Erä 2012

Me iäisyydessä leijuimme,

minä ja mun velikatras tää:

se mitä täällä tapahtuu, on kun

uinuva ruumis toiseen tömähtää,

meit' on veljiä seitsemän

vaellusretkiajelullaan:

oppaana syöppö Cassin mamma,

tämän tästä tukehtuu pullaan...

Y.U.P:n Jos helvetti on täynnä soi päässäni yhtä itsepintaisesti kuin ympärillä pörräävien, veren- ja murhanhimoisten sääskien ininä, kun annan mieleni vaeltaa parin viikon takaiseen "erämaavaellukseemme" poikain kanssa; reissuun, joka tunnetaan lyhyemmin nimellä Erä.

            Olen nimittäin tullut sattuman oikusta kirjoittamaan tätä blogimerkintää Muhoksen synkimpään korpeen klaanimme mökille, jossa ei ole sähköjä, juoksevaa vettä, tai pitävää eristystä mm. savupiipun kautta sisälle puskevia sääskiä vastaan.

            Syy tähän ei ole suinkaan se, että yrittäisin epätoivoisesti paeta minne tahansa oman kämppäni formaldehydiä ja volatiileja orgaanisia yhdisteitä tihkuvaa myrkkysisäilmaa tai kahden metrin päähän taloyhtiöstäni linjattua Pohjois-Euroopan vilkkainta rautatietä.

            E-hei, syy on puhtaasti taiteellinen, haen tunnelmaa kirjoituksen kohteen kanssa oikealla taajuudella resonoivasta ympäristöstä ja silleen.

Herrat J ja T, erähenkisinä.

Joka tapauksessa, kait tuolla Y.U.P:n balladilla on jotakin tekemistä reissumme kanssa, vaikka meit' veljiä olikin yhdeksän, ei seitsemän, eikä oppaanamme suinkaan ollut minkäännäköistä nälkäistä naisihmistä, vaan paska navigaattori. Se, mitä Kuhmon metsissä tapahtuu, on kyllä lähinnä sitä, kun uinuva ruumis toiseen tömähtää.

Ainakin oli siihen asti, kun eräät herrat (eivät suinkaan kuvassa) saivat rähinäviinoissaan päähänsä kaataa 200-vuotisen kelon polttopuiksi ja istuimiksi. Tämä perkeleellisen metelin säestämä luonnonrauhan rikkominen kulminoitui siihen, että polttopuiden ja istuimien aihio päätyi viereiseen metsälampeen, jonka pinnalla se seilannee tänäkin päivänä. Mutta tästä lisää tuonnempana.

Juuri tällä hetkellä yritän tuoda kuvia sääskien inistessä iPhonesta iPhotoon, ja kun tuo valokuvaohjelmien helmi lataa ensin luurin sisältöä puoli päivää esikatseluun, minkä jälkeen kännykkä ilmoittaa iloisen pärähdyksen säestyksellä, että "Charging is not supported with this accessory", lopettaa yhteistyön läppärin kanssa ja kaataa mennessään puolet koneella pyörivistä ohjelmista, iVitutus on tosiasia. Voin vannoa, että tuo paskaluuri hymyilee pientä, vittumaista hymyä muovikuorensa alla.

Seuraa lyhyt historia lähes kaikesta, ainakin Erästä

Se maksetuista mainoksista. Erästähän minun piti puhua. Erä(tm) sai alkunsa 2005, kun herra Pekson, alun alkujaan kuhmolainen, sai idean lähteä kolmen opiskelukaverinsa kanssa kotiseudun metsiin samoilemaan.

            Erän kaava on pysynyt jokseenkin muuttumattomana vuosien ajan. Perjantai-iltana ajetaan Kuhmoon, jossa suoritetaan välitön siirtyminen metsään. Metsässä nuotioidaan, chillataan, mahdollisesti kalastetaan, uidaan, tullaan sääskien tikkaamaksi ja nukutaan jos nukutaan. Mahdollisina optioina alaston suopaini, metsäpalonalkujen sytyttäminen epähuomiossa ja sammakoiden tunkeminen yllättäviin paikkoihin.

            Lauantaina poistutaan metsästä, siirrytään mökille, jossa ohjelmassa on supertele-jalkapalloa, lisää kalastamista, uimista, rantasaunan lämmittämistä. Mahdollisina optioina autodisko ja telttasauna saaressa.

