Today is gonna be the day that they're gonna Naamat

Beavis <3 Butthead.

Totta vieköön, kauniimpi ja parempi puoliskoni B. Callahan ehti näemmä ensin tämänvuotisen naamapäivityksen kanssa. Se on synti ja häpeä (lähinnä hänelle), sillä nyt epäkiitolliseksi tehtäväkseni jää paitsi oikoa muutamia mojovia emävaleita, lähinnä täydentää erinäisiä aukkoja hänen Vat 69:n puhkomassa filminauhassaan. 

Lukijan vaivoja (ja hieman myös omiani) säästääkseni aion nyt olettaa, että tätä tekstiä parhaillaan silmäilevä elollinen, älyllinen ja festarireportaashinnälkäinen organismi on tutustunut jo etukäteen aisaparini hengentuotteeseen. Mikäli näin ei ole asia, hopi hopi lukemaan!

Torstai on täynnä

Minua on kritisoitu viime aikoina siitä, että tekstini täällä eivät sisällä suuria pohdiskelmia ihmiselon turhuudesta, vimmaisia ajatuskulkuja hienoviritteisistä syy-seuraussuhteista puolimoraalittomien miesten ja varattujen naisten välillä, kärkeviä havaintoja yhteiskuntaa ja yhteiskuntarauhaa ylläpitävistä virkahenkilöistä, tai ylipäätään mitään aidosti oivaltavaa. 

Joten tässä tulee:

• Torstai on täynnä.
• Kytät on natsisika.
• Insinööri pettää aina.
• Kun näet pieniä, vihreitä miehiä, on aika lopettaa juominen. Tai aloittaa se.

Tee valintasi.

Nyt, kun tuo on pois alta, voin keskittyä tarinaan.

Tosiaan, Benjamin Callahan oli extendoinut minulle invitaation saapua esi-naamailemaan hänen ja kirjallisuudenopiskelijaystäviensä jo torstaina, mikä sopi minulle kuin jysäytys ruosteen ja kolibakteerien raiskaamalla kahden käden taistelumoukarilla päin rumaa pärstävärkkiäni.

Itse asiassa olisin ollut valmis lähtemään jopa Kuopioon päästäkseni pois voodoo-henkien, styreenin ja pahan mojon täyttämästä asunnostani. Latasin siis kännykkäni täyteen Ylen kuunnelmaversiota Linnunradan käsikirjasta liftareille, poltin matkamusiikiksi Veronica Maggiota sekä muita intiimejä tuttavuuksia Ruisrockista, pakkasin mukaan jo edellisistä osista tutun festariturvapakkauksen ja täräytin pirssin tulille.

Valarin taikapuut varjostivat ruokahetkeäni.

Yllätysten sarja jatkuu, sillä kävin kuin kävinkin matkalla Kuopiossa. Tämä detouri tapahtui työn merkeissä, mistä voitte lukea enemmän MP Maailman tulevissa numeroissa (ei-maksettu mainos). 

Heikki Kinnusen ja kumppaneiden viihdyttävät liftaritarinat korvissani ylimääräinen ajolenkki ei ollut este eikä mikään, ja alta aikayksikön löysin itseni Jyväskylästä; Callahanin opiskelijakylän nurmikolta syömästä kevyttä mansikoista, bulgarianjugurtista, sulhaspiirakoista, GT:stä, pasteijasta, mokkapaloista ja puolikkaasta broilerista koostuvaa myöhäislounasta.

En ymmärrä, miksi en sitkeistä yrityksistäni huolimatta ole onnistunut tänä kesänä laihtumaan. Maailma on masentava paikka.

Literatuurisen masturboinnin tervetullut loppu

Suunnilleen tässä vaiheessa Benjamin ja ystävänsä, tuleva ystäväni Sergio Kappas saapuivat aukion koillisnurkasta. Se oli tervetullut asia: olin jo hetken tuntenut itseni melkoiseksi pulsuksi siemaillessani yksin nurmikolla pulloista lonkkutölkkiin täyttämääni gini-toniccia lapsiperheiden käyskennellessä pihamaalla.

