Egészségére! - eli posttraumaattinen stressi Szigetissä

2. Päivä: juoksulounas, z - he lives!, onnea pelissä JA rakkaudessa
 

            Tarkoituksemme oli ehtiä alueelle puoli viideksi iltapäivällä, jolloin Anti-Flagin oli tarkoitus soittaa. Sitä ennen suoritimme kuitenkin normaalin kuosituksen Unicumeineen ja viskikolineen. Tórszti oli onnistunut kehittämään yön aikana itselleen krapulan, mutta tämä ei haitannut menoa. Hänellä oli muutenkin ohjelmassa välipäivä, tatuoinnin ottamisen ja tukikohdassa chillailun merkeissä.

           

Krapulapäivä

            Tällaisissa pitkissä turnajaisissa tankkaus on unen ohella ensiarvoisen tärkeää. Kuten tällä blogilla on ennenkin mainittu: täytyy syödä että jaksaa juoda. Unkarin ilmastossa ja hintatasossa ruoka myös maistui, ja tällä kertaa lounaspaikaksemme valikoitui Fiktiv pub tukikohtamme lähistöllä. Paikka oli hiukan irlantilaistyyppinen, joten olisi tuntunut väärältä tilata ruokajuomakseen mitään muuta kuin Guinnessia.

            Ruokaa odotellessa kävin uudelleen kirkossa pyytämässä tulevia syntejäni anteeksi, ihan vain varmuuden vuoksi. Siunaukset ja suopeudenosoitukset on aina otettava vastaan, tulivat ne mistä suunnasta tahansa.

            Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi ja se oli halpaa, ja Fiktiv pubissa se oli jopa halvempaa kuin olimme osanneet odottaakaan. Laskun saadessamme kävi nimittäin ilmi, että tarjoilija oli laskuttanut ainoastaan juotavista, unohtaen ruokapuolen kokonaan. Niinpä teimme sen, mitä kuka tahansa kunniallinen kansalainen olisi tehnyt: maksoimme juomat ja poistuimme paikalta ripeästi kävellen.

Aamu-Unicum

            Saavuimme Szigetiin jälleen hiukan myöhässä, ja samalla törmäsimme myös viikon oikeastaan ainoaan ruuhkaan. Telttalava, jossa Anti-Flagin oli tarkoitus soittaa, oli tukossa, ja jouduimme odottelemaan lähes kymmenen minuuttia, ennen kuin järjestyksenvalvojat avasivat portit josta pääsimme tunkeutumaan teltan sisuksiin.

            Olin jo teltan ulkopuolelta kuunnellut, että kylläpä Anti-Flag kuulostaa tänään omituiselta, mutta vasta telttaan päästyämme havaitsimme että eihän siellä mitään Anti-Flagia ollutkaan. The Roots siellä pani parastaan vaikka heidän olisi pitänyt esiintyä päälavan puolella jo pari tuntia aiemmin.

            Käynti infopisteellä paljastikin että Roots ja Anti-Flag olivat jostakin aikataulullisesta syystä vaihtaneet paikkoja, ja kaikki kiire ja odottelu oli ollut täysin turhaa. Vaikka olisikin ollut hauskaa päästä pitkästä aikaa osalliseksi Anti-Flagin jättimäisistä piteistä, ei tämä takaisku jaksanut kauaa harmittaa. Jos Glasvegasin kanssa olisi käynyt samoin, se olisi voinut ohuesti vituttaa, mutta Anti-Flagin olin sentään onnistunut näkemään jo edellisenä vuonna.

Fiktiv pub

            Koska elimme olympiavuotta, ja Lontoon kisat kävivät kuumina, oli Szigetiinkin pystytetty olympiakylä jossa saattoi harrastaa kaikenlaisia kivoja aktiviteettejä, tai vaikka seurata Unkarin edustajien edesottamuksia suurelta screenilta. Kylässä oli myös suomipojan mieltä lämmittävästi pari Stigan pöytälätkää, joukkueina tietysti Suomi ja Ruotsi.

            Ajattelimme Sergion kanssa katsoa kuka on kuka, mutta yksi pelaajista ei tuntunut liikkuvan pöydällä ollenkaan. Vaan ei hätää. Jokainen suomalaispoika joka on saanut elää onnellisen lapsuuden on ollut useammin kuin kerran tekemisissä pöytälätkän kanssa, ja osaa korjata tuollaiset pikkuviat kädenkäänteessä. Niinpä vain hetkeä myöhemmin pääsin kurmoottamaan Sergiota Ruotsin (tietysti) joukkueella.

