Too Much Drugs, Too Much TV

            Helmikuu, tuo kuukausista lyhyin saa ajan tuntumaan aina jotenkin niin tavattoman pitkältä. Ehkä se johtuu talvesta, ja talven päättymättömyyden tunteesta. Helmikuu tuntuukin aina olevan yhtä pitkä kuin leveä, jolloin mieleen ja kehoon hiipii luovuttamisen tunne. Kevät ei saavu koskaan, eikä kesä sen myötä. Yleensä jossakin vaiheessa helmikuuta käy mielessä, että sellaista abstraktiota kuin tulevaisuus ei olekaan, eikä myöskään tulevaa nykyisyyttä. Vaikka huhtikuu onkin kuukausista julmin, niin toisinaan tuntuu että helmikuu antaa sille melkoisen hyvän haasteen.

No, helmikuu oli lähes lusittu, ja toivottavasti talvi sitä myöten. Siltä ei tosin vaikuttanut vielä tiistaina, kun lunta tuli tupaan ovista ja ikkunoista, aiheuttaen leffakurssin (toisen niistä) peruuntumisen. Se nyt ei juurikaan haitannut koska elokuvia olikin viime aikoina tullut tapitettua oikein huolella, ja seuraavana päivänä olisi vuorossa taas yksi. 

Tilanne päällä

Keskiviikkona AJ:n hehkuttama, Paul Thomas Andersonin tuorein ohjaustyö, The Master saapui vihdoin dvd:lle, ja pakkohan sekin oli tarkastaa. Olin fanittanut avoimesti Andersonia, ja pidän häntä edelleen yhtenä tämän hetken parhaista ohjaajista, etenkin loistavan There Will Be Bloodin, ja yhden kaikkien aikojen parhaista elokuvista, Magnolian ansiosta. AJ oli sitä mieltä että The Master olisi ollut kiistatta viime vuoden paras elokuva, ja joutui ryöstetyksi oscareissa: kolme ehdokkuutta, ei palkintoja.

No, enpä tiedä. Elokuvan nähtyäni voin sanoa etten täysin jaa kaverini mielipidettä tästä. Elokuva oli toki hyvä, mutta liian ”outo” ja erilainen, että se olisi todella voinut menestyä gaalassa, eikä elokuva myöskään ollut Andersonin parhaimmistoa.

The Masterissa Anderson vie oman tyylinsä vielä pidemmälle kuin There Will Be Bloodissa -  mielestäni ehkä liiankin pitkälle. Tässä on vaarana se, että eksentrinen ohjaaja uppoaa omien kaksoismerkityksiensä ja monitulkintaisuuksien suohon. Näin kävi kovasti arvostamalleni Terrence Malickille, jonka pari viimeisintä ovat olleet lähinnä katselukelvotonta metajargonia (mikä ei yhtään vähennä The Thin Red Linen elokuvallista arvoa ja kauneutta).

Kannattaa The Master kuitenkin katsoa, vaikka juonesta ei paljon irti saisikaan, PhilipSeymour Hoffmanin ja Joaquin Phoenixin vimmaisten roolisuoritusten ansiosta. Ja seuraavaksi Andersonilta on muuten tulossa elokuva-adaptaatio aikamme suurimman postmodernistin, Thomas Pynchonin kirjasta Inherent Vice. Tuo leffa tulee varmasti olemaan tajunnanräjäyttävä kokemusa. Jäämme seuraamaan tilannetta.

Torstaina oli vihdoin helmikuun viimeinen päivä. Tätä olikin hyvä juhlistaa siirtymällä hetkeksi kulttuurista ruumiinkulttuuriin, laittaa kengät jalkaan ja lähteä keilaamaan. Kyseessä olikin elämäni toinen keilauskerta, mutta ihan mukava harrastushan tuo on, etenkin kun sattuu voittamaan. Eikä tunnelmaa lainkaan latistanut dollarin hintainen olut, tai 25 senttiä maksaneet hodarit. Ja aivan kuin ilta ei olisi ollut riittävän amerikkalainen jo valmiiksi, niin kotimatkalla täytyi pysähtyä McDonaldsin autokaistalle ja napata mukaan parit Shamrock Shaket.

Callahanin tyylinäyte

Seuraavana päivänä jatkettiinkin mukavasti amerikkalaisen ruoan ja juoman parissa. The Octopusiin oli nimittäin saapumassa tuore lihalähetys suoraan Rustik Rooster Farmsilta. Palkittu ja ylistetty Swabian Hall –possulajike oli löytänyt tiensä leivän väliin ja Cedar Fallsiin. Kaiken tuon hypetyksen jälkeen, olihan sitä maistettava.

Perjantaina siirryimmekin Masonin kanssa hyvissä ajoin apajille, nauttimaan halvasta oluesta, ja kun possuleivät vihdoin saapuivat, olimme ensimmäisinä apajilla. Sika oli hyvää. Sika oli itseasiassa todella hyvää, mutta ei kuitenkaan tajunnanräjäyttävä kokemus. Olen enemmän härkäihmisiä (myös horoskoopiltani), vaikka olenkin sian vuonna syntynyt. Swabian Hall saattoi silti olla parasta sikaa mitä olen maistanut.