Hymy on herkässä pitkospuusuolta selviämisen jälkeen.

Kuten Benjamin tekstissään tavallaan jo mainitsikin, kämpillä nautimme luokattomia viskinkorvikkeita ja "virvokkeita".

Oikeammin: "nautimme".

Tämän jälkeen siirryimme kaupunkiasutuksen tunnetun historian kurjinta mielenkiintoisinta oikoreittiä pitkin puistoon lämmittelemään seuraavan päivän mölkkyturnausta varten. 

Enpä ole ennen joutunut seikkailemaan pitkospuilla kilometrin päässä keskustasta. Suonsilmäkkeet vaanivat, malariahyttyset tekivät koordinoituja ilmaiskuja ja amfetamiinilla terästetyt piraijat narskuttelivat veitsenteräviä hampaitaan. Selvisimme hädin tuskin.

Tästä se alkaa.

Koska kuvat kertovat enemmän kuin voimalla seitsemän miehen (eikä suinkaan siksi, että Benjamin on ns. lyönyt jauhot suuhuni kattavalla päivityksellään), aion nyt keskittyä Glenfiddichiin ja antaa omenapuhelinotosten hoitaa horinan puolestani. 

Callahan avaa pelin kuuluisalla "veivaus"-heitollaan.

Kaadon jälkeen MaijuP ottaa haasteen vastaan...

..."Minä osasin!"

Pelin lomassa: Nefer-Neferin viettelevä katse.

Iso-B:n voittoheitto. Game, set & match.

Hyvän pelin jälkeen naurattaa. Sergio huolestuu Benjaminin Ring-kasvoista.

Puiston jälkeen: psykedeelinen Vulgaris-kokemus pitäisi hereillä vielä pitkään.

On vielä suotava muutama rivi kerrassaan vinksahtaneelle Vulgaris-elokuvalle, jonka huippukohtia olivat etenkin C-64/NES-henkinen intro "press start":teineen sekä päähenkilöä mielipuolisuuteen asti vainoava pikseli-Hessu.

Perjantai, aamu: varmaa ajamista ja insinööritaidonnäytteitä

Nyt, kun Glenfiddich lasissani on muisto vain, uskallan puhua julmia totuuksia.

Mutta huomaan, että minulla ei ole mitään sanottavaa. Benjamin, paskiainen, on jo kirjoituksessaan maininnut erinomaisen mättöaamiaisen, joka kokkeleineen (muna-, ei bentsoyyliekgoniinin johdannainen) veti vertoja jopa edellispäiväiselle hobittilounaalleni, eikä aamulla tapahtunut muuta merkittävää.

Katselimme siis aamiaisen lomassa kybermatriisin syövereistä uutisia Tampereella edellisyönä käydystä raivokkaasta kadunvaltauksesta ja yhteenotosta virkavallan edustajien sekä valtaajain välillä. Kuuntelimme punkkia ja Naamojen tulevia esiintyjiä. Benjamin ja Sergio analysoivat viime aikojen jalkapallomatseja akselilla mestareiden liigasta Suomen kuutosdivarin sunnuntaisarjaan. Olin keskustelussa kotonani kuin sinivalas Gobissa.

Tekno-poika leikkii idioottikamerallaan.

Huomasin tunnustelevani suhdettani Sergio Kappakseen hieman samoin kuin koirat haistelevat ilmaa kohdatessaan ennestään tuntemattoman lajitoverin puolueettomalla maaperällä. En oikein tiennyt, mistä kohden ottaisin otteen, metaforisesti puhuen siis. Kenties tunne oli molemminpuolinen. Viitteitä tämän tutustumispelin pattitilanteen ratkaisusta antoi kuitenkin autossa odottava festarikitara ja kitarassa ilmoille purkautumistaan odotteleva Wonderwall.