Ensimmäisellä kerralla kaikki meni päin pinus sylvestristä:

– Vaelluksen pituus yhteen suuntaan oli huikea 1200 metriä.

– Miestä kohden varatut olutvarannot loppuivat illan aikana kesken, mikä on aika selvä juttu, jos koko yön istujaisiin varataan sixpack mieheen. Hätävarana toimi kevätsateen raikkautta ja vuoripurojen kirkkautta uhkuva Passoa.

– Ruoka loppui kesken.

– Ja etenkin aamulla, auringon porottaessa ja edellisöisen Passoan viipyillessä makeanvisvaisena limajankkina kitalaessa, kaikki juomavesi oli loppunut kesken.

Erä 2006: Njam, njam!

Vuosien saatossa olemme onneksi viisastuneet ja monilukuistuneet. Tämänvuotinen erä piti tosiaan sisällään yhdeksän metsäkokemuksia janoavaa jantteria. Suuri osallistujamäärä tuo mukanaan useita etuja:

– Jos joku on täysi mulkku ns. seuramies, hänen välittömässä vaikutuspiirissään ei ole pakko viettää koko iltaa.

– Koko sakkia hyödyttäviä hyödykkeitä, kuten kebabinpyöritystelinettä ja laavupressuja voi jaotella useamman käsiparin (lue:kaikkien muiden) kannettavaksi. Toimiva keino: ota mukaan vain pikkureppu, jolloin joudut kantamaan loppuja tavaroitasi muovikasseissa käsissäsi. Lastaa muovikasseihin esim. kaksi paria boksereita ja t-paitoja. Vittuile kaverille, joka nakitetaan kantamaan valurautaista kebabinpyöritystankoa.

Erä 2009: Juomatapamme eurooppalaistuvat.

Erä 2012 piti sisällään myös seuraavat viisastumat kahdeksan vuoden takaiseen verrattuna:

– Etanolipitoisia nesteitä mitoitettiin mukaan n. viikon reissua silmällä pitäen. Myös vettä varattiin kymmeniä litroja, kun taas Passoa jätettiin Alkoon.

– Paitsi makkaroita, rönttösiä, lihapullia, pikariisejä, pikkupitsoja, karjalanpiirakoita, hernekeittoja, pussikeittoja, pasteijoita, ruisleipiä, kompiaisia ja pompoolia, metsään kannettiin myös 8,5-kiloinen kebab-köntti.

– Ensimmäisen Erän naurettava 1,2 km on ollut historiaa jo pitkään. Tänä vuonna navi mittasi vaelluksen pituudeksi autoilta laavupaikalle 457 metriä. That's more like it, I say!

Hittojako sitä sääriä raapivien katajoiden seassa mönkimään

One does not simply.

On vaikea kirjoittaa tapahtumasta, johon on osallistunut vuositolkulla samojen ystävien kanssa. Ei oikein tiedä, mikä on kiinnostavaa kerrottavaa muiden mielestä, ja mikä taas tyhjänpäiväistä jaaritusta, joka ei kiinnosta kiviäkään. Samalla mietityttää, kuinka monta ystävyyssuhdetta katkon, jos kerron asiat niin kuin ne ovat. Ehkä minun tulisi ensi töikseni sensuroida näistä kuvista kasvot à la Ring.

Noh, jorisen, minkä jorisen. Omapa on blogini. Siis jaetusti B. Callahanin kanssa. Jonka epäilen olevan viimeinen ihminen maan päällä, jota kiinnostaisi lähteä eräretkelle. Mutta ehkäpä siksi häntä kiinnostaakin tämä juttu; lukea, miksi helvetissä aikuiset ihmiset vaivautuvat itikoiden rei'itettäväksi kyitä, punkkeja, tappajahämähäkkejä ja ghouleja vilisevään metsikköön?

Vastaus on helppo. Samasta syystä kuin mennään avantoon. Samasta syystä kuin harrastetaan rääkkiurheilua. Samasta syystä kuin alistutaan Gandalf-hattuun sonnustautuneen ratsupiiskaa viuhuttavan dominan piiskattavaksi samalla, kun tämä kietoo kahluusaappaiden verhoamat reitensä vastustamattomasti kaulasi ympärille laulaessaan aariaa Siegfriedin ja Brunhilden kisailusta Reinin rantamilla... kirjoitinkos tuon ääneen. Vaikka ei toki kyseessä ole pelkkä kärsimyksen-jälkeen-arvostaa-elämää-enemmän-blöbblöbjadajada.