Z?

            Ehkä Sergion olisi kannattanut tällä kertaa pitää päässään sitä Calgary Flamesin lippistään. Siinä hatussa hämmästelin muuten moneen kertaan, minkä takia sen toisella sivulla oli valkoinen z –kirjain. Siitä tuli aina mieleeni Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, erityisesti kohtaus jossa Dr. Gonzo on kaivertanut veitsellä Raoul Duken otsaan z –kirjaimen. Joinakin hetkinä tämä sai allekirjoittaneen uskomaan, että olimme kaikki vain jonkin suuremman näytelmän pelinappuloita.

            Olympiakylässä sijaitsi myös Unkarin postilaitoksen piste, missä sai kuvauttaa ja liittää itsensä johonkin olympia-aiheiseen taustaan digitaalisesti. Garth tarttui houkuttavaan syöttiin, ja tuota pikaa hänellä olikin matkamuistona kuva, jossa hän nyrkkeilee tuoppi kädessä painijaa vastaan. Olenkin aina ollut sitä mieltä että reilu peli on perseestä ja paini on homojen hommaa.

Matkamuistoja

            Joidenkin arvioiden mukaan joka viides Szigetin vieras oli saapunut festareille ulkomailta, joidenkin toisten arvioiden mukaan näitä ulkomaalaisia oli jopa puolet. Joku sanoi että hollantilaisia oli saapunut paikalle jopa 16 000. Itse en näin överiin lukuun uskonut, mutta oli helppo uskoa että hollannista oli paikalla eniten vierailijoita. Olihan hollantilaisilla jopa oma lavansa Szigetissa. Siellä oli ihmisen hyvä levätä ja nauttia tunnelmasta sillä välin kun Sergion tapasi vanhoja tuttujaan.

            Mutta menomiehet kaipaavat menoa, emmekä mekään voineet jäädä kauaksi aikaa paikoillemme, sillä kaipasimme jotain toimintaa, jotain äärimmäistä, jotain vauhdikasta, jotain vaarallista. Niinpä löysimmekin Garthin kanssa tuota pikaa itsemme toisen shakkierän keskeltä. Tällä kerralla en antanut arvon kollegalleni enää mitään mahdollisuuksia, ja virheettömällä pelillä siirryin tässä lopullisessa välienselvittelyssä johtoasemaan.

hmmm...

I think I got this one...

What have I done?

            Kyseessä oli pakko olla adrenaliinihuuman aiheuttamasta posttraumaattisesta stressistä, sillä aivan kuten edellisenä päivänä, jälleen välittömästi shakkiottelun jälkeen muistikuvat muuttuvat hiukan hataremmiksi. Shakkiottelun jälkeisistä hetkistä ei ole säilynyt muistiinpanoja, tuon päivän valokuvat loppuvat shakkiotteluun, Tórsztin kuvista ei ole apua koska hänellä oli välipäivä, ja myös Garthin kuvat ovat kerrassaan epämääräisiä. Niitä on illasta vain muutama, ja nekin kerrassaan epäselviä, aivan kuin katselisi Blair Witch Projectin jälkeenjäänyttä kuvamateriaalia.

            Liioin ohjelma ei anna juuri minkäänlaista osviittaa, koska tänä päivänä ei bändejä juuri tullut katseltua. Sieltä voimme kuitenkin valita ankkuriksi Kornin, joka soitti päälavan viimeisenä bändinä. Tässä kohtaa muistikuvanikin alkavat jossain määrin palautua.

Got you this time, brother...

            Notkuimme jossakin Zen Cafén kulmilla. Korn soitti taustalla, mutta siihen ei juuri kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota. Jos kysyttäisiin, minkälainen Kornin keikka oli, siihen olisi aika vaikeaa vastata. Muistan olleeni siellä, ja muistan kuulleeni musiikin, mutta itse lava-aktista ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Vähät siitä.