Mikäli en olisi herrasmies, muistaisin tässä vaiheessa mainita, kuinka matkalla Muurameen Benjamin onnistui ajamaan ohi kahdessa käännöksessä kolmesta, ja pysyi siinä yhdessäkin reitillä vain siksi, että risteyksessä paloivat punaiset. Mutta enpä mainitse. Benjaminin taisteluvaunu rullasi maatilan portille kuin voittaja vain voi.

Mikä näky särkeville silmille.

Tänä vuonna autopaikka oli maksullinen viime vuoden ilmaisuuteen verrattuna. Lisäplussana parkkeeraajat saivat parkkilapussaan osakseen mojovaa täsmävittuilua sademetsien raiskaamisesta ja Bolivian lasten polttamisesta, mikä oikeastaan olikin jo sen kympin arvoista. 

Voisihan sitä sillä kimppabussillakin tulla, mutta... no, eikä voisi. Yhtä hittoahan se olisi telttakamat, juomat, ruoat, sadekamppeet, muut vaatteet, kassit, pussit, nyssäkät sun muut rojut roudata muutaman kymmenen muun festaroijan kamojen seassa. Ja on se vain vapauttavaa, kun voi itse päättää, milloin festarialueelle haluaa saapua (poislähteminen onkin kinkkisempää übertäydestä parkkipaikasta johtuen. No, sitä saa, mitä tilaa). Päiväkävijänä taas bussi voisi olla oikeinkin jees. Mutta kuka perkele lähtee Naamoilta yöksi kotiin? 

Eeeipäs mitään, telttaa pystyyn ja siihen malliin. Sergio kyhäsi kuusisataa metriä pitkän putkiasumuksensa, Benjamin kieltolain aikoihin valmistetun reliikkinsä ja minä taas kympin Surplus Shit Specialini, jolle luvattiin pakkaskestävyyttä +15 astetta. Sitten lähdettiin etsimään reggae-rekkaa, jossa reivata aamuun asti tai ainakin vähintään, kunnes bändit aloittaisivat.

Löysimmekin eräänlaisen vastineen tuolle runojen jamaikalais-musikaalishenkiselle kuljetusvälineelle välittömästä läheisyydestämme: Sergion ystävät etelän mailta olivat paitsi pystyttäneet paikalle PJ-teltan ja kunnon paviljongit, myös tuoneet muassaan erinäisiä insinööritaidonnäytteitä, joita ei voinut muuta kuin ihailla, ja joille sanat eivät tee oikeutta. Ensimmäisenä juomanviilennyskone:

1. Aseta juomatölkki putken alkupäähän.

2. Putkien yläpuolella sijaitseva eristetty kuivajääosasto viilentää juomia.

3. Poimi toisesta päästä ulos mötkähtänyt kylmä tölkki.

4. Nauti.

Toisena pyörillä kulkeva yhdistetty musiikkikone/pikkugrilli:

(Kuvan lisävarusteet: Koskettimet, 49,90€. Olkihattu 7,95€. Maaninen ilme - priceless.)

Tähän väliin on muuten sanottava, että minun on oltava eri mieltä tutkaparini kanssa kännyköistä, kameroista ja kamerakännyköistä: ilman kyseistä ihmevekotinta tuskin suurtakaan osaa näistäkään kuvista olisi tullut otettua. Tuskin roudaisin pientäkään pokkarikameraa kaikkiin niihin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin kännykkä kulkee luontevasti vaikkapa sortsien ainoassa taskussa.

Tietenkään kaikkia kikkoja, mitä järkkärillä kykenee tekemään, ei voi hyvälläkään kamerakännyllä toteuttaa, mutta eipä voi pokkarillakaan.

Mitä taas tulee spontaaniin järveen dippaamiseen, se ei tehnyt hyvää kamerattomillekaan kännyköille, joita jo muinaisella 90-luvun loppupuolella taskunpohjalla kuljeteltiin (ainakin, mikäli noudatti ajan löysähköä muotia) - joten kyseisessä hauskanpidon alalajissa on ollut riskinsä jo pitkän aikaa. Mitäs tähän sanot, ystäväni Benjamin!

Perjantai, ilta: Kai siellä jotain bändejäkin oli...