Hetki ennen eräkenkien asettumista nuotioon.

Jos et ole istunut metsälammen rannalla nuotion ääressä valoisimmassa kesäyössä hyvässä seurassa, pulahtanut siitä uimaan, syönyt elävällä tulella kärvennettyjä savuntuoksuisia herkkuja... kokeile. Ainakin minun, vanhan neurootikon, hermoille tekee ihmeitä viettää päivä pari kaukana liikennevirtojen melusta – jossain, missä naapurin rakennustyömaan kaivinkoneen telaketjut eivät nitise ja missä yläkerran naapuri ei voi kanta-astella yökolmeen ihan vain vittumaisuuttaan.

Kenties siksi, että haluamme vain naatiskella, Erämme on metreissä mitattuna minimaalinen. Hittojako sitä sääriä raapivien katajoiden seassa mönkimään yhtään enempää kuin pakko. Tänä vuonna nätti paikka löytyi 400+ metriä metsätien päätepisteestä. Ja sehän kelpasi oikein hyvin.

Laavun scouttaajia ja staattisia kebabjöötejä

Näinkin pitkään yhteistoimintaa harjoittaneessa porukassa roolijako on selvä: toiset ovat aktiivisia toimijoita, jotka scouttaavat laavupaikan, pystyttävät laavun, tekevät tukikepit, asettelevat pohjapressut, sytyttävät nuotion, grillaavat lihan, valmistavat riisit ja pesevät trangiat. Toiset taas... ovat.

            Itse, monen vuoden harjoittelun jälkeen, olen onnistunut naittamaan molemmat roolit tasapainoisesti: osaan näyttää hyvin uskottavasti siltä, että teen aktiivisesti duunia, ja todellisuudessa lorvailen.

            

Huomaa a) erähenkinen jesari b) kepinpitäjän voittajanhymy.

On ensiarvoisen tärkeää mennä "auttamaan" laavun pystyttäjää esimerkiksi seisomalla järkähtämättömästi paikoillaan tulevan laavun kulmassa tukikeppiä pidellen, kunnes rakennelma on valmis. Tällöin voi varata laavuntekijäin etuoikeudella parhaan nukkumapaikan. Työsuorite on hyvä mainita myös nuotiolla jonkun onnettoman jouduttua kebabkokiksi, ja vaatia suureen ääneen ruokaa ensimmäisten joukossa.

Tosin ei ihan ensimmäisenä: tällöin vaikuttaa ahneelta ja saa yleensä pienimmän/ kämäisimmän/ raaimman annoksen. Loput metsäniksit jätän paljastamatta, jos vaikka joku eräkumppaneistani olisi sattunut löytämään tämän blogin sijainnin (The horror! The horror!)

Pekson valmistaa jöötiä.

Perjantai-illan kulku on nopeasti summattu. Sanottakoon vain, että vaikka metsässä olikin tänä vuonna chilliä, jutustelu, nuotiointi loppumattoman kebabjöötin äärellä oli mukavan yhteisöllistä, hiivainen rankki jysähti päähän kuin miljoona volttia laadukkaat viskit aiheuttivat miellyttävän olotilan, ja säätkin suosivat, ei perjantaiyö jäänyt Erien aikakirjoihin yhtenä legendaarisimmista.

Syyksi paljastui tarkan analyysin jälkeen se kebab. Saimme syötyä suihimme kahdeksan tunnin session aikana tuskin neljää kiloa.

           Älkää ymmärtäkö väärin: Tunnelman keskinkertaisuutta ei siis aiheuttanut se, että puoli kiloa kuollutta eläintä per mies olisi ollut liikaa aiheuttaen ähkyä tai vatsavaivoja – jokaisen suoli toimi loistavasti, mikä saatiin seuraavana päivänä huomata. Eikä tunnelmaa latistanut sekään, että syömättä jäänyt liha olisi jäänyt sanottavammin harmittamaan kukkaroistaan tarkkoja.

