Sziget – festaripölyn täyteinen osa 2

Päivä 2: Elämä jäljittelee taidetta. Jääkiekolta ei voi piiloutua edes Unkarissa. Karsea arviointivirhe.

"Ja aamu tulee niin kuin aamu aina tulee. Millainen aamu?
Juosten kustu ohut hetki.

Ja ruokaa tulee kun ruokaa tilaa, vain tarjoilijaa kutsukaa:
Elämä on opasmatka, ei löytöretki."

- Jarkko Martikainen, Y.U.P., Tänään kotona

Tuntui siltä kuin suuremmat voimat olisivat leikitelleet elämälläni tuona aamuna, jolloin heräsin parisängystä Sergio Kappaksen (vai taivutetaanko se sittenkin Kappasin?) kuorsaavan ja rigidin ruhon vierestä.

Grieg: Aamutunnelma

Aivan kuten autolevyjeni vakiosuosikin, Y.U.P:n Homo Sapiensin viitosraidalla, aamu oli tälläkin kertaa hiipinyt kimppuuni armottoman vääjäämättömästi, ja todellakin; tämä hetki, joka oli saapunut aivan liian pian puolihorrostetun semiyön jälkeen, oli ohut ja juosten kustu.

Myöhemmin aamulla tulisimme huomaamaan, että ruokaa todellakin tulee, kun sitä tilaa. Mutta se tulee hitaasti, sekä pyytämättä ja täysin ansaitsemattomasti ilmaiseksi. Tähän mennessä oli myös käynyt selväksi, että edellisvuosina kaksilla Szigeteillä temmeltäneet grandmasterimme Tórsztí ja Sergio (etenkin Budapestissa vuoden opiskellut Sergio) tunsivat paikat läpikotaisin, mikä teki heistä matkaoppaitamme ja vei reissusta viimeisenkin löytämisen ilon.

Elämä jäljittelee taidetta, sanoi Oscar Wilde. Oscar Wilde oli kusipää.

Join aamiaiseksi Callahanin pään.

Join aamiaiseksi yhden Callahanin pään, minkä jälkeen lähdimme puolijuoksua kohti Fiktiv pubia, tuota loistavan Darshan-ravintolan välittömään läheisyyteen sijoitettua katutason juottolaa ja ennen kaikkea syöttölää.

Puolijuoksua siksi, että tarkoituksemme oli ehtiä Anti-Flagin keikalle, joka alkaisi aivan liian pian. Toivon mukaan kirjoitin Anti-Flagin oikein, sillä olen viime aikoina huhupuheiden mukaan saattanut tiettyjen yhtyeiden nimiä virheelliseen kirjoitusasuun.

Kiistän tietysti syytteen jyrkästi. Glasvegas Glasvegas Glasvegas Glasvegas.

Fiktiv Pub. Tilasimme iloksemme oluet, ja ruokaa odotellessamme teimme muutamia havaintoja ympäröivästä todellisuudesta:

– Pölykerros sateli hiljalleen pöydän, tuolien ja vähitellen metrin mittaisiksi kasvaneiden partojemme ylle.
– Hämähäkit rakensivat vaatteitamme tukipisteinä käyttäen ympärillemme tiheän ja elinvoimaisen seittiyhdyskunnan.
– Valtakuntia nousi ja tuhoutui.
– Ruoho kasvoi, maali kuivui.

"Ihan kiva, kun palvelu pelaa."

Kaiken kaikkiaan tarjoilijamme suoritti palveluammattiaan vikkelästi kuin keskimääräinen mannerlaatta. Tämän johdosta Anti-Flagin keikkaan oli aikaa enää kytyinen vartti ennen kuin Sergio pääsi murahtamaan tektonisten voimien luoksemme pakottamalle kyypparille "Számlát". Se tarkoittanee laskua tai jotakin liian rumaa käännettäväksi.

Karma oli kuitenkin puolellamme, sillä juippi oli hoitanut kirjanpidon samalla tunnontarkkuudella kuin palvelunkin, minkä johdosta laskuun oli kirjattu ainoastaan nauttimamme oluet ja kahvit, eikä ensimmäistäkään ruoka-annosta.