...ja nämä jampat olivat niitä tulleet katsomaan.

Vaikka tämä kuvareportaasiksi muodostunut merkintä on tietysti parasta, mitä Naamat-kuvataltiointien saralta tulee koskaan tässä maailmassa löytymään, linkitettäköön tähän armosta ja säälistä myös Keskisuomalaisen kuvasarja sekä festarien oma otospankki.

Vitun natsisiat

Niin, kai siellä jotain bändejäkin oli. Aivan aluksi oli kuitenkin otettava suuri kolpakollinen kahvia.

Perjantai-illan aloitti toiveitaherättävän humöristisesti nimetty Kiveskives. Esiintymishiihtoasut olivat kunnossa ja aika ajoin klassiseen sekä 8-bittismättöön vinksahtava musiikki lupailivat hyvää.

Valitettavasti kuitenkin viimeinen pallinrutistus jäi Kiveskivekseltä puuttumaan.

Kiveskives aloitti illan...

Laulun olisi suonut olevan a) selkeämpää b) selkeämmin / monipuolisemmin huumoria / nokkeluutta / letkeää tarinankerrontaa / hölömöilyä / kielellistä leikittelyä sisältävää.

Ihan jees aloitusakti helteiseen heinäkuun iltapäivään, mutta jätti suuren janon, jonka voisi tyydyttää vain kovempi bändielämys. Tai sammio jääkylmää lageria.

Seuraava orkesteri. MIAU!

Kivaa, ihan kivaa... (taas hyvä nimi!!) Odotin Pintandwefallin tyyppistä tunnelmanräjäyttäjää ja aika hyvät ränttätäntät tytöt pistivätkin pystyyn. Mutta taas. Taas, jotain jäi puuttumaan. Aloin jo epäillä, että vika on korvieni välissä – olen kait tullut vanhaksi tai impotentiksi (olkaamme rehellisiä - molempia). Vaan ei. Lavalla hyvää energiaa – musiikki keskinkertaisen innostavaa.

... mutta seuraavan esiintyjän nimi ei tullut ihan selväksi.

Tässä vaiheessa kait katsoimmekin parhaaksi siirtyä Benjaminin kanssa jurraamaan autoon, juomaan karvasta viskiä ja kertaamaan kitkeriä kokemuksia tuosta suuresta pettymyksestä, jota elämäksi kutsutaan. Benjamin, jos luet tätä (enkä hetkeäkään epäile, että lukisit), tuotakoon julki, että ei se kuunteleminen / kuunteluttaminen ollut pakon sanelemaa alkuunkaan. What are friends for. (Ja myöskin, nyt voin vaatia vastapalvelusta, kun mielenterveyteni, moraalini ja henkinen kanttini väistämättä jossain vaiheessa Szigetiä tulee romahtamaan...)

Sydän sydän ja Sara jäivätkin näissä merkeissä katsomatta, eikä ainakaan ensin mainitun menettäminen suuremmin sydämeeni sattunut.

Sivulavalla esiintyi Sergio Kappas: Guitar master sessions vol 1...

Sen sijaan lähdimme teltta-alueelle virittelemään omia settejämme, ennen kaikkea Gallagherin veljesten mestariteosta, jota osaamatta ei festarikitaraa ole oikeus soittaa.

Tätä riemua tulisimme tänä viikonloppuna jakamaan yllin kyllin.

Ja ai piru, kun olikin hauskaa laulaa kunnolla pitkästä aikaa! Sergio loihti taikasormistaan piisin kuin piisin. Ja naapuritelttalaiset tykkäsivät taatusti. No, oma vikansa, kun lähtevät hippivestareille, joissa akustisten kitaroiden suhde ihmisolentoihin nähden on 3:1 tai niillä main.

Matkakumppaneitteni tapaan omatkin havaintoni loppuillasta ovat jokseenkin sumeita. Joku jääkarhuasuinen jääkarhu siellä pyöri ja jossain vaiheessa iltaa telttani edessä käytiin kyyneleiden sekaista muisteloa Diablo II:ssa tasolle 60 barbaarilla pääsemisestä. Siinä vaiheessa sain kait tarpeekseni.

