Hotellielämää Cedar Fallsissa

Andie McKill vihdoin perillä

Torstai, 7. maaliskuuta oli juhlapäivä. Kaikki oli valmista siihen, että Andie McKill saapuisi mahdollisuuksien maahan, ja Cedar Fallsiin. Olimme Troyn kanssa hyvissä ajoin Waterloon lentokentällä, jota hädin tuskin voi lentokentäksi edes sanoa. Jälleennäkemisemme lentokentällä oli todella emotionaalisen kaunis, kun väsynyt matkaaja saapui noin 20 tunnin reissaamisen jälkeen perille. Eihän eroamme ollut kestänyt kuin pari kuukautta, mutta jotenkin tuo oli tuntunut todella pitkältä ajalta, ja nyt tunsin olevani erittäin onnellinen.

Days Inn Cedar Falls

Lentokentältä siirryimme hotellille, jossa tulisimme seuraavan viikon majoittumaan. Days Inn Cedar Falls ei ollut mikään Grand Hotel, mutta emme sellaista tarvinneetkaan. Hotelli oli enemmänkin tienvarsimotelli kuin hotelli. Mainio näyttämö sellaisille tapahtumille jotka eivät kestäneet päivänvaloa. Huumekaupoille, halvalle prostituutiolle, tai jos tahdoit kadota hetkeksi aikaa, aulassa henkilökunta joka tuskin kyselisi liikoja. Tämä kelpasi meille erittäin hyvin.

Paikka oli kuitenkin oikein siisti, eikä meillä ollut sen suhteen mitään valittamista. Ainoa asia joka ihmetytti, olivat huoneet. Hotellin jokaisessa huoneessa oli seinän kokoinen ikkuna suoraan käytävälle, ja etenkin alussa tuntui siltä kuin olisi elänyt akvaariossa. Ikkunoiden eteen sai vedettyä kuitenkin paksut verhot, ja koska olimme lähes ainoat asiakkaat hotellissa, saimme olla aivan rauhassa. Parin päivän oleskelun jälkeen ei edes huomannut että huoneesta puuttui yksi seinä.

Ei mitään jakoa

Yksi tänä päivänä harvaksi käyvä ylellisyys hotellihuoneessamme kuitenkin oli: siellä sai polttaa sisällä. Tämä tuntui todella luksukselta, ottaen huomioon ettemme olleet eläneet aikana jolloin tämä oli ollut arkipäivää. Länsimaiden vihatuimman vähemmistön edustajille tämä oli tervetullut pakopaikka, ja vaikka parin tunnin hotellissa oleskelun jälkeen silmät punottivat, vaatteet haisivat tupakalle ja ilma oli savusta raskas, se tuntui silti hyvältä. Tuntui kuin olisi hetkeksi aikaa päässyt kosketuksiin menneen maailman kanssa. Ajan, joka ei koskaan palaisi.

Ensimmäisenä iltana otimme rauhallisesti, ja suoritimme vain pienen kävelyretken naapurissamme sijaitsevalle College Square Mallille hankkimaan muutamia peruselintarvikkeita. Koska Yhdysvalloissa jokainen omistaa auton, ovat etenkin pikkukaupungeissa kävelytiet harvinaisuuksia, ja jalan paikasta toiseen liikkuminen melkoisen työn ja tuskan takana. 

Shamrock Shakes!

Suuremmissa kaupungeissa kävelyteitä ja palveluja löytyy tietenkin ihan mukavasti. Täällä pikkukaupungit eivät kuitenkaan ole kovinkaan kompakteja, vaan ne ovat levittäytyneet varsin laajalle alalle. Yhdysvalloissa bensa on halpaa, ihmiset laiskoja ja kävely yliarvostettua. Tämä muodostikin ongelman. Vaikka kauppakeskus olikin käytännössä kadun toisella puolella, ei riittänyt että ylitti yhden vilkasliikenteisen tien. Sen jälkeen piti selviytyä vielä suuren, vilkasliikkeisen parkkipaikan läpi ja pujotella kauppakeskuksen yhteyteen sijoiteltujen pikkurakennusten ja pikaruokaloiden drive-in –kaistojen ennen kuin oli vihdoin perillä.

Olin elänyt siinä uskossa, että maaliskuun saapuessa, saapuisi myös kevät, mutta Iowan oikukas sää ei suostunut antamaan merkkejä keväästä. Pelkkää lunta, räntää ja pakkasta yhdistettynä läpi osavaltion puhaltaviin jäätäviin tuuliin. Vaikka olimmekin huomattavasti Suome etelämpänä, jossakin Etelä-Ranskan korkeudella, keli ei todellakaan tuntunut siltä että olisi voinut nauttia viinistä lempeässä kevättuulessa lehmusten alla.

Missä kirjoituskoneeni on? Minulla on visio...

