Syvemmälle ja korkeammalle, eli Naamojen naamat

 I luku: Naamojen aatto. Harjoituksia. Humanistin ilta Jyväskylässä. Kurkiasento. Wonderwall.

Positiivisuusgeneraattori käynnistetty

            Poistuin kesätukikohdastani utuisena torstaipäivänä. Viikko oli ollut sateinen, mutta aina erehtymättömät meteorologit olivat luvanneet viikonlopuksi aurinkoista. Se olikin tarpeen, sillä tällä kerralla suuntana oli Muuramen oma hippifestari Naamat.

            Toden totta, saapuessani Tampereelle aurinko paistoi jo täydeltä terältä, saaden vaatimattoman erikoiskirjeenvaihtajankin suun hymyyn. Aihetta hymyyn oli myös siinä kun nappasin Tampereelta kyytiin Unkarin asiantuntijamme Sergio Kappaksen, joka liittyisi Garthin ja allekirjoittaneen seuraan kesän viimeisille festareillemme, Unkarin Szigetiin.

           

            Kotipihassani Jyväskylässä meitä odotti aina yhtä aurinkoisen näköinen Garth Butcher, joka oli saapunut kaupunkiin jo tunteja ennen meitä. Garthin ja Sergion ensitapaaminen oli vielä hiukan varautunut, mutta itse en ollut missään vaiheessa epäillytkään, etteivätkö nämä kaksi tulisi hyvin toimeen keskenään. Heitä yhdisti mm. kyky ottaa rennosti ja loistava huumorintaju.

Uusi vahvistuksemme Sergio Kappas

            Asunnolla suoritimme pakollisen henkilökohtaisen huollon, ja nautimme sopivassa suhteessa virvokkeita sekä laatuviskejä, ennen kuin suuntasimme kohti puistoa jossa meitä jo odottelikin kenties Jyväskylän kirjallisuusopiskelijoiden paras vuosikerta kautta aikain. Ehkä.

           

            Nämä Naamojen aattobileet olivatkin hyvä tilaisuus valmistautua viikonlopun koitokseen, ja etenkin lauantaiseen mölkkyturnaukseen. Korkeanpaikanleirin viimeistelevät harjoitukset sujuivatkin erittäin hyvin, ja parin mölkkyvoiton jälkeen olikin hyvä suunnata kohti keskustaa.

Kesän tuntua

            Ennen baaria otimme kuitenkin yhden välipysähdyksen sisätiloissa jossa kävimme katsomassa todella omituisen taide-elokuvan nimeltä Vulgaris. Tuntui kuin Luis Buñuel olisi kohdannut Oliver Stonen. Tuo kela pitäisi ehdottomasti katsoa uudestaan paukuissa.

            Samoihin aikoihin kehitimme Sergion kanssa myös kurkiasennon. Jos seisoo oven vieressä ja nostaa toisen jalkansa koukkuun, kurkiasento muodostuu. Kadun lakien mukaan jos joku suorittaa kurkiasennon, se estää kaiken liikkeen ovesta sisään tai ulos. 

Tuossa äskeisessä ei tainnut olla mitään järkeä.

Garth ja Sergio löytämässä yhteisen sävelen

Onko tässä masturboiva sarvikuono?

Garthin ego saa hänet näyttämään jättikokoiselta

            Jyväskylän paras baari Vihreä haltiatar olisi ehdottomasti ollut näyttämisen arvoinen Sergiolle, mutta siinä vaiheessa kun pääsimme kauppakadulle, pulju olikin jo sulkeutunut. Niinpä jouduimme turvautumaan varavaihtoehtoon ja suuntaamaan Vakiopaineeseen. Suosittelen lukijoille tilaamaa ko. paikasta Vallankumouksen. Se maistuu joka kerta erilaiselta, mutta aina hyvältä.

Photobombed Callahan

            Suosittelen myös pelaamaan noppaa Vakiopaineessa. Kymppitonni, tuo noppapelien kuningas on parhaimmillaan tuopin panoksesta, etenkin kun sen sattuu voittamaan. 

