Ruisrock 2012: virallinen totuus

Well, she's fashionably lean

and she's fashionably late

, lauloi Jim Morrison kertoessaan tämän blogin tekstistä. Tosin sillä erotuksella, että jok'ikinen päivitys tässä blogosfäärin edustajassa on tuskin kooltaan ollut 'lean', vaan hivuttautunut lähemmäs BBW-luokkaa.

No, myöhässä nämä tekstit ovat joka tapauksessa kerta toisensa jälkeen olleet. Miksi siis rikkoa toimivaa konseptia: without any further ado, saanen esitellä kertomuksen puolentoista viikon takaisesta Ruisrockista 2012!

Valmistaudun, oi, valmistaudun

Kelatkaamme aikarautaa taaksepäin muutaman sata kierrosta. Kesken kesäkuisen perinteeni, Jalmari-lehden vuosikertaan hienoon kirjallisuuteen syventymisen, sohvapöydälle feng shui -asentoon asettelemani kristallipallo alkoi vibroida ja kilistä Marimba-soittoääntä. Ponkaistessani sohvalta metrin vertikaalisuuntaan pohdiskelin, voisinko tämän jälkeen päästä vielä lukemani teoksen tunnelmaan.

Ei sentään pressipassi, vapaalippu kuitenkin.

Kävi ilmi, että sähkömagneettisten aaltojen toisessa päässä huomiotani vaati Benjamin Callahan, tuo festarinkävijöistä armoitetuin ja maankiertäjä extraordinaire. Kävi myös ilmi, että hän oli saanut druidinvoimillaan hankittua kolmen päivän vapaaliput ilon Ruisrockiin sekä minulle että hänelle – erinäisten journalististen instanssien edustajina. En tiennyt, miten hän oli onnistunut tässä huijauksista härskeimmässä, enkä herrasmiehenä kysellyt. 

Tärkeintä oli tieto siitä, että pääsisimme Ruisrockiin ns. Scott free – herra Callahan kirjoittavana toimittajana, minä fotograafisen apparaatin käyttelijänä.

Tosin, eihän tuleva ekskursiomme tietystikään mitään huijausta ollut: Hyvä Benjamin raportoisi tapahtumasta paitsi tänne, myös erääseen sangen luettuun printtimediaan. Minä puolestani keskittäisin eforttini tähän lukuisista Constructive Summer -blogeista parhaimpaan.

Tiesin, että nyt oli aika laittaa iso vaihde silmään. Koska tiesin myös, että pääkopassani luisti muuan iso hihna pahanlaisesti, oli aika hankkia järjen ääntä edustava lisävahvistus joukkoomme. Soitinkin välittömästi neiti Muirille, paremmalle puoliskolleni ja voimalliselle velhottarelle. Hän kujersi kuin kyyhkynen kuullessaan reissusuunnitelmista ja siitä, että hövelinä miehenä tarjoaisin upean autokyydin Turun kesään avoautolla, joka oli edelleen hallussani (salakähmäisten lehmänkauppojen ja päivänvaloa kestämättömien vilunkitemppujen seurauksena – ks. edellinen osa saagasta, Erä 2012.)

Neiti Muirin mieliala tulisi muuttumaan dramaattisesti.

Festaripaketti apteekin malliin

Paitsi ihastuttava missy Muir, blogikumppanini ynnä minun joukkoon liittyisi William, joka jo seikkailikin Benjaminin seurassa Provinssin maastoissa paria viikkoa aikaisemmin. Samoin joukkoamme rikastuttaisi muuan Julius Caesar, joka oli ystävällisesti tarjonnut majoituksen viimevuotisen Ruisrockin ajaksi. Ja mikä reissu se olikaan!

Epäpyhän viisikkomme täydentäisi Tia, elämänkumppanini ystävätär, luonnonlapsi ja uhkapelaaja henkeen ja vereen. Hän olisi eritoten oivallista seuraa, sillä hän lupasi majoittaa minut ja Muirin kotoisaan opiskelijasoluunsa, jolloin herkän vaaleat aatelishipiämme välttyisivät leirintäalueen mudalta ja savelta.

Festaripakkaus. Can't go wrong with this one!

Ennen kuin täräytin punaisen paholaisen tulille, tein pikavisiitin läheiseen apteekkiin korvatulppien toivossa. Mukaan tarttuikin hyllyllä nököttänyt festariturvapakkaus, joka piti sisällään sideharson, laastareita, desinfiointipyyhkeen, pari pienempää käsidesiä, korvatulppia, jortsuja sekä kertakäyttöisen alkotestin. Täydensin sisältöä vielä bacibact-salvalla, aspiriineilla ja tulitikuilla (luoja ties miksi).

Ja kaikki tämä taskuun (isoon) menevässä, tyylikkäässä vetskaripussukassa! Mikäli olisin viitisentoista vuotta nuorempi voisin kirjoittaa matemaattisin merkein 'on pienempi kuin kolme'. Mutta en ole.

Kauas on pitkä matka

Taideteos: Idiootin hymy.

Matkakuvaukset eivät ole tylsiä, mikäli kirjoittaja on hyvä. Ne ovat yhtä puudutusta, kun kirjoittaja on paska. Arvatkaapa, miksi jätän perjantaisen ajomatkan Oulusta Vaasan kautta Turkuun tähän kuvailematta? 

