Kurva jo! eli Szigetin alkusoitto

 0 päivä: Liian pitkä päivämatka saattaa aiheuttaa hyytymisen kesken bileiden

            Saavuimme Garthin kanssa asunnolle neljältä iltapäivällä paikallista aikaa. Takana oli yksitoista tuntia matkustamista lentokoneella, henkilöautolla, bussilla, metrolla, junalla ja kävellen, joten tuntui aika hyvältä päästä asunnon rauhaan. 

Erikoiskirjeenvaihtaja edustaa

            Matka oli sujunut välikohtauksitta, ellei lukuun oteta näkyä jota jouduin todistamaan Frankfurtin kentällä: olin juuri päässyt tupakkakoppiin nauttimaan Keski-Eurooppalaisesta puheensorinasta ja siitä, että saisin olla kokonaisen viikon poissa rakkaasta kotimaastani, tuosta kieltolakien, holhousyhteiskunnan ja ahdasmielisyyden pesästä, kun tupakkakopin ohitse käveli huonoryhtinen, keski-ikäinen mies pukeutuneena farkkuihin ja t-paitaan jossa luki Karjala takaisin. Arvatenkin tuo keski-ikäinen mies vitsailee matkan jälkeen jälleen juoneensa Suomen maailmankartalle. Epäilemättä, epäilemättä.

            Frankfurtissa myös murskasin Garthin kymppitonnissa (ei se Väisäsen Riitan tv-visailu), jonka ohjeita EI kannata lukea Garthin laittamasta linkistä. Ovat aika vääristyneet ohjeet.

            Edellisyö oli ollut tavallistakin helvetillisempi, yöunien rajoittuessa parin tunnin houreisiin torkkuihin. Tämä ei ollut paras mahdollinen aloitus matkalle, jos aikomus oli viettää seuraavat seitsemän päivää sekoillen yhdellä Euroopan suurimmista festareista. No, ainakin kesän aikana oli tullut riittävästi harjoituskilometrejä huonosti nukutuista öistä, sekä alkoholin ja muiden päihdyttävien aineiden hallitusta väärinkäytöstä, joten eihän yksi viikko lisää kovin pahaa voisi tehdä, eihän?

Tukikohtamme interiööriä - Garth ei kuulu kalustukseen

            Asunto oli Garthin veljen, joka ystävällisesti oli luovuttanut sen rietastelevan ryyppyporukan – joista toisia törkeimmät saattaisivat myös journalisteiksi kutsua – käyttöömme. Illemmalla seuraamme liittyisivät Unkarin asiantuntijamme Sergio Kappas uuden vahvistuksen, Tórsztin kera. He olivat valinneet matkavälineekseen Ryanairin sillipurkit, kun taas me Garthin kanssa vaalimme oikeita porvarillisia ja journalistisia perinteitä lentämällä ilmaisen alkoholitarjoilun Lufthansalla. 

           Niin, lehdistö. Pitkin kesää olin esittänyt journalistia erilaisissa kissanristiäisissä ja joutunut myös olemaan tekemisissä oikeiden journalistien kanssa. Lehdistö, jonka tulisi olla vallan vahtikoiria ovat tänä päivänä täysin poliitikkojen harjoittaman harvainvallan talutusnuorassa, kirjoittaen totuuden sijasta puolitotuuksia ja vääristeltyjä, tyhjänpäiväisiä oksennuksia joita uutisiksikin kutsutaan. Luotan ja toivon, että tulevina vuosina Suomesta nousee uusien journalistien sukupolvi, jotka eivät kumarra kenellekään muulle kuin totuudelle. Olen nähnyt heidät, ja olen nähnyt heidän potentiaalinsa, mutta pelkään että elämän pienet mukavuudet saattavat suistaa nämä hyvät miehet ja naiset raiteiltaan, eikä mikään muutu. Hunter S. Thompson oli oikeassa jo seitsemänkymmentäluvulla:

”Lehdistö on julma homokopla. Journalismi ei ole ala tai ammatti. Se on runkkujen ja hylkiöiden halpa romuliiteri – valeovi elämän nurjalle puolelle, saastainen kusenpolttama pikku luukku, jonka rakennustarkastaja on naulannut umpeen, mutta joka on silti juuri riittävän syvä että puliukko voi kiivetä sisään suoraan katukäytävältä ja masturboida kuin simpanssi eläintarhan häkissä.”

