Viimeinen tango Szigetissä

4. päivä: kuilun pohjalla, viskillä marinoitu mies, ihana Anna, Hendrixiä ja höpöheinää

“Pystyin näkemään itseni Caracasissa ja Bogotássa ja Riossa, keplottelevani läpi maailman, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta josta tiesin selviäväni, koska olin mestari.

Mutta se oli puhdasta masturbaatiota, koska syvällä sisimmässä halusin eniten vain puhtaan vuoteen ja valoisan huoneen ja jotain pysyvää, jota voisin kutsua omakseni, ainakin siihen asti kunnes kyllästyisin siihen. Mieleeni nousi hirveä epäilys siitä, että olin lopultakin ylittänyt huipun, ja pahinta siinä oli se, etten tuntenut oloani traagiseksi, vaan ainoastaan väsyneeksi, ja tietyllä tavalla mukavan välinpitämättömäksi.”

– Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja –

Krapulapäivä *

            Jotain pysyvää. Se oli kaunis ajatus, mutta hyvin, hyvin kaukainen. Ja siihen asti, kun en pystynyt hankkimaan itselleni mitään pysyvää, en pystynyt kutsumaan mitään paikkaa kodikseni. Kotini oli täällä, tien päällä. Kotini oli keskellä festivaaleja, leirintäalueilla, hämyisissä baareissa. Kotini oli keikoilla, kotini oli maailmassa, ja tänä aamuna tunsin itseni kodittomaksi.

            Heräsin kammottavaan oloon. Edellisyö oli tuoreessa muistissa. Harva tunne on yhtä paha, kuin moraalinen krapula. Fyysinen krapula ei ole mitään sen rinnalla. Vaikka viettäisit kymmenen tuntia sikiöasennossa vessan kylmällä kaakelilattialla omassa oksennuksessasi kuset housuissa, jossain sisimmässäsi tiedät, että se olo menee ohitse. Joko paranet siitä, tai kuolet siihen, mutta lopulta se menee kuitenkin ohi.

*

            Moraalinen krapula sen sijaan – niin – kun se iskee, et voi koskaan olla täysin varma meneekö se milloinkaan ohitse, vai jääkö se ikuisiksi ajoiksi sisällesi. Toisaalta, yksikään ihminen ei ole kuollut moraaliseen krapulaan. Yleensä kuolinsyyksi merkataan itsemurha.

            Seuraavat pari tuntia vietin houreisessa puoliunessa, säpsähtäen peloissani hereille epätasaisin väliajoin painajaismaisista näyistä, kunnes pystyin myöntämään itselleni, ettei nukkumisesta tulisi sinä aamuna enää yhtään mitään.

            Hoipertelin pystyyn, ja tunsin oloni sen verran hyväksi ettei minun ehkä sittenkään tarvitsisi viettää seuraavaa kymmentä tuntia vessan lattialla. Seurueemme muut jäsenet sen sijaan näyttivät olevan melko hyvässä kunnossa, suoritellen normaaleja aamurutiinejaan.

            Normaalilla tavalla päivä myös jatkui. Siirryimme kämpiltä lounastamaan, mutta jostain kumman syystä ruoka ei maistunut itselleni. Taistelin silti tieni läpi maukkaan kanasalaatin, josta olisi jonain toisena päivänä voinut nauttia huomattavasti enemmän. Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että moraalinen krapulani tuntui alkavan hiukan helpottaa. Ehkä minulla oli sittenkin vielä toivoa jäljellä. Houkan toivo edes, jos ei muuta.

Helppo olla cool kun ei ole krapulaa

            Harhailin koomaisena läpi päivän. Two Door Cinema Club oli jo Ruisrockissa ollut lupauksia herättävä, ja Szigetin päälavalla se kuulosti olevan erittäin tiukassa vedossa. Valitettavasti itse en ollut. Jossain vaiheessa iloinen seurueemme löysi alueelta myös frisbeen, mutta jotenkin urheilusuorituksetkaan eivät olleet päällimmäisenä mielessäni.

           

            Pitkän päivän iltanan oloni alkoi vähitellen osoittaa tasottumisen merkkejä, ja syytä olikin. The Pogues aloittaisi 21:30, ja kymmeneltä oli tarkoitus tavata ihana Anna. Ennen keikkaa kokeilin kehoni kestävyyttä tuopillisella Dreheriä, ja viimeistään siinä vaiheessa kun Pogues aloitti, tiesin että illan positiivisuus voisi sittenkin lyödä edellisyön negatiivisuuden ja kauhut.