            Mutta se mätti, että paisto-operaatio sitoi koko sakin tiiviisti nuotion ääreen. Näin ollen kenelläkään ei tullut mieleenkään kokeilla mitään hauskaa männävuosien tapaan, kuten salanäkäräisiä kummun takana, joukkovaellusta suonsilmäkkeisiin, jo edellä mainittua suopainia tahi kenkien polttamista avotulella. Metsässä oli kaiken kaikkiaan leppoisaa, mutta ennalta-arvattavaa.

            Yöllä sääsket söivät niin saatanasti. Ei auttanut edes makuupussiin muumioituminen hyttysverkko naaman edessä. Ne perkeleet iskivät imukärsänsä muina miehinä nenänpäähän verkon läpi.

Lottovoittoon verrattava onnenpotku

Bilbo heräsi aamulla siihen, että aurinko otti häntä silmiin.

Lauantai on minulle yleensä huono päivä Erällä. Olen väsynyt. Olen vittuuntunut. Laadukkaat viskit eivät nouse enää päähän. Kukaan ei välitä minusta. Kukaan ei ymmärrä. Olen yksin maailmassa. Odotan vain kotiinpääsyä. Tänä vuonna aamu näytti uhkaavasti samalta. Heräsin ja katselin jalkopäissämme makaavia surkeita kääröjä: puolet porukasta oli valunut yön aikana alamäkeen pystytetyn laavun pohjalle.

Läpsin hetken ympärilläni kihiseviä sääskiä ja ärisin perkeleitä. Kidutin yhtä oikein vittumaisen näköistä itikkaa antamalla sen imeä käsivarrestani verta ja juuri kun se olisi ollut lähdössä, jännitin käsilihakseni niin tiukalle kuin jaksoin. Sääski ei päässyt irrottamaan kärsäänsä valtavien voimien puristuksesta, mutta alipaine pumppasi olennon sisälle verta enemmän, enemmän ja enemmän, kunnes hento kitiinikuori ei enää kyennyt pidättelemään ylisuuren nestemäärän painetta sisällään. Sääski räjähti veriseksi mähmäksi ja minä nauroin, nauroin, nauroin!

Ensimmäinen omakuva blogissa. Kuinka edustava!

Revin makuupussin riekaleiksi ja ryntäsin metsään mehiläishoitajaverkko yhä päässäni, alusvaatteisillani. Kiipesin läähättäen kukkulalle ja viskasin bokserit mäkeen. Rysäytin muurahaisia vilisevään notkelmaan kuusen viereen räjähtävän valtapaskan. Se muistutti sävyltään männyn tuoretta kaarnaa, ja tuoksui sanoinkuvaamattoman valloittavalta.

Pyyhin takamukseni nenäliinaan ja olin iloisesti yllättynyt: kerrankin siisti kakka, ja vieläpä metsässä! Lottovoittoon verrattava onnenpotku. Tästä voisi tulla hyvä päivä. Mölisin eläimellisesti. Puoliksi juoksin, puoliksi kierin alamäkeen. Porskahdus herättäni loputkin matkatoverini, kun syöksyin metsälammen hyiseen syleilyyn ja lauloin sokka irti.

Mietin hetken, onko se "läträsin vaan kesän, duunit laiminlöin", vai "läträsin vaan, kesän duunit laiminlöin". En kuitenkaan miettinyt kauaa, sillä raikas pulahdus oli saattanut minut jotakuinkin järkiini. Nousin järvestä uutena miehenä.

Jäännöspala pirunsarvessa.

Hiipuneen nuotion vieressä jökötti yön jäljiltä tangossaan surkean näköisenä vielä ainakin neljän kilon jäännöspala kebabia. Nuotion jäänteillä örisevä, maassa pyörivä Pekson ratkaisi asian diplomaattisesti potkaisemalla epähuomiossa kahluusaappaallaan kebabtankoa, joka kaatui. Samalla lieriön muotoinen lihakimpale lähti vyörymään vastustamattomasti kohti järveä, kohti paikkaa, jossa olin hetki sitten uinut. Sinne molskahti.

            Pekson kohautti olkapäitään ja niin tein minäkin. Katsellessani järven pohjassa mötköttävää jöötiä, tajusin, että järven selällä totta vieköön seilasi se 200-vuotinen kelo, joka vielä kymmenisen tuntia aiemmin oli seisonut uljaana rannassa, ja jonka sittemmin herrat Panuccio ja Matson olivat halunneet kaataa hyötykäyttöön. Tästä tulisi hyvä päivä.