Kotikatu. Huomaa the Pimpmobile.*

Teimme kuin kunnon miesten kuuluukin: maksoimme laskussa mainitun summan, nousimme, kävelimme tiehemme, emmekä katsoneet kertaakaan taaksemme. (Lootin vaimo, ota oppia).
        Koska tässä vaiheessa kirjoitusta uskaltauduin vilkaisemaan doppelgängerini ja nemesikseni versiota 2. ja 3. päivän tapahtumista ensimmäistä kertaa, huomaan, että olen nakuttanut tähän mennessä ylös samat tylsät jaaritukset kuin hänkin.

Vaikka kirjoittaminen taisteluparini tekstiä huomioimatta olisi hauskaa ja vapauttavaa, se tuskin palvelisi lukurikasta lukijakuntaamme. Siksi pyrinkin täst'eteenpäin tekemään täsmäiskuja B. Callahanin proverbiaalisiin munuaisiin ja täydentää hänen narratiiviaan torstain ja perjantain osalta siinä määrin, kun se täydennettävissä on. Ja täydennettäväähän riittää.

Metron muikeus.*

Indeed, minä, Benjamin ja Sergio pyyhkäisimme Óbudalle vanhalla tutulla metro/HÉV-kombinaatiolla aivan liian myöhässä ehtiäksemme Anti-Flagiin ajoissa, kun taas Tórsztí jäi naapurin tatuoijan/Helvetin Enkelin tikattavaksi.

Pohdiskelin matkan ajan, josko enää koskaan näkisin Tórsztía muualla kuin maitopurkin kyljessä.

Ja koska tämä teksti ei ole käännös amerikkalaisesta kirjallisuudesta, tuskin näkisin häntä kyseistä ruoka-ainepakkauksesta koristamassakaan, ellei sitten Tomi Kontio sattuisi laajentamaan repertuaariaan poikkitaiteellisiin kuvateoksiin kadonneista ja oletettavasti paloittelumurhatuista Szigetinkävijöistä.

Totuus paljastuu, ja se on nihkeä

Kohtasimme alueen uudet portsarit.

Ulostauduttuamme HÉV-junasta etenimme ns. munaravi-tahtia kohti A38-telttalavaa, jottemme missaisi Anti-Flagista enää yhtä ainutta minuuttia. Hikijuoksun ja jonossa seisottamisen jälkeen teltan "ovet" viimein avautuivat. Tungos oli hirmuinen. Meteli peitti musiikin alleen kuin Beatlesin stadionkeikalla 1966. Ilma tihkui hikeä, hormoneja ja hurmosta. Oliko Anti-Flag todellakin näin suosittu?

Ei. Allekirjoittanutta keljutti lievästi havaita, että odottamamme yhtye ja The Roots olivatkin vaihtaneet paikkaa ohjelmistossa. Anti-Flag oli soittanut jo aikaa sitten, kun istuimme vielä Fiktiivipubissa vanhenemassa kymmenen vuotta yhden lounaan aikana. Himoitsin nähdä ja kuulla uusia bändejä, ja Rootsin veivailut oli veivailtu jo joskus lukioikäisenä niistä suuremmin innostumatta.

Ohjelmistomuutoksesta tiedotettiin alueen pääinfopaikan takaseinälle ripustetulla käsinsutaistulla aanelosella. Toisaalta, festarien nettisivulla kai asia olisi ilmoitettu fonttikoolla 128, mikäli olisimme aiemmin älynneet penetroitua Szigetin sivustoille Fiktiv pubin ilmaisen Wi-fin kautta. Elä ja opi.

Pöytälätkän kunnostus.

Etenkin Benjamin vaikutti olevan ohjelmanmuutoksesta riemuissaan kuin vitutusseerumissa keitetty kihomato. Onneksi löysimme telttalavan lähistöltä olympiakylän, ja ennen kaikkea vanhoille Riihimäen jääkiekkohirmuille Stigan pöytälätkän.

Matkakumppanieni päivä oli pelastettu, kun taas itse hankkiuduin ilomielin etäämmälle moisesta Saatanan välikappaleesta.

Jääkiekolla ja minulla on erityislaatuinen suhde. Jääkiekko ja sen variantit, sekä luistimilla, rullaluistimilla, Stiga-pöydällä, PC:llä, Playstationilla tai Nintendolla pelattuna, TV:stä, netistä tai paikan päällä katsottuna on ollut allekirjoittaneelle päättymätön tuskan, nöyryytysten, ja emaskuloiduksi itseni kokemisen lähde ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien.