Possuleipien jälkeen iltamme jatkuikin usvaisemmissa merkeissä. Ensin vietimme laatuaikaa Masonin kämpillä elokuvaa (Shotgun Stories) katsellen, jonka jälkeen siirryimme Masonin siskon kämpille missä elokuvailta jatkui Paper Boyn merkeissä. Mukava ilta kaiken kaikkiaan, mutta en edelleenkään ymmärrä amerikkalaista tapaa pitää televisiota aivan koko ajan päällä. Oli kyse bileistä, illanvietosta, koulutehtävien tekemisestä tai vaikka television katselemisesta, niin television on oltava aivan koko ajan päällä suoltaen aivot turruttavaa viihdettä yhdistettynä hallituksen piiloviesteihin. Miksi ei vain voisi kuunnella musiikkia ja nauttia hyvästä seurasta? Itse en ainakaan pysty keskittymään televisioon ja älykkääseen keskusteluun samanaikaisesti.

Näillä kelpasi keilata

Eikä elokuvaviikko suinkaan tähän loppunut, sillä lauantaina oli vuorossa legendaarinen Fear and Loathing in Las Vegas, jota Troy ja Jesse eivät jostain syystä olleet vielä nähneet. Otimmekin tämän elokuvaelämyksen oikeaoppisesti haltuun hiukan kruisailemalla sitä ennen, ja taisipa joku jotain sieniäkin maistella. Itsehän en tahtonut koskaan menettää tilanteen hallintaani, joten keskityin vain nauttimaan villistä visuaalisesta tripistä joka tulvi verkkokalvoillemme television kautta. We can’t stop here. This is bat country!

Selvittyäni elokuvien täyteisestä viikosta, oli jälleen maanantain, ja toisen elokuvakurssini aika. Tällä kertaa opintojen aiheena oli auteur –theory, ja loistava Wes Anderson. Illan elokuvaksi oli valikoitunut Darjeeling Limited. Hieno elokuva, josta alun lyhytelokuva, Hotel Chevalier on todella mieleenpainuva Peter Sarstedtin musiikin ja ihanan Natalie Portmanin ansiosta. Sääli ettei tätä helmeä jostain syystä löydy Youtubesta. 

Myöhemmin samalla viikolla käväisimme Troyn kanssa Walmartissa (säästä rahaa, elä paremmin). Hän tarvitsi lääkkeitä, ja minä, koska virvokkeeni olivat vähissä, runsaasti alkoholia ja kondomeita (varmuuden vuoksi). Tämän lisäksi, koska pääsiäinen oli jo kulman takana, hankimme myös runsaasti karkkia, lähinnä Jelly Beaneja. Tässä vaiheessa tajusimme itsekin hankkineemme vahingossa oikein mukavan rape kitin.

Ongelma ratkesi kuitenkin kuin itsestään, tehtyämme alokasmaisen virheen ja erehdyttyämme kassalle yhtä aikaa. Troyn ollessa alaikäinen (ikäraja 21), myöskään minulle ei myyty alkoholia, mikä palauttikin mieleeni lämpimät muistot kotimaan kieltola... anteeksi, alkoholipolitiikasta. Jäätyämme ilman alkoholia, jouduimme siis tyytymään alkoholittomaan child rape kitiin.

Tornadoa odottaessa

No, se siitä ja mauttomista vitseistä. Ajoimme Hy-veen kautta kotiin, josta sain hankittua kaiken mitä tarvitsinkin. Ymmärrättäväähän se on ettei alkoholia myydä täysi-ikäiselle jos alaikäinen on mukana. Sovelletaankohan tätä sääntöä muuten koskaan lapsiperheisiin? Kyllä pitäisi. Eivätkö vanhemmat kuitenkin ole suuri ongelma alkoholin välittämisessä alaikäisille?

Maaliskuun ensimmäinen viikko oli puolivälissä, mutta Spring Break häämötti jo kulman takana. Tuolloin tuhannet opiskelijat lähtivät riehumaan Floridaan, New Orleansiin, Las Vegasiin, Texasiin tai Californian lämpöön. Itse puolestani tahdoin välttää noita Girls Gone Wild –sarjan sekoilu- paljastus- ja häpäisykulttuurin syntysijoja, ja ajattelin pysytellä rauhallisessa keskilännessä.

Odotin kuitenkin innolla tuota viikon mittaista opiskelutaukoa, enkä vähiten sen takia että olin saamassa mahtavan vahvistuksen matkalleni. Ihana ja kaunis maailmankansalainen täynnä asennetta – Andie McKill – oli saapumassa seuraavana päivänä suoraan Tampereelta ottamaan kanssani keskilännen haltuun.