Ilta kukkkulalla

            Ensin lavalle saapui bändi, ja yleisö osoitti suosiotaan. Sitten, kun kaikki oli valmista, lavalle saapui itse Shane MacGowan, saaden aikaan raivokkaan huudon yleisön joukossa. Kun MacGowan tarttui mikkiin ja puhui ensimmäistä kertaa, yleisö repesi nauramaan. Sanoista ei saanut mitään selvää. Olin osannut odottaa, että MacGowan saattaisi olla päissään, mutta vaikutti siltä, että MacGowan oli täydessä umpitunnelissa.

            Shane MacGowan. Tuo elävä legenda. Tuo lääketieteellinen ihme. Hänen ei pitäisi mitenkään olla enää hengissä, mutta siinä hän nyt oli, Szigetin lavalla, The Poguesin solistina. Oli ihmeellistä, miten hän muisti kaikkien laulujen sanat, sillä hetkittäin vaikutti siltä ettei MacGowan edes tiennyt missä oli.

Shane *

            Shane MacGowan. Niin viskillä marinoitu mies, että jos joku sytyttäisi hänet tuleen, hän varmaankin roihuaisi ainakin viikon. Yhdessä vaiheessa hänen tupakkansa sattui sammumaan, ja kun biisissä tuli säkeistöjen väli, hän yritti sytyttää sitä uudelleen huonolla menestyksellä. On selvää, että MacGowanin todellakin täytyy olla varovainen tulentekolaitteiden kanssa.

            Shane MacGowan. Kun kappale päättyi, MacGowan palasi jälleen savukkeensytytyspuuhiin. Tässä vaiheessa lavamangeri käveli paikalle, nappasi puoliksi poltetun, sammuneen savukkeen MacGowanin suusta, ja työnsi tilalle uuden, valmiiksi sytytetyn röökin.

            Shane MacGowan ja Pogues. Olen onnellinen että olen nähnyt heidät. Bändin pettämätöntä tyylitajua osoitti myös alkunauhana pyörinyt Straight to Hell, sekä loppunauhana kuultu Paint it Black.

Reissussa rähjääntyy

            Annaa en ollut onnistunut yhyttämään keikan aikana, koska meillä oli pientä epäselvyyttä, kuka meistä oli lavan oikealla, ja kuka vasemmalla puolella, ja oliko tämä siis yleisöstä vai lavalta päin katsottuna. Ehkä parempi näin. Onkin helpompi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

            Keikan jälkeen kuitenkin yhytimme toisemme, ja huomasin hänen olevan vielä kauniimpi kuin muistinkaan. Anna liittyi iloiseen seurueeseemme, joka siirtyi blueslavalle, missä Sonia & the Soulbreakers veivasi tiukkaa bluesia, kuten esimerkiksi Janis Joplinia.

Mitähän tästäkin tulee?

            Tässä vaiheessa iltaa kolme iloista rosvoa (Garth, Sergio ja Tórszti) päättivät jättää hienotunteisesti Callahanin ja Annan kahdestaan, ja poistuivat polttelemaan hiukan höpöheinää.

            Ja koska olen herrasmies, en tietenkään kerro tässä mitä seuraavaksi tapahtui, mutta sanottakoon sen verran, että vaikka kyseessä oli Szigetin viilein yö, sillä hetkellä minulla ei ollut kylmä. Ja mainittakoon myös, että Unkarin ja Suomen välimatka on kuulemma liian pitkä. Ja tehtäköön selväksi sekin, että olimme siis blueslavan lähistöllä, keskellä yleisöä, joten turha vetää liian hätäisiä johtopäätöksiä, senkin rietastelijat.

            Anna teki kuitenkin liian orjallisesti töitä, ja töitä hänellä oli seuraavanakin päivänä (kuka tekee sunnuntaina töitä paitsi papit, ja sekin on kutsumus). Hänen siis täytyi poistua, ja jättää minut kolmen, harvinaisen kujalla olevan iloisen rosvon seuraksi. Jos edellisen tunnin aikana olinkin jutellut Annan kanssa lähes taukoamatta, seuraava tunti menikin lähinnä hiljaisuuden vallitessa, ja Jimi Hendrix tribuuttibändiä katsellessa. Tyhjyyteen tuijottavista ystävistäni kun ei juuri juttuseuraksi ollut. Onneksi olut maistui jälleen, ja juuri tuolla hetkellä edellisyö tuntui vain kaukaiselta pahalta unelta. The Pogues, Shane MacGowan ja etenkin ihana Anna olivat pelastaneet katastrofaalisesti alkaneen päivän.