            Ilta itse asiassa seurasi perinteistä humanistiopiskelijan iltakaavaa melko tarkasti. Ensin puistossa, sitten kämpillä, hiukan (teko)taidetta, Vakiopaineeseen, ja illan päätteeksi Freetimeen. Siellä olin tuskin päässyt tiskille asti, kun joku täysin tuntematon naisihminen pyysi tarjoamaan Tequilan. Ilman suolaa ja sitruunaa. Nainen minun makuuni. Silti ajattelin että tarjoamalla pääsisin hänestä helpoiten eroon, sillä Garth ja Sergio olivat vierainani, ja kuten kirjoittamaton laki kuuluu: Bros Before Hoes.

            Humanistin illasta puuttui tällä kertaa oikeastaan vain jatkot, jotka olisivat kelvanneet allekirjoittaneelle mainiosti, mutta olin lupautunut olemaan seuraavana päivänä kuskina, koska Garth oli ystävällisesti lupautunut ajamaan takaisin Naamoilta sunnuntaina. Tänä iltana siis ei ollut odotettavissa pullonpyöritystä, viskikolaa eikä ”syvällisiä” keskusteluja musiikista puoli seitsemältä aamulla.

II luku: Build a Rocket Boys! Rakettipolttoaine. Callahan avautuu (taas). Wonderwall.

            Edessä oli raskas viikonloppu, joten oikeaoppinen tankkaus oli ehdottoman tärkeää. Niinpä varustauduimmekin Garthin ja Sergion kanssa oikeaoppisella krapula-aamiaisella (tosin kenelläkään ei ollut krapulaa): pekonia, nakkeja, munia, tuoremehua, leipää, kurkkua, tomaattia, meetwurstia ja tietysti kahvia. Ja sitten kohti festareita.

           

            Saavuimme Tuomiston tilalle hyvissä ajoin iltapäivistä. Itse asiassa niin hyvissä ajoin, että saimme automme aivan parkkipaikan perälle, mistä ei olisi mitään toivoa saada sitä pois ennen sunnuntai-iltapäivää. No, itsellänihän ei ollut kiire minnekään. 

Auto parkissa ja rakettioluita nauttimassa

            Naamoja, kesää ja Garthin ja Sergion kanssa viettämääni viikonloppua juhlistaakseni olin kaivanut omasta yksityiskokoelmasta mukaani kolme kappaletta loistavan Elbow –bändin omaa Build a Rocket Boys –nimikko-olutta.

            Korkkasimme pullot, skoolasimme ja nautimme nämä harvinaiset laatujuomat kaikessa rauhassa ennen kuin aloimme tehdä yhtään mitään muuta. 

            Kun raketit oli saatu rakennettua, oli aika siirtyä teltan pystytykseen. Tässä vaiheessa takaoikealta materialisoitui isokokoinen mies kädessään muovipullo jossa oli jotakin mikä epäilyttävästi näytti sytytysnesteeltä.

            Kävi ilmi että sitähän se tavallaan olikin. Kyseessä oli venäläinen chilivodka jonka nimeä nyt en valitettavasti saa mieleeni. Itsehän otin huikat kun kerran pyydettiin. Ei olisi kannattanut. 
            Jälkeenpäin tapahtumaa muistellessani suuhuni palautuu edelleen polttava tunne ja syljen eritys alkaa välittömästi lisääntyä. Tulipa kuitenkin kokeiltua Garthin ja Sergion kohteliaasti kieltäytyessä. Kiva olla nössön kaveri! Ja sitä paitsi, kuten viinanjuomisen sääntö numero 9 sanoo: never turn down a free drink or complain about it’s quality or brand. Kyllähän sytytti.

            Kun vodkan jälkipoltot alkoivat vihdoin hiukan helpottaa, sain lopulta myös telttani pystyyn. Kaikesta huomasi, että uskollisesti 14 vuotta palvellut telttani alkoi väkisinkin olemaan tiensä päässä. Toinen tukivarsi oli poikki, lattia kulunut puhki, kiilojen kiinnityslenkeistä useampi oli kadonnut ja päälikangaskin alkoi revetä. Ehkä neljätoista vuotta, kaksi lapinvaellusta ja kymmenet festarikeikat ovat aivan riittävästi. Tämän viikonlopun jälkeen ei ollut tiedossa enää mitään mikä olisi vaatinut teltassa yöpymisiä tai edes pystytyksiä tämän kesän aikana. Olikin melko selvää, että kyseessä oli uskollisen kumppanini viimeinen matka.