            Paikalla oli Sergio, Garth ja jotain muitakin finskejä (tietysti kun Zen Caféssa oltiin) joista muistan vaaleatukkaisen Niinan ja tummatukkaisen Jarnan (vai oliko se toisinpäin?). Menossa oli keskustelu johon joko en jaksanut ottaa osaa, tai johon minun ei haluttu ottaa osaa, niin tai näin, tunsin olevani niin tukevassa humalassa, että tuskin olisin pystynytkään ottamaan siihen osaa, tai ainakaan en jaksanut pinnistellä sen eteen. Tunsin itseni lähinnä tylsistyneeksi, mikä oli erittäin huolestuttavaa, olihan kyseessa vittu Sziget! Ei siellä voi olla tylsistynyt, joten täytyi kehittää jotakin, esimerkiksi hakea tuoppiinsa täytettä. 

            Tiskiltä palatessani näin hänet. Hoikka, kaunis tyttö. Tummat hiukset, silmälasit. Hän istui Zen Cáfen portailla. Yksin. Hetken aikaa mietin mitä tehdä, mutta se hetki oli hyvin lyhyt.

”Tunsin olevani kuin Horatio Algerin hirviömäinen reinkarnaatio...

Menevä Mies, ja juuri sen verran sairas että itsevarmuus on sataprosenttinen.”

– Hunter S. Thompson, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa –

            Tytön nimi oli Anna, ja me juttelimme. Kauan ja hartaasti. Hän oli kaunis, ja vaikka hän vaikutti valoisalta ja iloiselta, hänen silmistään näki, että hänelläkin oli synkkä menneisyys. En tiedä kuinka kauan istuimme siinä Zen Cafén portailla, välittämättä että tukimme kulkureitin, välittämättä siitä että jouduimme lähes huutamaan toisillemme. Jossakin vaiheessa noudin tiskiltä meille juotavaa. Saatoin tehdä niin kahdestikin. Se ei ole tärkeää. Kuten ei myöskään se, mitä me puhuimme, tärkeintä oli se, että viihdyimme toistemme seurassa.

            Lopulta eron hetki kuitenkin saavutti meidät. Se tulee kuin varas yöllä, ja aina liian nopeasti. Niin tälläkin kertaa. Anna lähti tapaamaan kavereitaan, ja minun täytyi palata Garthin ja Sergion hellään huomaan. Annalla oli tiketit torstaille ja lauantaille, joten vaihdoimme numeroita, ja lupasimme tavata uudelleen lauantaina Poguesin (sitä oltiinkin odotettu) keikan aikana. 

            Anna lähti, ja minä palasin takaisin seurueemme luokse, huomattavasti piristyneenä. Enää ei ollut yhtään tylsää. Kun Sergio hetkeä myöhemmin lausui usein käyttämänsä taikasanat: ”lähetään nyt vittuun täältä”, se kävi itselleni aivan mainiosti.

            Hyppäsimme taksiin, minä, Garth, Sergio, sekä Jarna ja Niina, ja ajoimme keskustaan. Budapestin keskustassa on baari nimeltä Vittula. kellaripubi jota yhdisti Zen Caféseen se, että molemmat tuntuivat olevan täynnä finskejä. Nautimme siellä tarvittavan määrän alkoholia, ja viimeistään tässä vaiheessa huomasin olevani, en aidan seipäässä, vaan aivan vitun seipäässä. No, kovat kaverit tarvitsevat kovia huveja.

            Vittulassa huomasin, että jutellessani Annan kanssa minut oli jätetty isojaosta pois. Jarna tuntui olevan kiinnostunut  Sergiosta, ja Niina tuntui käyvän hyvin kuumana Garthiin, joka varattuna miehenä pyrki pitämään tiukkaa diplomaattista etäisyyttä tähän uuteen ihailijaansa.

Ruotsalainen viikinki

            Vittulasta poistuimme takaisin tukikohtaamme, missä jatkoimme juominkeja – ainakin hetken aikaa. Tórszti oli saanut uuden kuvan olkapäähänsä, ja viettänyt muuten hyvin rauhallista krapulapäivää olympialaisten ja höpöheinän parissa, ja nyt hänen iltaansa häiritsi viisi kohtalaisessa sivuluisussa sekoilevaa finskiä. En tiedä Tórsztista, mutta itselleni kelpasi reilunkokoinen annos viskikolaa.

            Ilta päättyi siihen, että Garth karisti päällystakkinsa siirtämällä nukkumapaikkansa kahden hengen nahkasohvalle, mikä saattoi olla koko talon surkein nukkumapaikka kaikessa pienuudessaan. Sergio puolestaan jakoi parivuoteen Jarnan ja Niinan kanssa.