...mutta illan viimeinen akti jäi jokseenkin epäselväksi.

Lauantai: Benjamin vääntää kättä

Tämä kuva kertonee kaiken olennaisen ystäväni käsityksestä siitä, mitä on reilu kilpailu.

Aamuisessa mölkkyturneéssa tilanne oli sentään tasaväkisempi. Voodoo-kirouksen, huonon kelin ja ilkeässä asennossa sijainneen Saturnuksen johdosta satuin tippumaan alkuerästämme, mikä keljutti ankarasti.

Minun olisi pitänyt tehdä, kuten toinen alkusarjalaisemme Ile, jonka onnistui häikäilemättömällä röyhkeydellään ilmoittautua molempiin kahdesta alkuerästä, ja päästä toisesta jatkoon. (Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu, jos hän olisi päässyt jatkoon molemmista).

Ile iloitsi jatkopaikastaan. Mutta hymy hyytyi pian....

En antanut jatkopeleistä putoamisen häiritä zeniäni, vaan keskityin tekemään tuttavuuksia uskomattomien hengenvoimieni välityksellä. Hauska tapa herättää satunnaisen kanssaihmisen kiinnostus on arvata hänen syntymäkuukautensa oikein. Vielä hauskempi tapa päästä juttuihin on arvata kuukausi 11 kertaa väärin ennen oikeaan osumista. Näin tutustuimme myös Benjaminin mainitsemaan ihanaan Emma-Lottaan.

Jossain välissä alkoi unhappy hour, ja kaljan hinta heitettiin nopalla. Unlucky in mölkky - lucky in beer: tienasin erittäin halvat ohrapirtelöt treenatulla nopparanteellani tost' noin vaan.

...kun alkoi Unhappy hour!

Club Old Farts on muuten bile-DJ-sakkina aivan ehdoton, ja hemmojen retrojätemusiikin jämäkaatopaikalta kaiveltu levyvalikoima iski ainakin kieroutuneen allekirjoittaneen kieroutuneeseen musiikkimakuun kuin miljoona volttia sekä pari amppeeria päälle. Myös yleisölle jaetut ilmakitarat rokkasivat. Etenkin Naamojen kaltaisessa leppoistelutapahtumassa homma toimi. Saisikohan tyypit ehkä jokin vuosi Syynirockiin soittelemaan...?

Hän pelasi maalissa, sillä Jesus saves.

Joka tapauksessa, etenimme kiihkeän mölkyn ja oldfarttailun jälkeen jalitsukentälle, mistä poimimme mukaamme urheasti taistelleen, mutta finaaleista pudonneen Sergion. Vaajakosken White Prideä ei ollut auttanut edes ulkomaalaisvahvistus, joka oli ilmeisesti lähtöisin Nasaretin suunnalta.

Vip-alueen uskomattomat megabileet.

Futishuumaa: Naamionainen kohtaa Sergion...

...ja Naamionainen runnuttaa!

Sinä olet seuraava!

Naamionaisen käsittelyn jälkeen olin sen verran pöllämystyneessä tilassa, etten muista koko viikonlopusta muuta kuin fragmentteja.

Naamojen yhteissauna on todellakin aivan helvetin upea elämys ja mieleni tekisi runnuttaa Benjaminia kuin Naamionainen, koska hän ehti kuvailemaan sen ensin. Siksipä mainitsen tässä vain sen, että saunassa törmäsimme ensimmäisen kerran Juuliin, joka teki olemassaolonsa tiettäväksi valloittavalla äänellään ja käytöksellään.

Juuli on juuri se nainen, joka sittemmin haastoi Benjaminin surullisenkuuluisaan kädenvääntömatsiin (jonka lopputulosta en tähän kehtaa kirjoittaa).

Järkkäri kommentoi tarinaani.

Sen sijaan kehtaan, ja olen suorastaan pakotettu oikaisemaan erään valeluontoisen statementin B. Callahanin tekstistä koskien neitiä nimeltä Liukkis, johon olin tekemässä täysin viatonta tuttavuutta, kun ystäväni saapui paikalle hurmausvaihteineen.