Kourallinen lasihelmiä ja potku persiille

Siirtymiseen metsän siimeksestä vuokramökkiin ei kannata uhrata paljon palstamillimetrejä. Laulelin muutaman reippaan Suomen Armeijan marssilaulun Matsonin, tuon vanhan orastavan juoponrentun kanssa jalanviljan jouduttamiseksi. Hyppäsimme reteästi "ystäväni" kanssa hämärillä keinoilla käyttööni huijaamaan 2-paikkaiseen avoautoon muiden surkimusten ahtautuessa puudelinkopin kokoiseen maasturintapaiseen ja kurjaakin kurjempaan jämävolkkariin.

            Edellä ajaneet kusipäät yrittivät jallittaa ja pysähtelivät ojien ja joenvarsien liepeille, missä olettivat pesivän pistiäisiä ja ötököitä, jotka olisivat heidän suunnitelmiensa mukaan syöksyneet imemään verta meistä  – meistä, jotka istuimme reteästi katottomassa, tulipunaisessa pillumagneetissamme.

            Iskivät kirveensä kiveen. Stereoista loihtimani Mark Knopflerin shamaaniääni generoi voimallisen taikakentän automme ympärille, joka deflektoi jok'ikisen sääsken ja mäkäräisen suoraan takaisin kohti hikistä koirankoppimaasturia. Siitäs saitte, paskiaiset, siitäs saitte!

Laulutoverini Matson huitoo bambukepillään kuleja.

Sen enempää tässä vaiheessa jäynäilemättä kaasutimme urut auki kohti vanhan kyläkoulun liepeillä sijainnutta vuokramökkiä ja yritimme tappaa mahdollisimman monta sukupuuttoon kuolemassa olevaa kasvilajia pakokaasuillamme.

            Mökin pihassa kohtasimme alkuasukkaan, joka mongersi käsittämätöntä mokellusta. Sen verran saimme selvää, että mokoma kurja olento oli kait toimittanut alkeellisia siivouspalveluita mökkerössä. Kiitokseksi annoimme quasimodolle kourallisen lasihelmiä ja potkun perseelle. Avot, mökki oli meidän!

Ensi töiksemme löimme rantasaunan tuleen ja painuimme mökin ylisille nukkumaan. Arviolta vuonna 2007 valmistuneen huvilan oli sisustanut/sisustuttanut joku, joka tykkää kovasti länsinaapurimme suurimmasta vientituotteesta huonekaluketjujen saralla.

            Odotin muiden nukahtamista, minkä jälkeen hiippailin laittamaan kahvin tulelle. Kun kahvi valmistui, otin kannun ja Hesarin sunnuntaipainoksen mukaani yläkertaan. Lorottelin kuumaa jaavalaista maasturi- ja volkkarikuntien sänkyihin samalla, kun mätkin mulkeroita sanomalehdellä naamalle. Siinäpä oppisivat. 

Tappouhkaukset sinkoilivat "hauskassa" ilmapiirissä.

Aamupäivä kului samaan malliin rattoisasti pikku jullikoita kehitellen ja surkeita jäynäyrityksiä väistellen. Tunnelma oli korkealla hilpeiden "Kusipää, tuuppa maistaan perhosveistä" ja "Tapan sut, kun nukut"-huulenheittojen sinkoillessa. Tästä tulisi hyvä päivä.

            Jotkin onnettomat idiootit, kuten Pekson ja volkkarikuski Kemo, yrittivät suunnistaa kalastamaan pähkinänkuoren kokoisella kiikkerällä veneen irvikuvalla, jonka Ikea-fanboy oli ilmeisessä mielenhäiriössä mökilleen ostanut. Naurussa oli pidättelemistä, kun vene lipui voimakkaassa virtauksessa kylki menosuuntaan rannan ohi Peksonin pidellessä rystyset valkoisina moottorin virkaa esittänyttä sähkövispilää, joka valitettavasti lopulta ei tipahtanut jorpakkoon.

Lannistumaton Pekson taistelutovereineen ei tästä lannistunut, vaan päätti seuraavaksi yrittää kalahommia rantasaunan vieressä lojuneella kajakilla, joka tunnetusti on kalastusveneiden aatelia kaikessa vakaudessaan. Tällä kertaa todellinen merihätä ei ollut kaukana. Kirosin hiljaa kämmeneeni, kun kalastajakokelaat pääsivät kuin pääsivätkin räpiköimään järvivettä noruen rantaan, suhteellisen vahingoittumattomina.