5. päivä: aktiviteetteja ja kokemuksia, paikallisruokia ja ruoanmetsästystä

Szigetissä on kaikkea, kuten hollantilaisia miesstrippareita *

            Edessä oli festareiden viimeinen päivä, ja jostain kumman syystä Sergio ja Tórszti tahtoivat kerrankin olla ajoissa festareilla. Onneksi edellinen yö oli ollut verrattain rauhallinen, niin että kerrankin ylösnousu onnistui melko jouhevasti. Olimme jossain vaiheessa yötä poistuneet suosiolla kotiin, havaittuamme ettei poikien jumi tuntunut helpottavan, ja itsenikin kannalta oli ehkä viisainta viettää yksi päivä lähes selvinpäin.

            Garthia ei kuitenkaan kiinnostanut olla ajoissa festareilla, vaan hän päätti lähteä kokemaan Budapestin hyväksi kehuttua kylpyläskeneä. Itsehän pidän kylpylöistä suunnilleen yhtä paljon kuin eläintarhoista ja hipstereistä, joten päätin jättää suosiolla tuon iloittelun väliin, ja suunnata Sergion ja Tórsztin kanssa Szigetiin.

Callahan kauhuissaan

            Koska olimme ajoissa alueella, päätimme tutkailla hiukan Szigetin aktiviteetteja, ja ensimmäiseksi ajauduimmekin Szigetin kuuluisaan maailmanpyörään. En ole koskaan ollut kovin innoissani korkeista paikoista, mutta en myöskään ole tiennyt omaavani kovinkaan pahaa korkean paikan kammoa. Kuitenkin, kauhu jota tunsin korimme alkaessa nousta kohti yläilmoja, tulikin itselleni täytenä yllätyksenä. Vaikka tiesin ettei koko hommassa ollut mitään pelättävää, kehoni ei suostunut ottamaan tällaista informaatiota vastaan ja teki täydellisen lukon. Huippua lähestyessämme minun oli suljettava silmäni, ja tiukasti kiinni ne myös pidin aina siihen asti kunnes aloimme jälleen laskeutua kohti maan kamaraa.

            Yllättäen, alkaessamme nousta uudelleen, koko kammo haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja tämän jälkeen pystyin ihailemaan maisemia kuin kuka tahansa kuolevainen. Täytyy kuitenkin sanoa että onhan se melkoinen synti, häpeä ja vakavan itsetutkiskelun paikka jos tuollaisessa lastenlelussa alkaa pelottamaan.

           

Ei paljoa pelota

            Seuraavana Szigetin (ja etenkin Unkarin) aktiviteeteista oli vuorossa lángos. Uppopaistettu taikinalettu jossa on täytteenä mm. juustoa, sipulia, vissiinkin hapankermaa ja vaikka tomaattia. Oman maun mukaan. Oli aika maukasta, mutta toisaalta, eikö mikä tahansa ole hyvää, jos sen uppopaistaa? Sergio ”Z” Kappasin sanoin: ”kyllä lángoksen kerran vuodessa syö, mutta ei juuri useammin.”

            Kuten aiemmin taisin mainita, yksi Szigetin hienoimmista asioista on tutustua uusiin bändeihin joista ei aikaisemmin ole ollut mitään hajua. Sunnuntain täkynä oli Hollannin oma Dropkick Murphys, eli Heideroosjes. Erittäin tiukkaa punkkia ja hauskoja välispiikkejä.

            Keikan aikana näin myös sellaisen pitin, mihin en ole aikaisemmin törmännytkään. Tässä yleisö jaettiin keskeltä kahtia, ja biisin alkaessa, nämä eri puoliskot juoksivat toisiaan päin. Wall of Deathina tunnetusta pitistä Heideroosjes vain käytti paljon hauskempaa, ja jollakin tasolla kuvaavampaa nimeä: Braveheart. Olisi ehdottomasti ollut kokemisen arvoinen, mutta olimme niin kaukana, ettemme siihen junaan ehtineet.