            Nautiskeltuamme riittävästi iltapäivästä, ja saatuani sopivalla nesteytytksellä suuni jälleen edes jonkinlaiseen kuosiin, koimme ajan olevan kypsän hankkimaan rannekkeet, jotka oikeuttivat meidät viettämään aikaa luonnonkauniissa Tuomistossa kahdeksansadan muun humalaisen kanssa.

            Naamat olivat edellisenä vuonna kokeilleet uutta lipunmyyntitekniikkaa, jolloin oli ollut mahdollisuus hankkia lippu tämän vuoden Naamoille jo viime vuoden Naamojen aikana. Olimme Garthin kanssa tarttuneet syöttiin, ja nyt nimemme komeilivatkin ensimmäisenä ja toisena lipunhankkineiden listalla. Respect.

Today is gonna be the day that they gonna throw it back to you

            Tämän jälkeen seurasikin seesteinen vaihe iltapäivän kääntyessä iltaan. Suoritimme yleistä hengailua, leirintäaluekitarointia (josta lähinnä Sergio Kappas vastasi rautaisella ammattitaidolla), ja nestetasapainon tarkkailua. Kirjoittamattomien sääntöjen mukaanhan puistoon tai festareille on kiellettyä ottaa kitaraa mukaan, ellei osaa soittaa kaikkien aikojen parasta leirinuotiokitarabiisiä. Sanomattakin on selvää että kyseessä on tietysti Oasiksen Wonderwall.

            Perjantain livemusiikillinen anti jäikin osaltamme melko vähiin. Muistan että ainakin MIAU:ta olimme käyneet vilkuilemassa, eikä homma yhtään hullummalta näyttänytkään. 

            Jossakin vaiheessa olimme myös Garthin kanssa kadottaneet Sergion, ja vetäytyneet kaksin autoon missä allekirjoittanut oli parin tunnin ajan pakkokuunteluttanut Garthille musiikkia samalla omaa elämäntarinaansa vuodattaen ja itsesäälissä rypien. Meikäläinen osaa kyllä olla rasittava päissään kun sille päälle sattuu. Mistä tulikin mieleen viinanjuomisen säännöt 4 ja 5: Drunken words are sober thoughts; listen carefully, sekä If you do something really stupid, never blame it on the booze or on being drunk.

            Helvetti. Lopulta pääsimme kuitenkin ulos autosta ja takaisin sinne missä meno kovenee kun kovat pistävät menoksi, eli omaan leiriimme. Täällä yritin myös onnistuneesti saada ystäväni MaijuP:n hermostumaan siinä määrin että hän heitti Garthin avokätisesti tarjoamat GT:t suoraan Garthin naamalle omani sijaan. Success. 

Tämän jälkeen meno on muuttunut sen verran oudoksi, että mieleeni palautuu vain välähdyksiä sieltä täältä, mutta kuten Hunter S. Thompson on sanonut: "When the going gets weird, the weird turn pro"...

            Muistan Jääkarhun rap-esityksen joka päättyi Jääkarhun pyllähtämiseen oman telttaparkani päälle. Telttani on kuitenkin vuosien varrella tottunut rajumpaankin menoon, ja kestää tuollaiset pikkuvahingot. Eikä Jääkarhullekaan käynyt kuinkaan.

 Emme tietääkseni muutenkaan vahingoittaneet ensimmäistäkään eläintä hankkiessamme materiaalia tätä blogikirjoitusta varten. Ainakin luulisin niin. Lampaan kohtalosta minulla ei ole täyttä varmuutta, mutta voin vakuuttaa että itselläni ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Siitä kuitenkin lisää tuonnempana.

            Täytyy sanoa että milloinkaan ei ole Frontside Ollie kuulostanut niin kauniilta, ihanalta, syvälliseltä ja aidolta kuin kolmelta yöllä Naamoilla kun promilleja on veressä suunnilleen saman verran. 