Ja heillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa.

Se on tragedia. Sillä onhan tosiasia, että miehisyyden ylin mittari on osata ulkoa Detroit Red Wingsin mestarijoukkueen jäsenet kaudelta 2001-2, tietää ja osata käyttää hyväksi tekoälyn vajavaisuuksia EA:n NHL 2007, 2008, 2010 ja 2011:ssä (2009:ää sen sijaan ei tueta, se oli paska päivitys), sekä olla pelannut Raahe-kiekon C-junnuissa nelisentoista vuotta sitten, millä saa automaattisen oikeuden kommentoida Suomen pelin heikkouksia MM-kisojen aikaan, kun taas porukan muiden katsojien (etenkin naisten) tulee myötäillä ex-C-junnun analyysejä pelin hienomekaniikasta, sillä hänen ja vain hänen havainnot ovat oikeita ja Jumalan sana.

Minulla on muuten moottoripyörä ja osaan korjata sitä hiton hyvin.


Otatin sitä vastoin itsestäni hienon kuvan pikku-olympiakylää hallinneessa Unkarin postin teltassa:

The Legend of Drunken Master.

Kun Sergio oli saanut tarpeekseen kiekkopeleistä, hän kuuli seireenin kutsun ja ajautui Hollanti-lavalle hekumallisen ystävättärensä seuraan, jonka tunsi jo vaihtovuodeltaan Budapestistä.

Minä sen sijaan siirryin Callahanin kanssa älyllisempien lajien pariin, eli jo tutuksi käyneelle filosofiakoulun shakkitantereelle. Karsean arviointivirheen johdosta tulin pelissä toiseksi, mikä on hieno sijoitus sekin.

Tästä eteenpäin minulla...

... on vain kerrottavaa. Koska muuan shakkiottelun voittaneen hienon herrasmiehen muisti alkoi tässä vaiheessa tarinaa pätkiä kuin korjaamani moottoripyörien käynti yleensä, on minulla ensiluokkainen tilaisuus suolta toinen toistakin törkeämpiä valheita lukijoidemme riemuksi ja hämmästykseksi!

...ja Sergioonkin tuli kummasti eloa.

Holland meets Hungary -lavalla yhytimme Sergion hollantilaisystävineen ja kuuntelimme 3FM,Varan ja BNN (ilmeisesti jotain radioasemia/tuotantoyhtiöitä Alankomaasta) järjestämää parhaiden singer/songwriterien skabailua.

Kevyt kitaransoitto ja hennon runollinen tarinantulkinta sopikin leppeään kesäiltaan kuin voitto Garthin shakkitulostilastoon.

Katselimme myös hivenen aikaa päälavalla jytyyttänyttä Tankcsapdaa, jota on myös Unkarin Apulannaksi tituleerattu. Jo viiden minuutin kuuntelun jälkeen saatoimme tehdä johtopäätöksen: nimitys on enemmän kuin oikeutettu!

Szigetin kirkkaat valot.*

Tämän johdosta steppasimme pari loikkaa takavasempaan päin, kohti Zen Cafeta.

Tässä vaiheessa tunsin itseni hivenen tylsistyneeksi, mutta en kauaa, sillä kuin maaemon sisältään plopsauttamana eteeni ilmestyi Niina, jonka kanssa rattoisa ja vilpastahtinen rupattelu polkaistui käyntiin kuin vaivattomasti kuin luonnonilmiö, jota ei millään keinoin voi välttää.

Toisin kuin monsuunisade tai Pinatubon purkaus, juttutuokio Niinan ja hänen frendinsä Jarnan kanssa oli leppoisaa ja miellyttävää kulua illalle, jopa niin, että kun aloimme tehdä lähtöä kohti keskustan kirkkaita valoja, pyysimme neidit mukaamme. Sergiolla oli nimittäin mielessään erinomainen jatkopaikka.

Tämä kuva lienee Vittulasta. Asiasta ei ole täyttä varmuutta.

Erinomaiseksi jatkopaikaksi paljastui Blahan huora- ja narkkariaukiota välittömässä läheisyydessä sijaitseva Vittula. Depeche Moden, Kraftwerkin ja vahvan kellarintuoksun yhdistelmä ei koskaan voi olla huono, ei tälläkään kertaa. Kun "sisustus" toi vielä kaiken lisäksi kaltereineen ja tiiliseinineen mieleen bondage-dungeonin, olisi paikassa voinut viettää mielellään vaikka koko Szigetin (jos nyt vähän liioitellaan).