-    Hunter S. Thompson, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa –

Sergio ja Tórszti

            No, pysytäänpä asiassa. Saatuamme hetken aikaa hengähdettyä asunnolla, lähdimme toimittamaan juoksevia asioita, eli toisin sanoen täydentämään tukikohtamme ruoka- ja ennen kaikkea juomavarastoja. Ensiksi tiemme vei kuitenkin kokemaan paikallisen rauniobaari Szimplan, jossa yksi olut muuttui ensin kahdeksi, ja sitten kolmeksi. Kun lopulta pääsimme kauppaan, olimmekin Garthin kanssa jo erittäin hilpeissä tunnelmissa, mikä osittain johtui myös pitkästä päivästä ja puutteellisesta ravintotankkauksesta. Kaupasta noudimme tarpeelliset elintarvikkeet, ennen kaikkea riittävästi olutta, Unicumia Garthille ja viskiä allekirjoittaneelle. Valitettavasti en vain onnistunut löytämään Jamesonia mistään Vat 69:stä nyt puhumattakaan, vaan minun täytyi tyytyä Jim Beamiin. Onneksi tarkoitukseni ei ollut juoda tuota moskaa paljaaltaan, vaan kolaan sekoitettuna. Double Whiskey Coke No Ice – kuten tavataan sanoa.

           

            Tuskin olimme päässeet asunnolle, kun Sergio ja Tórszti saapuivat paikalle. Tässä vaiheessa olikin hyvä hetki nauttia tervetuliaismaljat pakastimesta löytyneellä kotipolttoisella Pálinkalla, tuolla Unkarin ylpeydellä kun puhe on alkoholijuomista. 

            Illalla palasimme Szimplaan nauttimaan tuhdeista hampurilaisista, viileistä oluista ja kuumasta tunnelmasta. Tunnelmaa ja alkoholia olisi mielellään nauttinut pidempäänkin, mutta tässä vaiheessa pitkä päivä ja katastrofaalinen edellinen yö muodostuivat ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Niinpä meidän oli Garthin kanssa pakko luovuttaa illan osalta ja vetäytyä tukikohtaamme, Sergion ja Tórsztin jäädessä vielä tekemään sotilaallisia tiedusteluja tulevaa viikkoa varten. 

           Vetäytymisemme oli todella sääli, sillä Szimplan bileet näyttivät olevan juuri parhaimmillaan sieltä poistuessamme, mutta joskus on tehtävä raskaita päätöksiä vaikka ei juurikaan välittäisi omasta terveydestään tai hyvinvoinnistaan. Kun uni tulee se tulee, eikä siinä vaiheessa ole mitään järkeä jäädä baariin nukkumaan, jos se on ainoa asia mitä siellä sillä hetkellä pystyy tekemään.

            Myöhemmin kuulin Tórsztin hämmästelleen Sergiolle, minkälaisten vässyköiden kanssa hän on Unkariin joutunut, jos jo ensimmäisenä iltana tulos on tällainen. No, ehkä loppuviikkona onnistuimme hiukan parantamaan tuota laimeaksi jäänyttä ensivaikutelmaamme.

 1. päivä: Vihdoin alueella, kaksi Annaa, Garth Vs. Benjamin, kadonneen pesän arvoitus

 

Almost there

            Sziget. Euroopan parhaaksi suureksi festariksi edellisvuonna valittu festivaali vaikutti ensi hetkestä joka pennin arvoiselta. Tämän jälkeen suomalaiset festarit tuntuisivat takuulla kovin pieniltä, kotikutoisilta ja ennen kaikkea ahdasmielisiltä. Kävellessämme Garthin kanssa alueelle iltapäivän helteessä, mikä tahansa tuntui olevan mahdollista. Szigetin alue vaikutti jättimäiseltä loputtomine lavoineen ja muine aktiviteetteineen, mutta ensimmäiseksi kulkumme suuntasi päälavalle, jossa Glasvegas oli hetkeä aiemmin aloittanut oman keikkansa (Garthille tiedoksi, se on Glasvegas, ei Glas Vegas).

            Olin nukkunut yöni harvinaislaatuisen hyvin, mutta jotain väsymyksenkin tasosta kertoo se, että jossakin vaiheessa yötä olin onnistunut tipahtamaan sohvalta ja jatkamaan häiriintymättä uniani yhtä leveliä alempana.

Aamiainen on päivän tärkein ateria

Aamutuimaan kävimme Garthin kera läheisessä hotellissa varastamassa aulasta turistikartat, ja Garth, jonka röyhkeys ei tunnetusti tunne rajoja nouti muina miehinä myös ilmaiset vedet hotellin baarista. Tässä vaiheessa koinkin tarpeelliseksi käydä viereisessä kirkossa pyytämässä anteeksi tulevia syntejäni, sillä olin varma, että viikon kuluttua niitä saattaisi olla kasassa jotakuinkin Golgatan kokoinen kukkula. 