            Muistan myös jossakin vaiheessa, aamun jo valjettua käyneeni helpottamassa oloani parkkipaikan viereisessä metsässä, missä huomasin maassa hatun. Hattu näytti melko tutulta, kunnes tajusin että sehän on täsmälleen samanlainen kun itselläni. Hälytyskellot alkoivat soida kun vihdoin tajusin että oma hattuni oli hankittu aiemmin kesällä Saksasta, eikä samanlaisia nyt luulisi ihan joka metsässä tulevan vastaan. Oma hattunihan se siinä, mutta miten se oli metsään joutunut? Ehkä metsänhaltijoilla oli jotain tekemistä asian kanssa.

III Luku: Urheilua. Lammas. Callahan uskoo ihmiseen. Taikajuoma. Avaimet. Wonderwall.

           

Melko vähän aavistuksia oli lauantaiaamuna siitäkin, miten olin ajautunut omaan telttaani nukkumaan. Kun kerrankin olisi täysin laillista nukkua autossa, niin toimittaja päättää painua omaan telttaansa. No, kerran kesässähän sekin piti kokea, ja jos kyseessä on kuitenkin teltan viimeinen matka, ehkä tämä oli oikea tapa kunnioittaa uskollista kumppania. 

            Väsymys painoi hartioitani, ja tunsin etten ollut vielä läheskään selvä edellisyön seikkailujen jäljiltä. Vaan ei auttanut. Kello löi puolta kahtatoista, ja allekirjoittaneella oli mölkkyturnaus voitettavanaan.

            Matkalla turnaukseen kohtasin oudon sattuman kautta vanhan tuttumme Provinssirockista. Keskellä omaa seuruettaan seisoskeli täydellisen tyynenä Hannu, vakaampana kuin itse huojuva torni. Juuri tätä olinkin tarvinnut, sillä Provinssissa olin unohtanut antaa heidän seurueelle blogin osoitteen, eikä onnettomilla ollut tällä hetkellä aavistustakaan minkälaisia roskapuheita heistä internetissä liikkui.

            Mölkyssä jouduimme Garth Butcherin kanssa samaan alkuerään, jossa kummankaan pelistä ei tullut sitten niin yhtään mitään. Torstain loistava flow –tila loisti poissaoloaan ja jokainen heitto tuntui menevän aivan harakoille. Onneksi muutkaan eivät kovin kaksisesti heitelleet, mikä sai minut lopulta muuttamaan taktiikkaani: älä yritä voittaa, vältä häviämistä ja roiku pelissä mukana niin kauan että kyllin moni putoaa ja loput pääsevät automaattisesti finaaliin. Tämä toimikin, valitettavasti sillä seurauksella, että Garth oli viimeinen finaalista putoaja. 

Näin se käy

            Finaalin taso olikin huomattavasti kovempi, mutta toisen alkuerän aikana itsellenikin oli tapahtunut jotakin ihmeellistä. Ehkä se oli nestetankkaus joka oli saanut käsieni tärinän hiukan vähenemään, ehkä se oli Jumalaista johdatusta, ehkä sitä että tällä kerralla ei ollut ennakkosuosikin paineita. Mitä väliä, sillä nyt heitto kulki. Edellisvuonna oli käynyt juuri päinvastoin, jolloin olin voittanut alkuerän aivan puhtaasti, mutta finaalissa sulanut aivan täysin.

            Turnauksen voitto katosi tosin heti ensimmäisen heittoni myötä, jolloin ajattelin hiukan hassutella ja käyttää voimaa tekniikan sijaan. Palikat jäivät pystyyn, mutta sain sentään reitän mölkkytannerta peittävään eristemattoon. Tämän jälkeen työskentelyni olikin erittäin varmaa, ja viimeisessä heitossa oli vihdoinkin jopa pisara onnea mukana. Mestaruus olisi vaatinut täydellisen suorituksen, mutta pronssimitali ja drinkkilippu lämmittivät mieltä.

Teurastajan virnistys

            Koska edellisyöltä oli kehooni jäänyt vielä oikein hyvät pohjat, aloin olla jo oikein mukavassa heilumiskunnossa tässä vaiheessa päivää, tajuten että tästä saattaisi tulla diipein humala koko kesänä. Tästä eteenpäin juomisessa olikin siis kyse kestävyylajista.