Tykkäsin kuitenkin kovasti paikan omantienkulkijamaisuudesta. Poistuimme melko tarkasti pilkun aikoihin. Oman lisänsä Vittulan omalaatuisuuteen toi b-luokan brittimuusikkoa / varhaiseläköitynyttä diileriä muistuttava omistaja, joka tuli kadulle asti hyssyttelemään meitä poistuessamme, etteivät naapurit häiriintyisi.

Ennen siirtymistä kämpälle tungimme vielä naamaamme napakat gyrokset samassa hyvässä havaitussa paikassa, josta Tórsztíkin oli ostanut oman asvalttisplatterinsa.

Kuten Benjamin jo päivityksessään kertoikin, viimeistään tässä vaiheessa kävivät selviksi Niinan vähemmän siveelliset aikomukset allekirjoittanutta kohtaan. Koska aviorikos ei kuitenkaan loppuillan suunnitelmana innostanut, päätin valita kämpillä nukkumapaikakseni smurffeille ja pokemoneille mitoitetun sohvakkeen, ja jättää naiset Sergion hellään huomaan. Kolmen hengen soffallaan makoileva Benjamin jaksoi muistutella "hyväntahtoisesti" makuusijani mukavuudesta aina siihen asti, että raskas uni rysähti tajuntaani pariin paalujunttaan ja moukariin rautaketjuilla kiinnitetyn lyijyalasimen lailla.

Sen keisarillisen kaksikymmenminuuttisen ajaksi, jotka sinä yönä sain nukuttua.

Yöllä näin jokseenkin levottoman unen.

Päivä 3: Gyroksen kosto. Vedenjakelua unkarilaisittain. Paikallinen bemariamis miksaa Vaccinesin.

Vatsassa vihainen gyros, päässä marssiorkesteri.

Käytin aamukahdeksan ja yhdentoista välisen ajan lukemalla William S. Burroughsin Hämyä.

Vaikka beattien huuruhöpinät ja raapustukset ovat juuri sillä rajalla, pistävätkö ne raivostuttamaan ja haluamaan luovuttaa lukueffortissa yleisen sekavuuden ja usein esiintyvän päämäärättömyytensä takia, tämä nimenomainen teos rullasi hyvin.

Jossain vaiheessa aamua kuulin, kuinka seireenimme poistuivat Kappasin hellästä syleilystä. Teeskentelin nukkuvaa.

Mutta en teeskennellyt kauaa, sillä vatsassani väänsi ilkeästi. Itse asiassa suolessani jylläsi niin miehuullisesti, että ponkaisin kämäsohvasta kuin Nykänen konsanaan ja tein telemarkin pöntölle juuri ajoissa. Eilinen gyros teki paluun with a vengeance.

Ilkeä flashback eiliseltä!

Maha kuralla ja olemattomat yöunet nukkuneena olo oli kuin neitsytmorsiamella. Tein siis kuten kuka tahansa järkimies tässä vaiheessa tekisi. Aloin pestä pyykkiä. Sekin hyvä puoli asuntoasunnossa asumisessa on versus hotelli, että reissun aikana on mahdollisuus pestä pyykkiä helposti ja ilmaiseksi.

Poijaat heräilivät kun heräilivät, tänään jopa suhteellisen aikaisin. "Huuoo-menta! Mitenkäs sohvassa nukutti?", Benjamin örisi venytellessään jättisohvassaan antaumuksellisella pieteetillä. Olisin vastannut jotain hyvin, hyvin nokkelaa, mutta sillä samalla hetkellä gyroksen jälkimainingit yllättivät ja pakottivat minut vetäytymään jälleen eriöön.

Hääräillessäni keittiössä aamupalan tapaista kohtalo vyörytti yllemme lisää synkkiä pilviä.
"Garth, sammutitko veden samalla kun otit nuo pyykit koneesta?", Tórszti huhuili.
"En kai mää. Siitä pyykkikoneesta vaan."
"Jaa. Kun vessassa ei tuu vetta mistään. Ei pönttöön eikä hanasta."
"Ai, kun kiva."