Siinä se nyt on, uusi kuva

            Aktiviteettipäivä jatkui internet –teltan koettamisella. 15 minuuttia käyntiaikaa, teltallinen tietokoneita. Ilmainen. Tällaisen kun saisi Suomenkin festareille, sillä kaikilla ei vielä ole – eikä välttämättä tule vielä vähään aikaan olemaankaan niitä vitun hipsteripuhelimia joilla pääsee missä ja milloin tahansa parantamaan Afrikan lasten syövät, ottamaan sotarikolliset kiinni ja kaatamaan kapitalismin vain tykkäämällä niistä Facebookissa.

            Kapitalismista puheen ollen, illan tullen myös porvarillisesti kylpylöinnistä nauttinut Garth Butcher laskeutui tavallisen kansan seuraan, ja palasi luoksemme, kuin jostain ihme luolasta kolmen päivän jälkeen herännyt Jeesus. Ja mitäpä olisi koko päivän rentoutuneella miehellämme mielessä, ellei thaihieronta. No mikäpä ettei?

            Suomessa thaihieronnalla on vähän huono kaiku, melko ymmärrettävistä syistä tosin, mutta Szigetissä tämäkin akti suoritettiin kivasti avoteltassa, leppeän pasaatituulen puhallellessa jaa ohikulkijoiden katsellessa kuinka väsynyttä festivaalikansaa hieroskeltiin ikivanhoin menetelmin.

Garth hieroskeltavana

            Itse otin 20 minuutin niskahieronnan, mutta suurimman osan ajasta hieroja käytti selkäni hoitamiseen. En tiedä, oliko tällä jotakin sellaista vaikutusta niskaani, mitä en osannut yhdistää mutta jälkeenpäin oli kyllä erittäin rentoutunut olo.

            Hieronnan aikana saimme niskaamme myös Sziget –viikon oikeastaan ainoan sadekuuron. Tai Sergio sai, sillä me muut porvarit olimme juuri sopivasti hieroskeltavana.

            Päälavan osalta Szigetin päätti The Killers joka on ilmeisesti ollut lopetusbändinä joskus aikaisempinakin vuosina, ja vetivätpä kyllä viimeiselle esiintyjälle arvoisen shown. Päälavan kenttä oli tupaten täynnä yleisöä, oli hienoa musiikkia, upeaa valoshowta, ilotulitteita ja yleisön lähes uskonnollisuutta lähentelevää hurmosta. Loistava tapa päättää Sziget.

The Killers *

            Loppuiltamme sujui – yllätys yllätys – blueslavan tienoilla yrittäessämme kuluttaa maksukorteillamme olevia loppurahoja. Etenkin itselläni oli huomattavia ongelmia tämän suhteen, sillä koetin löytää jotakin hyvää, erikoista syötävää, jota en ollut vielä ehtinyt kokeilla. En kuitenkaan onnistunut löytämään mitään, joten ennen lopullista poistumistamme tyydyin vain ostamaan lisää tupakkaa, ja vaihtamaan loput rahat kortilta käteiseksi.

            Olisi ollut mukava matkustaa viimeisen illan kunniaksi julkisilla takaisin keskustaan, sillä olimme pitkin viikonloppua käytelleet aivan liikaa taksia, ja hylänneet monta hyvää paikkaa tutustua keskustaan palaavaan juhlakansaan ja mahdollisiin jatkomahdollisuuksiin. Huonoksi onneksi vain huono olo oli päässyt yllättämään tällä kertaa Tórsztin, joten jouduimme jälleen kerran tyytymään taksikyytiin.

Onpa kivannäköinen... auto *

            Puheissamme oli keskustaan päästyämme etsiä jokin mukava baari, ja käydä nauttimassa nestemäisen illallisen. Kaikki baarit tuntuivat kuitenkin olevan joko kiinni, tai vastahakoisia päästämään meitä sisälle. Lopulta tyydyimme vain palaamaan kotiin, missä muistin, että minullahan oli nälkä. Tässä vaiheessa siis tein äärimmäisen viisaan liikkeen, palaten yksin puoli neljältä aamulla etsimään ruokaa Budapestin kaduilta.

            Tällä kerralle ei sentään käynyt mitään. En tosin löytänyt syötävää, mutta eipä vastaan tullut huoriakaan jotka olisivat varastaneet rahani ja vaatteeni, tai mafiosoja jotka olisivat edellisten lisäksi vieneet vielä munuaiseni. No, ruokapäivä se on seuraavakin päivä.