            Mölkyn jälkeen siirryimme Garthin kera peltofutiskentän laidalle missä Sergio haki mainetta ja kunniaa upeassa Carlos Valderrama –peruukissa. Eipä tullut mainetta ja kunniaa vaikka hattutemppu yhdessä pelissä olikin tosiasia. Niinpä Sergion ja koko joukkueen (White Pride Vaajakoski) matka tyssäsi alkulohkoon.

            Tiukan urheilullisen aamun jälkeen olikin luonnollista siirtyä saunaan pesemään gloorian ja pettymyksen hiet pois ruumiistamme. Olin koettanut välttää uimista tänä kesänä, mutta nyt oli tullut se hetki jolloin talviturkki oli vihdoin heitettävä pois, ja täytyy sanoa että viileä vesi tuli todella tarpeeseen. Se virkisti ja selvitti mukavasti päätä.

            Naamojen sekasauna on muuten yksi viikonlopun kohokohdista outoine keskusteluineen ja loistavine yhteislauluineen, mutta siinä vaiheessa kun saunaan saapuu mies pumpattavan lampaan kanssa joka sanoo bää, on aika poistua. Rajansa sekasaunallakin. 

Alkoholin varjolla autolle kaapattu Emma-Lotta

            Tässä vaiheessa olimme menettäneen elimistöstämme nesteitä siinä määrin, että tarkoituksenamme oli käydä syömässä, mutta liiallinen ruuhka ruokakojulla ajoi meidät autolle ja viskin pariin. Onneksi saimme kaapattua mukaamme myös työvuoronsa juuri päättäneen ihanan Emma-Lotan.

            Viimeistään tässä vaiheessa kaikilla meistä oli niin vauhdikas olo, että sitä tuntui sopivalta juhlistaa huonojen vitsien kilpailulla, mutta minä - kuten myös lukijat - ovat varmasti onnekkaita että olen unohtanut noista vitseistä suurimman osan. 

            Viski nousi hattuun ja jossain vaiheessa tuli vihdoin kai syötyäkin jotain, ja katseltua ainakin jonkin verran Tundramatiksin keikkaa. Oli melkoisen hyvä veto, ja viimeistään kun ilmoille kajahti Yhdes astellaan, se sai jopa jokaista ihmistä tasapuolisesti vihaavan erikoiskirjeenvaihtajan herkistymään niin, että yksinäinen kyynelkin saattoi livahtaa silmäkulmasta karkuun. 

             Naamat osaavat yllättää vuosi toisensa jälkeen siitä kuinka täällä pidetään ihmisestä huolta. Hyvää ruokaa, edullista juomaa, hyviä esiintyjiä ja ymmärrystä.

Garth ja MaijuP

            Ymmärrystä en sen sijaan löytänyt tapauksesta, joka sattui jossakin kahdeksan ja kymmenen välissä illalla. Huomasin Garthin kanssa istuvan kauniin tyttösen palatessani juomatiskiltä. Kävin viemässä Garthille hänen juomansa ja istuin kauniin tytön toiselle puolelle. Heitin kuuluisan hurmausvaihteeni päälle ja ehdin vaihtaa tytön kanssa n. kaksi lausetta. Tämän jälkeen tyttö kääntyy Garthin puoleen kysyen: ”saako sua panna?”

            Ehkä olimme Garthin kanssa nyt tasoissa edellisillan GT –episodin jälkeen.

            Loput bändeistä jotenkin lipsahtivat ohi korviemme kun istuimme jälleen autossa, tällä kertaa tosin isommalla porukalla kuin vain minä ja Garth. Mukana olivat ainakin osan ajasta Sergio Kappas, sekä vanha tuttavani MaijuP, jonka kanssa kai jonkinlaisia avioliittolupauksiakin taisi tulla solmittua.