            Mitähän muuta. Saunottiin, saunottiin ja saunottiin. Ne joukostamme, jotka luulivat olevansa Todellisia Miehiä ja alfauroita, grillailivat lihaeineksiä pihalla. Hyypiöt ja hinttapojat puolestaan laittelivat kunttaisia kasviksia keittön puolella. Itsehän uin sillä välin järvessä ja saunoin vähän lisää. Kun ruoka oli valmista, kahmin lihasetistä raivokkaasti ylimääräisen annoksen, jonka "vein rantasaunalla nukkuvalle Kemolle". Yeah right, että vein.

Tässä vaiheessa Michaelin sokka irtosi perusteellisesti.

Ilta meni kuulia näppäillessä ja känniä hankkiessa. Olin saanut pirullisella juonella käsiini epämaasturin avaimet tarkoituksenani aiheuttaa lopullista tuhoa. Olimme jo hyvässä vauhdissa autodiskoilemassa Panuccion, Matsonin ja muutaman muun kanssa kaiuttimien jo särkiessä 120 desibelin paineen alla, kangasverhoilun repeillessä ja iskunvaimennuksen saadessa osakseen korjaamattomia vaurioita, kun Pekson, vanha sekopää ja riemuidiootti ilmoitti, että taksi tulee viiden minuutin päästä.

            Baariin Erällä? Ennenkuulumatonta.

            Oli se uskottava, kun tilataksi vyöryi pihaan. Baariin lähtisimme. Kuhmon hillittömänä sykkivään yöelämän keskukseen. Räiskähtelevään Hotelli Kainuuseen. Suuntasin vielä viimeisen navakan potkun maasturin kylkeen ennen kuin vedin salamana niskaan kuudennella aistilla mukaan varaamani baarikamppeet.

            Kaivoin vielä silmiäviiltävän upean tulipunaisen kaunottareni hansikaslokerosta edellisvuotisen Erä 2011 -Cd:n, joka piti sisällään kuolemattomia klassikoita, ja sitten hypättiin taksiin. Meno oli kuin Kaamasentiellä konsanaan.

Kardemimmit iskevät tikarinsa sydämiimme

"Juo, äläkä valita", totesi herra J bändiongelmiini.

Hotelli Kainuun pihassa hoksasimme bändin, joka roudaili kamppeita sisään. "Bändi? Bändi. Bändi! Kaheksan euroa sissään ja joutuuko täsä vielä kuunteleen jottain vitun bändiä!", totesin joviaalisti ja ilmeisesti aika kovaan ääneen. Samalla bändi käveli hyvin läheltä diplomaattista selkääni hotelliin.

Lievästi vastahakoinen suhtautuminen johtui siitä, että odotin paikallisen musiikkitarjonnan olevan tasoa Roadrunner ja Wild thing pääsetissä ynnä Smoke on the Water encorena. Jep jep, sopisi Kokko-treffeniin, mutta senhetkisessä mielentilassani olisin sangen mieluusti kuunnellut esim. mitä tahansa muuta. Mutta pian saisimme huomata, että neiti Fortunan villi ja estoton onnenpyörä olisi kieräyttävä tänä iltana kohdallemme yllätyssektorin.

Kerrankin kävi nimittäin munkki (Fransiskaani taisi olla, ahhaha): Olimme sattuneet paikalle Sommelo-musiikkifestivaalien viimeiseen klubi-iltamaan. Kyseinen tapahtumahan kerää kaikennäköisiä friikahtavia kansanmusiikkiakteja Kuhmon maastoihin ympäri maailman ynnä kotoisasta Suomestammekin. Kun marssimme yläkertaan, jossa vinksahtanut soitto soi ja thereminmäinen laulu raikasi, homma oli varma: tästä tulisi hyvä ilta.

Von & Af sekä miltei itse ottamani kuva.

Lauteilla oli juuri sillä hetkellä jonkinlainen duo, joka muistutti lähinnä Penn & Telleriä. Isompi mies virheettömässä puvussa ja lierihatussa lauloi tenhoavasti ja piti hommaa muutenkin hallussa, pienikokoinen parrakas hyypiö säesti urkuharmoonilla ja mulkoili kulmiensa alta kuin kiinniotettu menninkäinen. Välillä hyypiö veivasi minihaitaria, sahaa tai muuta veikeää epäsoitinta.