Cedar Falls ei kauheasti päässyt turistinähtävyyksillään tai aktiviteeteillaan ylpeilemään, joten viikonloppu Andien kanssa sujui melko mukavasti kuulumisia vaihdellessa, akkuja lataillessa ja hotellilla hengaillessa. Välillä toki ehdittiin käydä esimerkiksi Walmartissa, katselemassa Amerikan ihmemaan tuotteita. Jonakin toisena iltana pohdimme mahdollisuutta jäädä motellille ikuisiksi ajoiksi vain tupakoimaan ja luomaan film noir -kirjallisuutta vanhan liiton kirjoituskoneella. Ja koska hotellissa oli myös kylpyamme, täytyihän sitäkin hyödyntää. Tästä tosin ei ole säilynyt kuvamateriaalia. Onneksi.

Myös Jesse ja Troy viihtyivät hotellilla melko tiiviisti, johtui se sitten hyvästä seurasta tai tupakoimisesta, ja sunnuntai-iltana olikin aika mitellä voimia kädenväännössä. Itse en ole koskaan ko. lajista juurikaan välittänyt, johtuen kenties säälittävistä käsivoimistani, mutta Andie puolestaan oli haka lajissa (väittävät sitä tekniikkalajiksi). Itselläni ei ollut mitään toivoa Troyta vastaan, mutta Andie onnistui pieksemään Jessen, ja Suomi-Yhdysvallat –maaottelu julistettiin päättyneeksi tasalukemiin.

Andie McKill tulee ja tappaa

Spring Break kuitenkin lähestyi kuin valkohäntäpeura: ensin tie on ihan tyhjä ja sitten se äkkiä seisookin auton edessä syyttävillä silmillä. Ja tie on kuitenkin jäässä. Joka tapauksessa, emme olleet Andien kanssa ehtineet hankkia matkalippuja reissullemme. Tiistaina olikin edessä retki Cedar Fallsin naapurikaupunki Waterloohon, josta löytyi lähin Greyhoundin - tuon harmaan vinttikoiran - toimipiste. Seuraavan viikon aikana tulisimme matkustamaan Davenportin kautta Chicagoon, jossa viettäisimme St. Patrickin päivää. Sen jälkeen edessä olisi Madison, ja viimeisimmäksi Minneapolis ja Mall of America

Jeesus, suklaata

En ollutkaan aikaisemmin käynyt Waterloon keskustassa, mutta minua oli kyllä varoiteltu kaupungista. Sanoivat sitä huonomaineiseksi, missä liikkui paljon metaa, ja ihmiset saivat maistaa puukkoa turhankin helposti. Tosin, koska itse olin kotoisin Riihimäeltä, tuo kuulosti lähinnä siltä että voisin tuntea oloni hyvinkin kotoisaksi Waterloossa.

Toden totta. Waterloo näytti hyvinkin miellyttävältä paikalta. Paljon kaupungista kertoi risteys, jossa jouduimme pysähtymään punaisiin valoinhin. Samassa risteyksessä oli nimittäin kolme panttilainaamoa, eikä bussiasemakaan kovin kaksiselta näyttänyt. Saimme kuitenkin liput matkallemme sopulihintaan, ja vaikka aikaa tuhraantui jumalattomasti aseman ainoalla palvelupisteellä, emme onnistuneet saamaan kovinkaan pitkää ja vihamielistä jonoa selkämme taakse.Vaikka toisaalta, eiväthän ne bussiasemalla selkään puukottaisi, eiväthän?

Matka taittuu ja maisemat vaihtuu

Keskiviikko oli viimeinen iltamme Cedar Fallsissa, ennen kuin lähtisimme Andien kanssa tien päälle. Päivä alkoikin suurella uutisella, kun uskonnollinen maailmamme sai uuden johtajan paavi Franciscuksen muodossa. Tällä uutisella ei ollut suurta vaikutusta omaan päivääni, mutta osa paikallisista tuntui olevan siitä erityisen innoissaan. Ollessani lounaalla, oli ruokalan televisioiden ääreen keskittynyt suurin osa muista ruokailijoista, jotka seurasivat että kukahan sinne parvekkeelle mahtaisi ilmestyä. No, onnittelut voittajalle ja uudistuksia odotellessa.

Hulvatonta aikaa Iowa Cityssa

Viimeisenä iltana kävimme illallisella Tonyn pizzeriassa Masonin, AJ:n ja tämän tyttöystävän, Stephanien kera. Suomessa ainakaan itselleni ei ole tullut vastaan vastaavaa tapaa kuin täällä jenkkipizzerioissa. Sen sijaan että kaikki tilaisivat oman pizzan tai mitä nyt mieleen juolahtaakaan, täällä tilataan usein pari jättikokoista pizzaa koko seurueelle, josta sitten napsitaan slaisseja oman maun ja nälän mukaan.

