulta saavuimme Baymond Inn and Suitesiin. 

             Alusta asti oli selvää, ettei tämä ollut mikään Grand Hotel. Sen huomasi esimerkiksi teini-ikäisistä vanhemmista jotka olivat parkkeeranneet alle vuoden ikäisen jälkikasvunsa kanssa hotellin aamiaistiloihin. Nuoresta äidin pyöristyneestä vatsasta huomasi selkeästi, että ehkäisymenetelmien käyttö oli ilmeisesti tuntematon juttu näillä seuduilla. Lisäksi molempien naamaa koristivat jäljet, jotka kielivät rankasta metankäytöstä.

            Ko. asiasta onkin ollut viime aikoina liikkeellä mielenkiintoisia teorioita. Koska nykyään ihmisillä jotka tekevät töitä ja rakentavat uriaan ei ole aikaa hankkia jälkikasvua, jää jälkikasvun hankkiminen näiden ns. yhteiskunnan alempien luokkien haltuun. Tästä onkin odotettavissa seuraavan sadan vuoden aikana länsimaisen yhteiskunnan keskimääräisen älykkyyden huomattava lasku. No, vaikka lääketieteen odotetaan kehittyvän lähiaikoina niin huomattavasti, että eliniän odote tulisi parantumaan reilusti, ei minun ehkä tarvitsisi olla paikalla todistamassa tätä idioluutiota.

            Baymon Inn kuitenkin kelpasi meille oikein hyvin. Etenkin kun meille jostakin syystä tarjottiin kahden huoneen sviittiä, missä kelpasi elellä herroiksi. Tämän lisäksi Andien jäädessä hotellille lämmittelemään - Marcus - ystävällinen hotelliapulainen tarjosi kyydin läheiseen HyVeehen, josta saimme illaksi myös syötävää.

Kissi laatikossa

            Juotavan hankkimisessa sen sijaan epäonnistuin raskaasti. Olimme jälleen vaihtaneet osavaltiota, ja Wisconsinissa alkoholin myynti kaupoissa päättyi yhdeksältä illalla. Tästä paikallisesta kieltolaista tulikin oikein kotoinen olo, mutta jätti meidät silti kuivin suin. Onneksi tupakka sentään oli Chicagoa huomattavasti halvempaa.

           

            Tarkoituksemme oli Madisonissa käydä Henry Vilas Zoossa katselemassa Capybaroja - noita maailman krapulaisimman näköisiä elukoita. Kuusi matkapäivää oli kuitenkin imenyt meidät kuiviin, ja niinpä tyydyimme Madisonissa ollessamme vain lataamaan akkujamme Minneapolisia varten. Tämä tarkoitti käytännössä myöhään nukkumista, ja pyöriskelyä East Towne Mallilla. Vaikka paikka ei Mall of America ollutkaan, niin siellä riitti kuitenkin liikkeitä ihmeteltäväksi. Samalla pystyimme suorittamaan jonkinasteista tiedustelua, minkälaista tavaraa missäkin liikkeessä myytiin. Odotettavissahan oli, että Mall of Americassa tulisimme törmäämään useampaankin saman ketjun myymälään kuin täällä.

Näkisittepä toiset kenkäni

            East Towne Mallillta hankin myös tämän matkan ensimmäiset kenkäni. Upeat Vansit lähtivät matkaan alle 25 euron sopulihintaan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

            Rankan shoppailupäivän jälkeen raahasin Andien kauppakeskuksen yhteydessä sijainneeseen Buffalo Wild Wingsiin, vaikka hän ei urheilun eikä chicken wingsien ystävä ollutkaan. Onneksi lafkasta sai myös laatuoluita, ja kaiuttimista tuli laatumusiikkia, kuten The Killersiä tai The Gaslight Anthemia. 

           Madisonia oli kehuttu kovaksi bilekaupungiksi, mutta väsymyksestä (ja siitä vitun kylmyydestä) johtuen kokemuksemme kaupungista jäi kovin torsoksi, sillä seuraavana päiviänä oli aika ottaa suunta kohti Twin Citiesia.