3. päivä: vesiongelmia, Garth Vs. Benjamin vol. 3, bändijuttuja, totaalinen romahdus

Kaikki hyvin vielä tässä vaiheessa *

            Perjantaiaamuna tunsin edlleen olevani melkoisen tukevassa humalatilassa, joten tein sen, mitä kuka tahansa järkevä ihminen olisi siinä tilanteessa tehnyt: jatkoin juomista.

            Jarna ja Niina olivat poistuneet jossakin vaiheessa aamua, jättäen Sergion pitämään yksin huolta parisängystä, ja Garthin yöunet olivat olleet odotetun heikot hänen surkuhupaisassa nukkumapaikassaan. 

            Koska elimme leveästi omassa pikku tukikohdassamme, keskellä kaikkia nykyajan mukavuuksia, ajattelimme että voisimme vaikka hiukan pyykätä. No, pyykättyä tuli, mutta tämä (tai joku muu, meistä riippumaton asia) aiheutti sen, että veden tulo asuntoon loppui. Onneksi olimme kaikki ehtineet käydä suihkussa, ja hoitaa suurimman osan myös muista aamuisista välttämättömyyksistä. Joten jätimme asunnon oman onnensa nojaan, toivoen ongelman korjaantuneen siihen mennessä kun pääsisimme takaisin Szigetista.

            Siinä vaiheessa kun pääsimme alueelle, tiesin kokemuksesta, että jos aikomukseni oli kävellä omin jaloin myös alueelta kotiin, olisi tärkeää pitää muutaman tunnin tauko päihdyttävistä aineista. Tämä ei ole kovinkaan helppoa hyvissä nousufiiliksissä keskellä Szigetia, mutta joskus on tehtävä kovia päätöksiä.

            Kolmannen päivän bändivalintani oli The Vaccines. Surffipunkkia Englannista. Hieno bändi, hyvä keikka, mutta jostakin syystä soundit olivat aivan vitun paskat. Tällaista voisi tapahtua ehkä Suomessa mutta ei sentään Szigetissa. Bassot nimittäin tulivat aivan saatanan lujalla, meinaten väkisin pilata keikkanautinnon. Onneksi omistan hyvät korvatulpat, jotka eivät ainoastaan tuki korvakäytäviä, vaan myös hiukan tasottavat ääniä.

Teurastaja teurastaa

            Sergio ja Tórszti olivat jälleen kadonneet jonnekin, joten tiesimme Garthin kanssa mitä meidän oli tehtävä. Ottaa kolmas erä eeppisessä välienselvittelyssä. Tai ainakin luulin sen olevan eeppistä, ja etenkin hienoa omalta kannaltani edellisiltaisten menestysten perusteella. Toisin kävi. Garth tuli, näki, ja murskasi allekirjoittaneen sellaisella voimalla ja röyhkeydellä, etten toipunut siitä koko viikonlopun aikana. Saattaa olla, etten toivu siitä enää koskaan.

            Syystä tai toisesta tuo jäi myös viikonlopun viimeiseksi otteluksemme, mikä saattoi olla paras mahdollinen vaihtoehto. Yksi tasapeli, ja molemmille yksi voitto. Tähän oli hyvä päättää. Hyvää ei ollut tosin siinä, että tappion karvas malja sai minut tarttumaan jälleen tuoppiin.

            Välillä kävimme vilkuilemassa saksalaista Sportfreunde Stilleria, josta voisi hyvinkin tulla lempibändini jos vain ymmärtäisin sanoista jotakin. Sitten olimmekin jälleen filosofiakoulussa, missä tällä kertaa yhteen ottivat Sergio ja Tórszti. Tiukka ottelu päättyi Sergion voittoon, josta näin ollen tuli seurueemme ainoa Szigetshakista tappioitta selvinnyt.

Grandmaster Sergio Kappas *

            Välillä kivaa poppistaan maailmalle päälavalla esitteli The XX, jonka jälkeen vuoron sai odotettu, hehkutettu ja kaivattu The Stone Roses, bändi jota ilman Oasista ja meille niin rakasta Wonderwallia ei olisi olemassa.