Jano aiheutti hallusinaation. Tässä kuva siitä. *

Eikä tullut keittiön hanasta, eikä mistään muualtakaan. Tilanne oli siis tämä: Kämppä täynnä nestehukasta kärsiviä, enemmän kuin parisen olutta eilisiltana nauttineita, suolet epäilyttävää gyrosta pullollaan olevia festarihappoja, jotka olivat joutuneet unkarilaisen vedenjakelupolitiikan yllättämiksi. Kohtalo pyöritti arpanopastaan yllemme uusia katastrofeja kuin Red Novemberissa konsanaan.

"Garth! Tää mun Vaccinesin paita unohtu pyykistä ja se ois pakko saada päälle tänään..."
"Garth! Viimenen vichy-pullo tyhjeni just..."
"Garth! Mun pitäs rasvata tää tatska, onko bepantteenia..."
"Garth! Missä on kaikki leipä ja kolbaasit..."

Tuho oli lähellä.

Keräsin viimeiset tahdonvoimani rippeet ja loihdin ylleni johtajan sädekehän. Pakotin ryhmämme keräämään varusteensa pikavauhtia, föönaamaan, meikkaamaan ja kiskomaan juhlamekot ylleen ennätystahtiin ja siirtymään ravintola Jeleniin aiemmin kuin kertaakaan tämän viikon aikana. Ehtisimme kerrankin keikalle ajoissa.

Ravintola Jelen söi aikamme. Me söimme gulassit.

Ehdimme päälavan eteen 2 minuuttia ennen Vaccinesin keikan alkua. Palvelu pelaa!

Täällä taas.

Rokotepoijat vetivät keikkansa sinällään hyvin, mutta he olivat tehneet kohtalokkaan virheen: miksaajaksi oli kai palkattu paikallinen autonvirittelijäamis, sillä bassonamikka oli käännetty kahteentoista ja basariniskut kuultiin helposti mm. Kiinassa. Nasan Curiosity-luotain joutui keskeyttämään toimintansa Vaccinesin keikan ajaksi, sillä 40-60 hertsin ääniaallot heilauttelivat sitä vakavasti (ääni ei normaalisti etene avaruudessa, mikä tekee tapahtumasta historiallisen).

Kaiken kaikkiaan miksaus oli aivan hanurista, anaalista ja polvipituisesta tai pidemmästä päällystakista, eivätkä elämystä auttaneet ainakaan toissapäivänä ostetut kämäkorvatulpat, jotka vaimensivat kyllä diskantit ja laulun puuromaiseksi mössöksi, mutta eivät tehneet tappajabassoille yhtikäs mitään.

Hukkasimme Benjaminin kanssa loput ryhmärämästämme, sillä he olivat viisaasti jääneet n. 500 metriä kauemmaksi bassojen tieltä. Teimme ainoan mahdollisen ratkaisun: siirryimme pelaamaan shakkia.

Ja mikä peli se olikaan!

Olisi väärin sanoa, että voitin ottelun 100-0. Voitin sen 1000-0! Tällä erää olin virittänyt aivokoppani äärimmäiseen callahaninteurastuskuntoon, ja tulos totta vieköön näkyi. Virittelemäni shakkimatti oli nerokkuudessaan ja yksinkertaisuudessaan sellainen, että Karpov, Gasparov ja Fischer olisivat muuttuneet kateudesta vihreiksi ja raivosta punaisiksi, mikäli olisivat peliäni sattuneet todistamaan.

Siirränpäs tuota nappulaa...

... I am undone.

No, eivätpä sattuneet, mutta sitä vastoin Tórsztí ja Sergio sattuivat. Kuinka sattuikaan! Voittoni suoman kepeyden ja mielihyvän myötä saatoimme jopa antaa jalomielisesti herrojen ottaa oman shakkimatsinsa, sillä moisella tempulla he olivat uhkailleet jo ensimmäisen tasapelimme pakkokatseltuaan.

Vuoroin vieraissa. Minä ja tappiostaan musertunut Benjamin otimme Soproni-tuopposet ja asetuimme yleisölehterille seuraamaan henkien kamppailua. Hra Kappas vs. ikuinen Tórszti.

Peli oli karseinta "viihdettä", mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt. Kiemurtelin tuskissani, ja mietin tältäkö Vogonien runouden kuuntelu tuntuu. Lopulta uusi voittaja kruunattiin, kun Tórszti luovutti. Herran tähden.