Liukkis ei suinkaan kysynyt minulta "Saaks sua panna?" vaihdettuaan kaksi lausetta Benjaminin kanssa. Sen sijaan hän kysyi Benjaminilta "Saaks tuota sun kaveria panna?", millä on minun kirjoissani vissi ero.

Joka tapauksessa, tämän itsetuntoa kohottavan episodin jälkeen olimme kaikki hyvillä mielin.

Ilta vinksahti kuin varkain illan viimeisille hitaille.

The Irrationals.

The Irrationals lunasti odotukset niin kuin pääesiintyjän paikalle varattu bändi vain voi. Okei, ei ole vuoden 2011 Murmanskin ylittänyttä Naamat-bändiä, mutta kovasti jalan alle menevää settiä Irrationaalitkin soittivat. Laulajan puolesta hieman kuin Don Johnson big band, mutta bändissä enemmän eläviä soittajia (yeah!) ja ennen kaikkea enemmän eläviä torvisoittajia (yeah! yeah!). Tätä oli ilo kuulla.

Keikan jälkeen olikin jo korkea aika lähteä tapailemaan Sergion ja paviljongin väen kanssa vähän Wonderwallia, sillä viime kerrasta oli telttanaapureidenkin mielestä vierähtänyt aivan liian pitkä aika.

Paviljongin posse antoi reiluina ihmisinä minulle muutaman muhevan makkaran, jotka laitoin välittömästi musiikkikone/grilli/lastenrataskombinaatioon kärisemään. Olikin jo tapponälkä!

Minä, Sergio & Wonderwall. Valaistus vain hämää.

Bonuksena paikalle sattuivat myös Jääkarhu ja festariorja, joka välttämättä halusi hieroa Jääkarhun jalkapohjia sen puolentoista tunnin ajan, joina soitimme Oasista, Gunnareita, Claptonia sun muita ikivirheitä ja katselimme luonnon suurta valoshowta.

Kaikista näistä olisi voinut saada hyviä kuvia, mutta tyydyn edelleen kiroilemaan puolimutisten, kun tajuan ettei kännykän latauspaikkoja vieläkään kasva pellosta.

Tässä vaiheessa huomasin, että makkarani olivat kärisseet puolisentoista tuntia. Lopputulos inspiroi haikean ja syvämietteisen elegian, jota esitimme Jääkarhun ja Sergion kanssa pitkään ja hartaasti, aina kyynelentäyteisiin nukahtamisen hetkiin saakka. Se menee näin:

Mustaa makkaraa

Mustaa makkaraa

Mustaa, mustaa, mustaa, mustaa, mustaa makkaraa

Mustaa makkaraa

Mustaa makkaraa

Mustaa, mustaa, mustaa, mustaa, me kustaan sun makkaraan

Ne makkarat eivät ole tässä.

Sunnuntai

Kun ajelin kohti pohjoista ja viima humisi korvissani, se kuulosti siltä kuin tuhannet akustiset kitarat olisivat soittaneet tuulessa; puhtaita, avo- ja barrésointuja. Etuistuimella vieressäni istui kapteeni Mandoliinin balalaikka, takakontissa lemusi puolimärkä teltta. Jalkatilassa pyöri muovikassi, joka piti sisällään viikonlopun jäljiltä pätkän juustopatonkia, puolikkaan vissypullon ja pehmenneen mandariinin. 

Tietämättäni kassissa matkusti mukanani pohjoiseen myös myllätyltä festarikentältä pelastautunut suurikokoinen hämähäkki. Tutustuimme huoltoaseman pihassa, missä ristin hänet Boris the Spideriksi. Hän ei pannut pahakseen. Huomasimme äänialojemme olevan kokolailla yhteneväiset; Kun auringonlaskun punertavat ensisäteet alkoivat kutitella kiitävän rassimme konepeltiä, lauloimme Wonderwallia jo kolmatta kertaa.