Pienistä hippijuhlista suureen maailmaan

            Naamojen jälkeisenä maanantaina heräsin puoli yhdeltätoista aamulla, minkä jälkeen en enää saanut unta. Uni olisi todella tullut tarpeen tässä vaiheessa, mutta vittujakos siinä. Ei muuta kuin kirjoittamaan lukuvuoden viimeistä esseetä ja metsästämään puuttuvaa viittä pistettä aiheesta Kerrottu tajunta. Helppo nakki muuten, mutta kun ei oikein jaksaisi kiinnostaa. 

            Ei oikein jaksa kiinnostaa koko päivänä tai iltana, mutta yöllä on sitten jo vähän pakko alkaa kiinnostaa kun deadline tulee päälle. Essee valmistuu lopulta kuudelta aamuyöllä, minkä jälkeen onkin jälleen nukkuma-aikaa se rapeat viisi tuntia. Jos ei saa itseään hengiltä viinalla niin ehkä sitten unen puuttella. Kokeilemisenarvoinen juttu. Alan vähitellen nähdä silmäkulmissani sinne kuulumatonta liikettä, ja hahmoja jotka eivät kuulu tähän maailmaan. Aurat sentään loistavat vielä poissaoloaan.

Odotellaan

           

            No, essee tuli sentään kirjoitettua, ja tiistaina onkin aika siirtyä Helsinkiin tsekkaamaan Bruce Springsteenin ja E Street Bandin kiertueen päätöskeikka. Olihan tuon tason muusikko nähtävä edes kerran elämässä.

            Luulin että neljän ruuhka olisi ohi jo viiteen mennessä saapuessani pääkaupunkiin. No, eipä ollut. Siinä sitä sitten tunti seistiin, kunnes auto alkoi lopulta keittää, ja samaa tahtia alkoi lämmetä myös kuljettaja joka joutui edelleen istumaan penkissä joka ei lukitu. Onneksi mukana on kylmälaukku joka pitää oluet sentään kylmänä ja penkin melko hyvin paikallaan.

           

            Voin kertoa ettei ole kauhean kivaa istua liikennevaloissa keskellä Mannerheimintietä kun konepellin alta nousee savua kuin Venäjän metsäpaloista. Viime hetkellä onnetar sentään antaa minulle pienen murusen toivoa, sillä Sibeliuspuiston kulmalla, täpötäydellä kadulla yksi auto on juuri poistumassa. Kuskilla tuntuu vain kestävän ikuisuuden että hän saa romunsa vekslattua ulos parkkiruudusta, itseni odotellessa "kiltisti" autoni verhoutuessa samalla hitaasti savupilven taakse.

Kivaa on

            Lopulta vekslaaja saa kuin saakin autonsa pois, ja itse pamautan kärppänä auton vapaaseen parkkiruutuun ja salman lailla sammutan moottorin. Eihän se hyvältä näytä eikä kuulosta, mutta onneksi olen tämän kesän aikana tottunut käsiin hajoaviin autoihin ja pystyn käsittelemään koko tilanteen zenmäisellä viileydellä. 

            Auto saa kuitenkin nyt luvan odottaa, sillä Bruce ei odota. Kisahallin kulmalla kohtaan vanhan ystäväni Johanneksen, ja matkalla stadionille kiskon itseni raivoisasti oluen ja viskin avulla kevyeen nousuun.

            Lopulta pääsemme sisään stadionille, mutta Pomo sen sijaan antaakin odotella itseään, ja tuumimme Johanneksen kanssa että lavan edessä voisi olla aika kivaa. Siellä kuitenkin törmäämme täysin käsittämättömään järjestelyyn. Lavan edustalle on aidattu karsina, jonne päästäkseen tarvitsee rannekkeen. Näitä on jaettu tietty määrä nopeimmille, jonka jälkeen sisään ei toistaiseksi päästetä rannekkeettomia, ennen kuin keikka alkaa. Tämän jälkeen tilanne katsotaan uudestaan. 