Sillä aikaa toisaalla Tórszti oli hoitanut omia juoksevia asioitaan asuntomme alakerrassa sijainneessa tatuointiliikkeessä tilaten itselleen ajan seuraavaksi päiväksi. Mainittakoon vielä että ko. liikkeessä työskenteli unkarilainen Helvetin enkeli joka asui äitinsä luona. Herttaista. 

Tukikohdassa suoritetun kuosituksen ja virkistävien viskikolien jälkeen olikin aika lähteä siirtymään kohti Óbudan saarta, ja itse festivaalia. Jokunen vuosi aiemmin olin joutunut missaamaan Glasvegasin itsestäni riippumattomista syistä, ja nyt vakaa aikomukseni oli ottaa vahinko takaisin.

Jätimme siis Garthin kanssa Sergion ja Tórsztin – nuo vanhat Szigetin kävijät – nauttimaan rauhassa omia matkajuotaviaan, ja jatkoimme vauhdilla saarelle, koska aika kävi jälleen kerran meitä vastaan.

Szigetin ensimmäinen maistuu aina parhaalta

Pääsimme päälavan eteen noin kymmenen minuuttia myöhässä, mutta emme antaneet pikkuseikkojen hämätä, vaan nautimme helteestä, oluesta ja loistavasta musiikista, mitä nyt Garth vietti puolet keikasta korvatulppia etsiskellen. Keikan aikana huomioni kiinnittyi Glasvegasin ruotsalaiseen naisrumpali Jonna Löfgreniin, joka harvinaislaatuisesti soitti seisten. Sellaista ei joka päivä näe, kuten ei kauniita naisrumpaleitakaan, joten suurin osa keikasta menikin tätä kaunista komboa hämmästellessä. 

Indeed!

Heti alusta alkaen oli päivänselvää, että Szigetin järjestelyt olivat aivan toisella tasolla kuin millään suurella festarilla Suomessa. Vaikka väkeä oli helvetisti, ei minnekään syntynyt jonoja, vaan kaikki toimi jouhevasti ja sulavasti. Olutpisteitä oli suunnilleen joka puolella, ja oluensa kanssa saattoi kävellä minne tahansa, eikä ollut pelkoa että sinut oltaisiin tungettu johonkin karsinaan teuraseläimen tavoin. Ehei, täällä humalainen mieli sai laiduntaa vapaana ja onnellisena. Ja humalaisista puhuttaessa, niitä näkyi yllättävän vähän. Toki suuri osa juhlakansasta oli humalassa, mutta Euroopassa ihmiset osaavat nauttia alkoholinsa kohtuudella. Siellä ei ole mikään meriitti juoda aamupalaksi pullollista kossua. 

Toki festivaalialueellakaan alkoholia ei oltu ryöstöhinnoiteltu niin, että ihmisten ei täytynyt vetää sitä päätään täyteen ennen alueelle menemistä, mikä mahdollisti paljon mukavamman, pehmeämmän ja hallitumman humalatilan. Tätä voitaisiin Suomessakin kokeilla, ellei täällä rakastettaisi liikaa rahaa ja vainoharhaisuuksiin asti vietyä kontrollointia. Kuten olen aiemmin maininnut, kaikessa on kyse rahasta, asiakkaiden hyvinvoinnin ohellakin. Voisiko olla niin, että jos suomalaisia ei kohdeltaisi kuin holhouksenalaisia pikkulapsia, he vähitellen oppisivat huolehtimaan itsestään?

Glasvegas

Glasvegasin upean keikan jälkeen katsoimme Garthin kanssa parhaaksi istahtaa hetkeksi alas tuoppien ääreen nauttimaan tunnelmasta. Baari, jonka valitismme kohteeksemme ilmoitti, että baarimikoille sai antaa joko tippiä, tai tarjota Pálinkaa. Koetinkin tarjota hedelmäviinaa nätille tarjoilijatytölle, joka omituisesti kieltäytyi kunniasta. Sen sijaan asetelma kääntyi päälaelleen hänen tarjotessa meille ilmaiset Pálinkat. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että helvetin pahaahan se on, mutta kyllähän alkoholi aina kelpaa, etenkin kun ilmaiseksi sattuu saamaan.