Szigetin jälkeen: maisemia, baariin ”yhdelle”, pitkä ja uuvuttava kotimatka

*

”Voidaan mennä käymään yhdellä jossain, mut olis kiva olla suht aikasin himassa,

joskus siinä puolen yön aikaan viimestään.”

– Sergio ”Z” Kappas –

Titanic, se upottaa

            Näillä puheilla lähdimme maanantai-iltana käymään tosiaan yhdellä. Koska Sziget oli ohitse, mutta lentomme lähtivät vasta seuraavana päivänä, maanantai oli erittäin hyvä ja rentouttava kuosittautumispäivä joka sisälsi hyviä yöunia, maisemien katselua, upottavan Titanic –pizzan syömistä, ja todellakin – yhdelle menemistä.

            Kaikki ajautui kuitenkin siihen pisteeseen, että tapasimme baarissa Sergion tuttavaa, joka ilmeisesti ohjasi jonkinlaista pohjois-amerikkalaisten lomalaisten tai opiskelijoiden ryhmää (tämä ei ihan täysin selvinnyt allekirjoittaneelle). Siinä sitä sitten yhdet vaihtuivat toisiin ja niin edespäin, mikä aiheutti myös joitakin hupaisia tilanteita, kuten neljä humalaista finskiä piirittämässä 19-vuotiasta kaunista kanadalaistyttöä ja puhumassa toistensa päälle.

*

            No eihän siitä mitään tullut kuten arvata saattoi. Eikä muuten puolen yön aikaan kotiin menosta, vaan lopulta palasimme jälleen kämpille tuttuun aikaan, siinä puoli neljältä aamuyöllä. Tätä kotiutumista seurasivat vielä pienimuotoiset viimeisen illan jatkot, sekä tietenkin jäljelle jääneen viskin oikeutettu loppu.

*

            Kaikki hauska kuitenkin päättyy aikanaan, niin myös huikea matkamme Unkarissa. Kotimatkapäivän kuriositeetteihin kuului allekirjoittaneella se, että pääsin viimeinkin maistamaan unkarilaista gulassia. Vaikka en keittomiehiä olekaan, niin pitihän sitä nyt paikallista erikoisuutta koettaa, ja olihan se muuten pirun hyvää. Tuota tulee takuulla valmistettua jonakin jäätävän kylmänä helmikuun iltana, palattuaan jostain maailman mielenkiintoisimmalta kirjallisuustieteen luennolta läpi jäisen helvetin, jota myös Jyväskyläksi kutsutaan.

            Gulassi sisältyi kolmen ruokalajin lounaaseen, johon kuului alkukeitto, pääruoka ja jälkiruoka. Tämä koko lysti maksoi 1 000 forinttia, eli vajaa neljä euroa. Unkarissa jopa köyhä finski voi elellä herroiksi.

*

            Olisi toki pitänyt arvata, että on hulluutta matkustaa julkisilla lentokentälle, etenkin kun taksitkin Unkarissa ovat puoli-ilmaisia, mutta toisaalta, mitäs hauskaa siinä olisi ollut? Etenkin kun Garthilla oli kotiinviemisiksi kaksi matkalaukkua, joista toinen oli jättiläiskokoinen, kylmän sodan aikoihin valmistettu harmaa hirviö.

Jotenkin siitäkin kuitenkin selvittiin, positiivisuuden kautta.

            Lopulta, kaksitoista ja puoli tuntia siitä, kun olimme jättäneet Budapestin tukikohdan taaksemme, olin vihdoin Jyväskylän huvilallani. Huikea matka oli takana, ja kesä alkoi lähennellä loppuaan. Edessä olisi kuitenkin vielä viikonloppu Helsingissä ja Tallinnassa, sekä käynti siellä, missä muuri parikymmentä vuotta sitten sortui, silloin kun ihmisyys sai yhden suurista voitoistaan, eli Berliinissä.

            Varmaa oli myös se, että kun vuonna 2013 kesä kääntyisi elokuuhun, tulisin olemaan matkalla Budapestiin, juhlimaan Sziget festivaalia, yhtä rankasti kuin olisi vuosi 2012.

           

”Olin selvinnyt hengissä pitkästä ja vaarallisesta ryyppyreissusta ja olin nyt menossa kotiin.”

– Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja –

Tähdellä merkityt kuvat by Tórszti.