Born in the You Know Where

            Tätä ei pieni journalisti taaskaan ymmärrä. Jos on maksanut kenttäpaikasta, sen luulisi oikeuttavan mihin tahansa paikkaan kentällä. Ja kuinka vaikeaa se olisi ollut laskea kuinka monta henkeä mahtuu tuohon lavanedustan karsinaan, ja sen jälkeen vain jakaa kaikki nuo keltaiset rannekkeet. Reilua sekään ei olisi ollut mutta en ymmärrä tuota että nyt jaetaan osa, ja lisää ehkä myöhemmin jos siltä tuntuu. Kaiken lisäksi lavan edessähän pitäisi olla se kovin meno, missä ovat kaikkein hardcoreimmat fanit. Kapitalismi on todella tappanut rock’n’rollin. 

            Jäämme kuitenkin porteille odottelemaan kuuliaisesti, ja juuri kun olemme luovuttamassa, Pomo viisitoistahenkisine bändeineen astelee lavalle. Ehkä vähän pienempikin bändi olisi riittänyt, mutta ei haittaa että hommassa on vähän suuren maailman meinikiä.

            Pari biisiä joudumme katselemaan karsinan reunassa, mutta sen jälkeen väkeä aletaan ottaa sisään, ja sen sijaan että järkkärit olisivat saaneet muodostettua kunnollisen jonon, noin sata ihmistä yrittää tunkea samanaikaisesti sisään pikkuruisesta portista. 

Kaverikuva

            Lopulta kuitenkin saamme itsemme tungettua Johanneksen kanssa itsemme toiselle puolelle, missä onkin mukavan väljää koko keikan ajan. Välillä pystymme poistumaan onnellisina rannekkeenomistajina jopa anniskelualueen puolelle, ja sen jälkeen palaamaan ongelmitta loistaville paikoillemme. On kiva olla etuoikeutettu. 

            Etukäteen mietin, miten kukaan jaksaa katsoa yli kolme tuntia yhtä ja samaa bändiä, vaikka olisi kuinka hc –fani. Nyt tiedän että aika vitun helposti. Pomo soitti aivan vitun tiukasti yli neljä tuntia – ilmeisesti kaikkien aikojen pisimmän keikkansa – ja kun se oli ohi, tahdoin kuulla lisää.

            Täytyy kyllä sanoa että eihän tuollainen enää mikään keikka ole, vaan yhden bändin pienoisfestari. Oli kuitenkin aivan joka pennin arvoinen keikaus, ja illalla poistuin paikalta erittäin hyvillä mielin. Siinä vaiheessa ei paljon haitannut univajeet eivätkä hajonneet autot.  Ehkä yksi parhaista keikoista mitä olen ikinä nähnyt, ja olen kuitenkin aika monta keikkaa elämäni aikana todistanut. 

The Boss

            Mighty Max joka oli nuoruusvuosistaan rauhoittunut huomattavasti rumpujen takana, mutta antoi näytteen taidoistaan aina kun Pomo sitä erikseen pyysi. 

           Professor Roy Bittan pianossa. Elegantti, virheetön, tyylikäs. 

           Garry W. Tallent bassossa. Miestä ei tuntunut kiinnostavan juurikaan mitä lavalla tai yleisössä tapahtuu, hän vain soitti bassoa, ja soitti sitä vitun taitavasti. Miestä ja hänen yksinäistä fiilistelyä oli ilo seurata. 

           Jake Clemons. Perinyt upeasti The Big Manin paikan fonin varressa.

          Nämä, kaikki muut ja tietysti Pomo tekivät illasta unohtumattoman, vaikka monta omaa suosikkibiisiäni jäi tulematta. Näistä lähes kaikki tosin olivat melankolisia biisejä, jotka hyväntuulinen Pomo oli tällä kerralla lähes kokonaan karsinut settilistastaan pois. Keikka oli kaikkineen kuitenkin niin kokonaisvaltainen elämys, että ei paljon haittaa.