Kuten edelleen jaksan painottaa ja ihastella, Szigetissa lähes kaikki asiat oli järjestetty kerrassaan loistavasti, mutta maksusysteemi – josta Garth omassa postauksessaan jo avautui – vaati hiukan totuttelua. Szigetissähän ei käynyt ollenkaan käteinen, vaan kaikki hoidettiin festivaalien omalla maksukortilla, joihin sai ladattua rahaa erillisissä latauspisteissä. Alkuun tämä vaikutti allekirjoittaneestakin oudolta, mutta ajan myötä tähänkin tottui. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän se palvelua nopeutti huomattavasti, kun myyjien ei täytynyt pyöritellä kolikoita pitkin kassakonetta. Muovisen kortin vilauttaminen maksupäätteeseen riitti, ja pian sinulla olikin taas sylillinen muovituoppeja kannettavana janoisalle gansteriseurueelle.

Seuraavana ohjelmassa oli Anna Calvi telttalavalla, ja tuolta paikalta löysimme myös puuttuvat lampaamme Sergion ja Tórsztin. Olin edellisenä vuonna Ruisrockissa kokenut Anna Calvin, mutta tuolloin kokemus oli jäänyt jotenkin oudon laimeaksi. Tällä kertaa aikeeni oli pyrkiä saamaan keikasta enemmän irti, mutta suurimman osan keikkaa vain makasimme teltan ulkopuolella epäolennaisuuksiin keskittyen, että se siitä tälläkin kertaa. Ehkä sitten ensi kerralla. Tahdon nimittäin uskoa että Anna Calvi olisi kaiken sen hypetyksen arvoinen. 

            Bändi jonka nimi on Pink Freud ei voi olla huono bändi, etenkin jos se sattuu blueslavalla soittamaan. Vesi kielellä odotimme kuulevamme Pink Floyd –coverointia, mutta Pink Freud ei suinkaan päästänyt kuulijaansa niin helpolla, vaan soitti kerrassaan päräyttävää jazzia, ja tunnetustihan kaikki musiikki on paskaa paitsi jazz. 

            Yksi Szigetin hienouksista onkin sen valtavassa bänditarjonnassa. Jos vain malttaa pysytellä edes hiukan oman mukavuusalueensa ulkopuolella, ja käy kokemassa bändejä joista ei koskaan ennen ole kuullutkaan, on tarjolla takuulla maailmaa avartavia elämyksiä.

            Jazzia rockfestareilla, toimii. Toimi itse asiassa niin hyvin, että tässä vaiheessa motoriikkani alkoi käydä hiukan epävarmaksi ja näkökykyni sumentua. Sen oli pakko johtua joko jazzista, tai sitten alkoholista. Tahtoisin veikata ensimmäistä. 

            Joka tapuksessa, epärockfestarimaisten sattumien sarja jatkui Pink Freudin jälkeen, kun päätimme Garthin kanssa selvittää vihdoin ja viimein välimme eeppisessä shakkiottelussa.

Edustalla Dreher, taustalla taistelutanner *

            Oma olotilani ei ollut paras mahdollinen monimutkaisiin ajatuskuvioihin, mutta onneksi Kasparovin neuvot olivat vielä tuoreessa muistissa, ja ehkä myös kaikkien aikojen suurmestarin, José Raúl Capablancan haamu ohjasi jossain määrin kättäni, sillä onnistuin pitämään Garthia lähes pilkkanani. Tämä saattoi toki myös johtua siitä että Garth oli paljon vahvemmissa tiloissa kuin mitä päälle päin olisi uskonutkaan. Jotenkin hän onnistui vaikuttamaan ulkoisesti melko tyynen ja lähes selvän oloiselta, mutta totuus ilmeisesti oli tyystin toinen.

            Tästä kaikesta huolimatta, yksi typerä virhe maksoi varman voittoni, ja jouduimme tyytymään tasapeliin, mikä tuskin tyydytti meistä kumpaakaan. Selvää oli, ettei tämä jäisi tähän.

            Unkarin ilta pimeni nopeasti, ja poistuessamme shakkiottelun jälkeen filosofiakoulusta, sen viereen oltiin juuri pystyttämässä onnenpyörää, joka arpoi tiukan tieteellisesti kunkin persoonaan parhaiten sopivan filosofisen lainauksen. Oma pyöräni pysähtyi Bod Dylanin viittauksen kohdalle: 

"I think of a hero as someone who understands the degree of responsibility

that comes with his freedom." 

            Tuo tuntui jotenkin sopivalta kaiken sen vapausroskan jälkeen mitä olen tällekin blogille suoltanut. Ehkä onnenpyörässä oli sittenkin jotakin tietellistä, tai vähintään kohtalonomaista.