Rojunurkkaus

Andie oli tuonut Suomesta myös hiukan tuliaisia, joita hän jakeli Amerikan uusille tuttavuuksille. Fazerin Sininen keräsi kyllä kehuja kaikkialla missä sitä tarjottiin, mutta salmiakki olikin kovempi pala purtavaksi. Osa ihmisistä ei voinut sietää sitä, mutta kyllä se tykkäyksiäkin sai. Esimerkiksi Troylle salmiakki, ja etenkin salmiakkikossu olivat täysin ylittämättömiä asioita, kun taas Jesse ja Mason tuntuivat olevan salmiakin ystäviä.

Torstaina oli viimein aika lähteä tien päälle. Troy oli ystävällisenä luvannut heittää meidät Iowa Cityyn, josta jatkaisimme bussilla ensimmäiseen määränpäähämme, Davenportiin. Ilma oli edelleen melkoisen viileä, eikä kevättä ollut vieläkään näkyvissä, vaikka aurinko välillä yritti pilvien välistä paistella.

Aamulla olimme jättäneet viikon aikana hyvinkin tutuksi tulleen hotellihuoneen taaksemme, mutta palaisimme hotelliin myöhemmin vielä yhdeksi yöksi ennen kuin Andie palaisi takaisin Suomeen. Siivooja ei ollut päässyt käymään huoneessa kertaakaan viikon aikana, mikä ei juurikaan haitannut, sillä olimmehan siivoja ihmisiä. 

Ainoa ongelma oli roskat, ja etenkin tyhjät pullot joita kahden finskin viikon mittaisella hotellilomalla olikin kertynyt melkoisen kiitettävä määrä. Jätimme sentään siivojalle reilun tipin yöpöydälle, sekä lapun jossa pahoittelimme aiheuttamaamme vaivaa.

Cedar Fallsista Iowa Cityyn oli noin puolentoista tunnin ajomatka. Hiukan yksitoikkoisista maisemista huolimatta matka hyvässä seurassa sujui kuitenkin joutuisasti, ja matkajännitys ja hyvä tuuli kasvoi mitä kauemmas taakse yliopisto jäi. Matkalla ehdimme myös katsella hiukan nähtävyyksiä. Iowa Cityn ympärillä asui hyvin elinvoimainen ja viriili amishyhteisö, ja koska Troy tunsi mestat ja osavaltion pikkutiet, niin pitihän amishien kauppa käydä tarkistamassa.

Cool Poster

Amikset, nuo karjalalippiksiset, teiniviiksissään kasvattelevat, vehkeitään loputtomasti rassaavat pikkukaupunkien katujen loputtomat suuret vaeltajat eivät kuulu tähän postaukseen millään tavalla. Ajattelinkin puhua tuosta hämärästä uskonnollisesta lahkosta joskus toiste. Amishit sen sijaan olivat jääneet jonnekin 1800 –luvulle, eivät halunneet olla valokuvauksen kohteena ja vastustivat väkivaltaa. Kuulosti ihan sellaiselta mihin meikäläisen olisi helppo hurahtaa. 

Myöhemmin sain kuulla yhden mielenkiintoisen teorian amishien olemassaoloon: ehkä kyse ei olekaan uskosta, vaan toivon antamisesta meille muille. On lohduttavaa ajatella että että jossakin tuolla on 1800 –lukua elävä lahko osoittamassa meille, että pakottavan tarpeen tullen vailla teknologiaakin voi elää. Tämän opin myöhemmin Don DeLillon White Noisesta.

Joka tapauksessa, amishien kauppa oli yksinkertainen, viehättävä maaseutuputiikki vailla räikeitä värejä ja tyhjiä lupauksia paremmasta elämästä. Hyllyt notkuivat erilaista orgaanista ruokaa, ja vaikka itse en mitään ostanutkaan, niin Andien mukaan tarttui pussillinen kissanminttuteetä. Pakkohankinta jo nimensä puolesta.

Kaupan vieressä oli puolestaan pieni juustotehdas, millaisia en enää tiennyt olevan olemassakaan. Olin elänyt uskossa että suuret teollisuuslaitokset olivat syöneet tällaiset pikkutehtaat jo vuosia sitten, mutta onneksi näin ei ollutkaan. Kalonan juustotalo huokui menneen maailman tunnelmaa, ja kaupassa odotti suuri yllätys, sillä hyllyiltä löytyi varsin runsas määrä erilaisia pohjoismaisia tuotteita, mm. edellä hehkutettua Fazerin Sinistä. Paikallisia juustoja oli ehdottomasti napattava mukaan, ja viettää kulinaristinen herkutteluilta kun pääsisimme myöhemmin majapaikkaamme. 

Koko viikon ajan Troyn ja Jessen ajeluttaessa meitä ympäriinsä, autossa oli soinut Funin uusin levy, mistä olikin hyvää vauhtia tullut yksi oleskeluaikani soundtrackeista. Sama levy soi nytkin, kun viehättävän kiertoajelun jälkeen saavuimme Iowa Cityyn, jossa hyppäsimme Andien kanssa harmaan vinttikoiran kyytiin, suunnaten kohti tuntematonta, ja tiesimme olevamme vielä nuoria.