            Taikajuoma jota joukolla nautimme pitkin iltaa vain tuntui vaikuttavan rakkaaseen Maijuun liian vahvasti, ja siinä vaiheessa kun olimme palanneet leiriin, hän oli hävinnyt paikalta (kuulemma ilmeisen huonovointisena). Tässä vaiheessa alkoi myös allekirjoittaneen helvetilliset univelat painaa väkisin päälle. Ja on toki myönnettävä että ei se humalatilakaan mikään kevyt ollut. Ei kuitenkaan liikaa etteikö olisi voinut laulaa vielä hiukan Wonderwallia. 

Carlos Valderr... ei vaan Garth Butcher

            Sergio puolestaan huomasi jossakin vaiheessa että hänen haltuunsa uskotut auton vara-avaimet olivat hävinneet jonnekin. Yleensä hajoan aika pahasti tällaisista tilanteista, mutta tällä kertaa tunsin olevan niin rennosti yhtä maailman ja ihmisten kanssa, etten jaksanut juurikaan stressata mokomasta. Lohduttelin vain Sergiota että kyllä ne vielä jostain putkahtavat esiin. Ja Kappas, joku ystävällinen sielu olikin solidaarisesti toimittanut ne löytötavarapisteeseen.

            Juuri kun olin luovuttamassa väsymyksestä ja humalasta johtuen, pääsimme osalliseksi uskomatonta näytelmää. Saimme seurata kuinka pimeässä yössä upea ukkosrintama alkoi lähestyä meitä taivaanrannasta. Tuntui kuin olisimme katselleet kaukaa kuinka tykistö pommitti kaupunkia jota pataljoonamme lähtisi hetken kuluttua valloittamaan.

            Onneksi sen sijaan olimme rauhan ja rakkauden asialla, ja malttamattomana odotin koska saisimme tuon Jumalan vihan päällemme.

            Vettä tuli, mutta harmikseni ukkonen ei missään vaiheessa tullut aivan päälle asti, joten täytyi tyytyä oksentavaan Jääkarhuun ja Wonderwalliin.

            Kaikista näistä olisi voinut saada hyviä kuvia, mutta tyydyn edelleen pitämään kameraa mukanani lähinnä päivisin, koska se ei ole oma. Nykyään muuten on aika helvetin tylsää hifistelyä kun kaikilla on kännyköissään kamerat. Olen ehkä ajastani jäljessä, mutta onhan se sääli että ketään ei voi nykyään tönäistä spontaanisti järveen kun kaikilla on taskussaan jotkut vitun älypuhelimet. Samoin nykyään ei uskalla tehdä enää mitään täysin noloa ja idioottimaista kun joku ottaa siitä aina kuvia ja sitten sitä ollaan internetissä jossain vitun mekossa ratsastamassa lampaalla vaaleanpunainen dildo kädessä. Teknologian myötä tästäkin hommasta on kadonnut kaikki vauhti.

IV luku: Balalaikka vaihtaa sukua. Wonderwall. Sunnuntain jatkot. Wonderwall. Myrsky.

            Aamulla väsymys ei ollut hellittänyt tippaakaan otettaan, mutta siihen alkoi jollakin tasolla jo tottua. Oli itse asiassa ihan rauhallista olla jatkuvasti sellaisen utuisen pilven ympärillä. Sitä paitsi tämä viikonloppu oli ehdottomasti ollut jokaisen unettoman tunnin arvoinen. Herättyäni laitoin teltan (jossa olin jälleen jostain syystä nukkunut) kasaan, ehkä viimeistä kertaa. Saipahan sekin arvoisensa päätöksen.

            Tämän jälkeen hyvästelin Sergio Kappaksen, joka poistui takaisin Tampereelle tuttaviensa kyydillä. Ero ei kuitenkaan olisi pitkä. Me tapaisimme toisemme seuraavan kerran alle kahden viikon kuluttua Budapestissa. 

            Garth Butcheria en sen sijaan tuntunut löytävän mistään, vaikka etsittävä alue ei ollut kovin suuri. Hänen kuitenkin piti toimia kuskinamme kotimatkalla. Juuri kun olin käymässä epätoivoiseksi hän käveli freeshin oloisena vastaan hymy huulillaan, mukanaan Jääkarhu tällä kertaa ilman jääkarhuasuaan, ja myös yllättävän pirteän oloisena.