            Aikanaan vain yhden levyn julkaissut The Stone Roses soitti yli puolentoista tunnin keikan, onnistuen vetämään loistavia biisejä jatkuvalla syötöllä. Jos bändi olisi pysynyt pystyssä, minkälainen nimi siitä olisi kehittynytkään, jos yhdestä levystä kehittyi sellainen kulttimaine, että sillä pääsee yli 20 vuotta julkaisun jälkeen Szigetin päälavan viimeiseksi esiintyjäksi.

            Kun päälavalla loppui meiningit, siirryimme kohti pienempiä lavoja. Tórszti toki kävi välissä hiukan paitakaupoilla, ja välillä pääsimme myös katselemaan naisten omituisia vesileikkejä jättikokoisten rantapallojen sisällä.

            Lopulta ajauduimme kuitenkin Reggaerekan kyytiin, missä törmäsimme joihinkin suomalaismimmeihin, jotka tuntuivat suhtautuvan allekirjoittaneeseen jotenkin tavallistakin kylmemmin. Tästä puhuimmekin myöhemmin, että minkä takia suomalaisnaiset ovat aina niin pohjattoman kylmiä ja vihamielisiä, ettei heille uskalla yleensä sanoa mitään. Jos sanoo jotain, niin aina luullaan että kyseessä on iskurepliikki, ja kaiken lisäksi vielä huono sellainen. Ylimielisen suomalaisnaisen (stereotypia) päähän ei mahdu, että joku saattaa jutella vain juttelun vuoksi, tai sitten se, että hyvät, käyttämättömät iskurepliikit ovat melko harvinainen luonnonvara näinä päivinä.

            No, mielenkiintoni katosikin melko nopeasti, ja tyydyin vain chillailemaan paikallani, kun äkkiä se iski. Täydellinen henkinen romahdus. Olin toki humalassa, mutta kyseessä ei ollut normaali alkoholista johtuva huono olo, vaan hirvittävä henkinen tuska, jota ei tuntunut pystyvän käsittelemään. Siinä sitä vietettiin kesän mahtavinta viikonloppua Euroopan parhailla festareilla, ja samanaikaisesti jotkut täysin mitättömät asiat saivat sen kaiken tuntumaan yhdentekevältä.

            Vaikka eli juuri sellaista elämää mitä tahtoi, tuntui siltä, ettei missään ollut mitään mieltä. Kaikki oli merkityksetöntä. Normaalisti, jos tahtoi jotain, sen hankkiminen oli mahdollista, mutta entä sitten jos ei pystynyt saamaan juuri sitä mitä tahtoi? Entä jos ei esimerkiksi yhtäkkiä tiennytkään mitä tahtoi, tai entä jos se jokin oli asia, mihin ei mitenkään pystynyt vaikuttamaan? Mitä silloin jäi jäljelle?

Ennen myrskyä *

            Olin viime aikoina pyrkinyt olemaan väkijoukoissa, sillä siellä piilouduin paljon paremmin omilta ajatuksiltani, kuin yksin omissa oloissani. Nyt kuitenkin huomasin, ettei tämäkään ollut takuuvarma keino. Ajatukset saattoivat löytää sinut mistä tahansa, ja iskeä varoittamatta jopa keskellä Szigetia. Ehkä joskus oli parempi olla yksin, mutta tiesin ettei nyt ollut se hetki. Tämä tunne oli saatava karistettua jotenkin, mikä tahansa oli parempi kuin tämä.

            Meidät on revitty auki liian monta kertaa, ja jos tämä on parasta mitä elämällä on tarjolla, en tiedä miten kukaan kestää sitä päivästä toiseen.

            Ratkaisin tilanteen lopulta kuin normaali suomalainen mies: aloin dokaamaan rankasti. Tämä tepsi, ainakin jollain tasolla. Matkalla kotiin jouduin koko ajan tarkkailemaan omaa fyysistä tilaani, niin etten ehtinyt ajatella henkistä puolta. Kotiin päästyämme muistan, että hanasta tuli jälleen vettä. Tämän jälkeen hoipertelin sohvalle, ja katosin synkkään pimeyteen. 

Palasiko Benjamin koskaan entiselleen? Kenellä oli krapula seuraavana päivänä? Saapuiko Anna sovittuun tapaamiseen? Ketkä polttivat höpöheinää ja kuuntelivat Jimi Hendrixiä? Miltä thaihieronta tuntuu? Nämä ja paljon muuta viimeisessä Sziget -päivityksessä.

(Tähdellä merkityt kuvat by Tórszti.)