            Tässä vaiheessa kaikki käy jotenkin hämäräksi, mikä saattoi hyvinkin johtua shakkiottelun aiheuttamasta adrenaliiniryöpystä. Muistiinpanot kertovat että olisimme pyörineet päälavan ympärillä vilkuilemassa Placeboa, mutta itselläni ei ole tällaisesta minkäänlaista muistikuvaa, kuten ei siitäkään, minne onnistuimme jälleen kerran kadottamaan Sergion ja Tórsztin. Muistikuvia minulla on kuitenkin Anna & the Barbiesin keikalta, mistä Garthilla olikin itseäni enemmän sanottavaa, mutta olihan se menevä ja päräyttävä kokemus. Olisin linkittänyt tähän jonkun kivan musavideon Annasta, mutta sehän on aivan hirveää paskaa mitä Youtubesta löytyy. Keikalla se oli paljon enemmän rock.

            Muistan huonon olon, ja muistan jättihampurilaisen jota normaali ihminen ei pysty kerralla syömään. Muistan ettei se parantanut oloani kuten tarkoitus oli. Muistan sen tehneen uniseksi. Muistan ajautumisen Zen Caféseen. Muistan että sieltä löysimme Sergion ja Tórsztin.

Tätä hetkeä en kyllä muista *

            Zen Caféssa homma jotenkin lähti taas käyntiin, joten suuntasin kohti tiskiä, sillä tarvitsin selkeästi lisää alkoholia elimistöön, vai tarvitsinko? No mikä ettei?

            Zen Café sisälsi kylmiä juomia ja kauniita, pöydillä tanssivia naisia, mutta musiikki todella oli melko kovalla ja paikassa aivan liikaa finskejä. Ensimmäiselle asialle emme voineet mitään, mutta jälkimmäistä koetimme parantaa poistumalla itse paikalta, ja siirryimme kohti Afro Latin Stagea, jota myöhemmin tulisimme kutsumaan tuttavallisesti Reggaerekaksi. 

           Hyppäsimme siis reggaerekan kyytiin, kunkin viettäessä aikaa miten parhaiten taisi. Sergio oli  oma rauhallinen, aina varma itsensä. Hänen katseestaan ei saattanut aistia mitään, mitä hänen silmien takana todellisuudessa liikkui. Tórszti oli kadonnut katseeltani jonnekin, missä hän ilmeisesti oli tekemässä täysin laillisia tai laittomia kauppoja, ja Garth – jos hänen omaan tekstiinsä on uskomista – oli jo täysin kuutamolla tässä vaiheessa.

            Itse puolestani koetin jututtaa ryhmää ukrainalaisia tyttöjä, jotka onnistuivat katoamaan ennen kuin ehdin heittää kuuluisan hurmausvaihteeni päälle. Tämä saattoi olla parempi meille kaikille.

            Loppuillasta löysimme itsemme upean kukkulan päältä, sellaisen mitä yleensä näkee amerikkalaisissa nuorisoelokuvissa, missä on tapana istua ja katsella tähtiä ja kuuta. Ei puuttunut kuin nuori tyttö, kiusalliset katseet, epävarmat kädet ja kömpelöt suudelmat. 

            Sen sijaan meillä oli jazztupakkaa, ja liian vapisevat kädet. Tämä yhdistelmä johti jotakuinkin seuraavanlaiseen ajatustenvaihtoon Tórsztin ojentaessa piipun allekirjoittaneelle: 

Karnevaalitunnelmia *

"Eihän täällä ole mitään."

"Hä?"

"Tää on tyhjä."

"Pudottiks jätkä pesän sieltä?"

"Ei, kyllä se oli tyhjä jo kun mä sen käsiini sain."

"No voi vittu."

Se siitä sitten. Tuo oli selvä merkki, että oli aika palata palatsikaupunginosan tukikohtaamme. Etenkin ottaen huomioon Garthin houreilevan tilan, sekä Tórsztin suorittaman värillisen haukotuksen Szigetin porteilla. Alkumme oli ollut vakuuttava, ja vielä oli monta päivää aikaa hämmästyttää sekä toisiamme, että muita kanssajuhlijoita. 

(Tähdellä merkityt kuvat by Tórszti)

Mutta kenellä oli seuraavana aamuna krapula? Kuka on kolmas, ja tarinan kannalta ratkaisevin Anna? Saivatko rappioalkoholistit jatkoseuraa asunnolleen? Miten onnistuu eläminen ilman vettä? Nämä, ja monta muuta paljastusta Sziget -eepoksen seuraavassa osassa.