Kapteeni Mandoliinin balalaikka

            Juuri kun olen yhyttänyt heidät, paikalle saapui myös mies joka kauppasi vuosikymmenet suvussa ollutta balalaikkaa. Kukaan tosin ei tuntunut tietävän että kenen suvusta mahtoi olla kyse. Tiukan tinkimisen jälkeen balalaikan omistajaksi vaihtui Garth Butcher viiden euron sopulihinnalla. 
            Tätä iloista perhetapahtumaa olikin syytä juhlistaa baaritiskillä, missä tinkimisyritykseni aiheutti välittömän Unhappy Hourin, ja kolmen euron hinta pompsahti kuudeksi. Onneksi lompakossani oli jäljellä enää neljä euroa, mikä sai luvan kelvata.

            Juuri kun olimme pääsemässä mukavaan sunnuntai-iltapäivän tunnelmaan loppui kaikki hauska aikanaan. Niin myös tämän vuoden Naamat, ja meidät heitetäänkin ulos alueelta. Kotiin lähtiessämme huomaamme, että jossakin vaiheessa edellisyön rytyytyksiä kuljettajan penkki on hajonnut. Se ei lukitu, ja sillä onkin vitun kiva ajella kotiin.

            Jyväskylästä Garth lähti kohti pohjoista nuolemaan haavojaan ja valmistautumaan Szigetia varten, mutta itse en ollut vielä valmis lopettamaan. Illalla vietimme Naamojen jatkoja Sohwilla, jotka väsymystilastani johtuen jäivät kyllä melko rauhallisiksi. Siitä oli kuitenkin kiva jatkaa vielä puistokaljoille keskellä yötä hyvässä seurassa, missä saattoi kertoa hiukan lisää mauttomia vitsejä.

            Vihdoin, puoli viideltä yöllä olin kotona, ja ennen nukkumaan menoa huomasin kuinka ukkosmyrsky oli vihdoin tullut päälle. Ulkona näytti siltä kuin koko valtakunta olisi joutunut helvetillisen trooppisen hirmumyrskyn riepottelemaksi. Siihen oli hyvä nukahtaa, etenkin kun seuraavana päivänä saisi nukkua niin pitkään kuin nukuttaisi. Ei ollut edes mölkkyturnausta voitettavanaan. Vain yksi pikku essee kirjoitettavanaan, mutta kuinka paha rasti se voi olla jos tällaisena eeppisenä kesänä pystyy napsimaan kesätenteistä pelkkiä nelosia ja viitosia. Mihinköhän sitä pystyisi jos alkaisi opiskelemaan tosissaan?

V. luku: Wonderwall. Wonderwall. Wonderwall. Wonderwall. Wonderwall. Wonderwall...

            Aivan vitun hauska reissu alusta loppuun. Festarit jossa kaikki toimii, kaikki ovat ystävällisiä eikä ketään vituta. Hommaa tehdä sitä varten että yleisöllä (asiakkailla) olisi hauskaa, ei sen takia että maksimoitaisiin voitot. 

            Jo Naamojen infolapussa lukee että ”järjestyksenvalvojat kiertelevät Naamoilla ja auttavat hätään joutuneita.”

            Tässä vaiheessa jokainen tämän maan järjestyksenvalvoja ja festivaalijärjestäjä voisi mennä hiukan itseensä ja miettiä että miten niitä asiakkaita kuuluu palvella. Tietysti jos joku alkaa rähistä niin sitten rähistään, se on ihan okei. Mutta asioita ei oikeasti tarvitse tehdä naama norsunvitulla kyrpä otsassa muiden elämää mahdollisimman paljon hankaloittaen.

            Siihen on syynsä minkä takia Naamat on Suomen nopeiten loppuunmyytävä festari, ja yksi saattaa olla se että siellä on asiakkaan oikeasti hyvä olla. Siellä on jotain mitä voisi kutsua termillä Unified Scene.

Tämä reissu oli juuri se mitä olin tarvinnut. Olin melkein onnistunut kadottamaan sen positiivisuuden minkä liekkiä yritän niin lujasti pitää yllä. Nyt kuitenkin uskon siihen jälleen...