Pakollinen panoraama.*

Kamppailujen aikana soittanut Sportfreunde Stiller olisi ollut mahtava kuulla lähempääkin. Kerkesimme näkemään hätäiset loppubiisit, ja musiikki vaikutti erittäin tunnehermoon osuvalta nostalgiarokilta. Tuo äskeinen oli siis kehu.

Nostalgiarokki ei tarkoita minulle mitään Led Zeppelinin, Beatlesin tai alkuaikojen Rollarien kopiointia, vaan musiikkia, joka herättää haikeuden/nostalgian/kesäloman viimeisen viikonlopun viilenevän illan tunteen, laskevan auringon ja hyvästien tunteen. Kai sille jokin virallinen genrenimityskin on olemassa. Haistakoon se, joka vaatii virallisten genrenimitysten käyttöä oikeissa paikoissa.

Ns. taidepaskaa.

Samaan linjaan osui seuraavaksi The xx, jonka mies-nais-duettolaulantaa voi kuvailla vain ihanaksi. Valoshow oli kerrassaan upea, ja se jäisi kakkoseksi vain tulevan sunnuntain Killersin lasereille (joista on jopa tarjota kuvaakin seuraavassa päivityksessä...)

Tässä vaiheessa on mainittava elementti, joka esitti merkittävää osaa koko viikon ajan, vaikka en ole sitä aiemmin näissä teksteissä maininnutkaan. Alueella leijaillut festaripöly saattoi Ruisrockin taannoisen floggaripitin häpeään. Óbudan saarella Pölyä leijaili kuin Saharassa sirocco-tuulen aikoihin. Paikoin pöly haittasi näkyvyyttä, kun tuulenpuuska nostatti varsinaisen tomubarrieerin ilmaan myllätystä tantereesta. Sitä oli kaikkialla. Nenässä, kurkunpäässä ja keuhkoissa.

Benjaminin festariconverset olivat jo aikaa sitten muuttuneet harmaanruskeiksi, eikä alkuperäistä sävyä voinut kuin arvailla. Aamulla niistäessä räkäni oli mustaa kuin Rautaruukin työmiehellä, enkä uskaltanut edes vilkaista lavuaariin köhimiäni ysköksiä. Festaripöly on ihanaa.

Go Stone Roses!!!

Se ei estänyt menoa illan pääesiintyjän astuessa lavalle. Vaikka olenkin suuri Wonderwallin ystävä ja vanha Oasis-fani, the Stone Roses oli jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi. Illan keikalla otin kyllä menetetyn ajan takaisin niin tehokkaasti kuin taisin. Nautin keikasta joka solullani. Se oli joko rullaava, positiivissävyinen esi-brittipop, laulaja Ian Brownin elävästi MacGyverin mieleetn tuova ulkomuoto, tai eräs aivan killeri vartin jamittelupiisi, joka teki koko parin tunnin sessiosta yhden Szigetin parhaista. Oikea hyvänmielen keikka.

Loppuilta olikin silkkaa neppailua hyvissä fiiliksissä. Hiukan reggaerekkaa, hiukan Fight Club -paitoja, hieman vesileikkiä harrastavia, suurensuurten biitsipallojen sisälle suljettuja tyttöjä, romahtava B. Callahan ja yksi valtava poliittinen keskustelu Tórszti-Sergio-akselilla, aiheena motivaattorit EU:n synnyn taustalla.

Ja kehtasivat vielä syyttää minua ja Benjaminia tylsäilystä, kun pelasimme shakkia.

Joka tapauksessa, hyppäsimme illan päätteeksi taas taksiin, kuten kunnon porvarinalut ainakin, ja käskimme kuskin vääntämään hanat auki. Teimme saman kämpällä; kas, vesi virtasi jälleen.

Mutta mistä maasta tulivat viikonlopun vastenmielisimmät festarivieraat? Kuka sopi verbaalilahjakkaasti treffipaikaksi "Under the teevee"? Miltä maistuu langos juustolla ja valkosipulikermaviilillä silattuna? Entä miltä tuntuu thaihieronta festareilla JA kylpylässä? Kaikkiin näihin, ja muutamaan muuhunkin kysymykseen saat vastauksen hermoja kihelmöivästä Sziget-saagan viimeisestä osasta!

(*:llä merkityt kuvat by Tórsztí.)