Paikalle vahingossa eksyneet juntit ali-ihmiset paikalliset pyörittelivät silmiään ja huokailivat tuskaisia huokauksia ylisuuren taiteellisen latauksen hehkuessa karmiininpunaisena aurana Hotelli Kainuun yläkerran ilmassa. Tästä tulisi... ei, tämä oli hyvä ilta jo nyt.

Noh, kunhan vittuilen. Penn & Teller, a.k.a. Von & Af, olivat asteen verran liian erikoisia omaan hienostuneeseen makuuni... 

Mutta seuraavana lavalle kiivennyt akti vei sydämeni. Meidän kaikkien eräläisten sydämet. Kaikkien hotelliin eksyneiden kurjien sielujen jo toivonsa menettäneet, maailman rautasaappaillaan tallomat sydämet, jotka nyt sykähtelivät ja lepattivat kuin häkistään vapautetut kanarialinnut. Jo alakerrassa spottaamamme eteeriset metsänneidot leijailivat lavalle ja toivat kanteleensa tullessaan.

            Oli kuin suopursun ja sateisen metsän tuoksu olisi leijaillut baariin, aika olisi pysähtynyt, ja esirippu harmaan maanpiirin ja salaisen tuonpuoleisen väliltä olisi reväisty syrjään, kun neljä käsiparia ja yhtä monta suuta loihti ilmaan kauneinta musiikkia, mitä Hotelli Kainuussa on kuultu sitten aikojen alun. Seisoin kuin transsissa.

Kardemimmit!

           

Katsoin, kuinka Maija, Jutta, Anna, ja Leeni liikuttivat sormiaan, kynsiään, metallikielillä. Kuulin, kuinka Kardemimmit lauloivat, soittivat, enkä kuullut mitään, vaan leijuin virrassa, pyörteissä, jotka koostuivat surusta, ilosta, kaipuusta, rakkaudesta, kyyneleistä, enkä ollut enää tunkkaisessa Hotelli Kainuussa, en rääväisellä Erällä pallihikisten äijien sausagefestissä, vaan jossain kauniimmassa maailmassa, jossa aamut ovat herkkiä, siveleviä kosketuksia, päivät niittynätkelmiä ja metsälampia, yöt tähtien kaukaisia kuiskauksia.

Tänne leijuin...

Seisoin kuin transsissa. Kardemimmit olivat iskeneet tikarinsa sydämeeni. Kuinka kiehtovaa tuskaa se tuottaa tänäkin päivänä. Hellin arpeani, koskettelen sitä ja se polttaa, se polttaa suloisesti. Liian äkkiä keikka oli ohi, ja kun ilmoitettiin mimmien myyvän levyään aulassa, ryntäsin baaritiskin läpi paikalle. "Mglbh mh mglagh mm", lausuin ylistävän ja analyyttisen arvioni Kardemimmien Maijalle hänen performanssistaan ja kuolasin viehättävästi suupielestäni.

            Hän katsoi säälien berninpaimenkoiramaista olemustani ja aavisti yliluonnollisilla kantelettaren/luonnonhengen voimillaan minun haluavan ostaa levyn. Nähdessään surkuteltavan tilani koko nelikko pyöräytti omistus- ja nimikirjoitukset levynkanteen ja toivotteli pikaista paranemista.

...ja jäin verkkoon.

Olin onnesta elliptinen. Pyörähtelin kait seuraavat kolme tuntia syyntakeettomassa tilassa tanssilattialla katrillia tai jotakin gavotintapaista. Joka tapauksessa, ilta oli ohitse aivan liian äkkiä. Ahtauduimme samaan tilataksiin, jolla olimme tulleetkin, pakotimme aseella uhaten kuskin toistamaan kajareista Erä 2011-Cd:tä täpöillä, riisuimme koko sakki munasillemme ja biletimme niin maan perkeleesti koko matkan takaisin mökille, takaisin lervaiselle Erälle, takaisin sfääreistä kurjan arkimaailman pinnalle, takaisin subliimista mundaaniin.

Sunnuntai

Kuuntelin koko matkan kotiin Kardemimmejä.