Hypätkäämme suoraan Turun keskustaan ja Radisson Sas -hotellille. Kuin kuningaspari konsanaan parkkasimme koslamme piikkipaikalle hotellin eteen ja marssimme kakkoskerrokseen ottamaan omamme.

Tai minä marssin ottamaan, neiti Muir ei ollut tehnyt journalistillisia diilejä järjestävän tahon kanssa.

Sujui kuin tiikerinaisen tanssi.

Lehdistömuodollisuudet sujuivat sutjakasti. Lippu siirtyi lompakkooni ajokortin vilautuksella ja PR-neiti hymyili nätisti. Ennen Tian bungalowiin siirtymistä kävimme vielä noppaamassa tuhdit eväkset Hesburgerista, tuosta Turun mäkkäristä (paitsi että Hesburgerin safkat ovat parempia kuin jenkkivastineensa, ja sen toiminta lienee koko lailla terveemmällä pohjalla kuin herra tietää millä vilungilla ja kähminnöillä asemaansa nousseella McDonaldsilla. Super size me ja siihen malliin.)

Joten. Hot damn. Tialle. Kauas on todellakin pitkä matka. Jotain Harittua tai Koivulaa kai kyseinen alue oli. En tiedä ihan varmasti, sillä siinä vaiheessa kun kumijalkamme viimein rullasi kyseisen asuinalueen rajamailla, kärsin jo nälän aiheuttamista hallusinatorisista näyistä ja minusta oli tullut vanha mies.

"Tervetuloa! Hauska nähä teitä taas pitkästä aikaa!", toivotti Tia.

"Miks sää asut näin kaukana", vastasin minä. Toistelin tätä gambiittia viikonlopun ajan joutohetkinä Tialle hänen suureksi riemukseen.

Tässä vaiheessa kello repi jo kuutta ja syödäkin piti. Ja siirtyä keskustan kautta Ruissalon bussiin. Ja kätkeä muutama hyvinharkittu piilopullo taktisiin paikkoihin. Ja kuulla, että neitini Muir jäisi tänään kotiin ja keskittäisi voimansa lauantaiseen hippalointiin. Sitä vastoin joukkoomme liittyi Joan, Tian miellyttävä ystävätär, jossa oli vain yksi vika: hän halusi nähdä The Rasmuksen. Tästä tulisi koitumaan ongelmia.

Lienen tehnyt ennätyksen tässä blogissa: neljä kappaletta täysin tyhjänpäiväistä jaaritusta, eikä festarialue ole vielä lähimaillakaan. Annoin Muirille siveän poskisuudelman ja toivotin hänelle ihanaa iltaa hyvän kirjallisuuden parissa.

Sisälle. Viimeinkin sisälle!

Tia & Muir.

Olimme viimein päässeet jumalan seläntaustaakin taemman periferian takaa keskustaan ja teimme ensimmäisen viikonlopun ovelista jullikoista: ei ollut mitään järkeä maksaa viitosta (tai sarjalippua) varsinaisesta festaribussista, joka jää kilometrien päähän portista, kun kaupungin liikennelaitoksen edustajalla pääsimme vaihtolipulla ilmaiseksi ja muutaman sadan metrin päähän festivaalialueesta.

Bussissa Tia oli riehakkaalla päällä. 

Vuoropuhelumme matkalta oli lyhykäisyydessään seuraavanlainen:

"Garth."

"Tia."

"Garth."

"Tia."

"Garth!"

"Tia!"

"Garth."

"Tia."

Älkää suinkaan kuvitelko, että tämän keskustelun aikana olisi inspiroinut jonkinlainen rietas tai irstasluontoinen kanssakäyminen. Jostakin syystä vain jumituimme toistelemaan toistemme nimiä ja siinä riittikin puhuttavaa koko matkan ajaksi portille asti. Tämä riemastutti ennen kaikkea Joania.

Portilla jonot olivat olemattomat, vaikka perjantai-ilta oli edennyt jo miltei Rasmuksen aloittamiseen asti. Odottamaton yllätys!

Some people have got it.

Tämä sotki suunnitelmani niin, että jouduin tekemään nopeita toimenpiteitä hätävarapirkkaöölilleni. Yritin aluksi Julius Caesarin viime vuonna onnistuneesti läpiviemää shamaanitemppua: kävellä turvatarkastuksen läpi oluttölkki avoimesti kädessä. Tuolloin Caesarin laukku, taskut ja lahkeiden ja paidan linjat syynättiin, mutta pintin tölkkiä kädessä ei kukaan edes vilkaissut... Itse en ollut näin onnekas: turvaherra kehotti minua hankkiutumaan olutpatruunan sisällöstä eroon tavalla tai toisella. Valitsin Dumbledore-metodin ja taioin juoman sisuksiini.

Ja sitten mentiin! Koska en halunnut hajottaa joukkoamme  alueella, jossa kännykät toimivat harvoin, seurasin pitkin hampain Tiaa ja Joania telttalavalle. 

Se oli selkeä virhe. Kun THE Rasmus aloitti, seisoin yli-innokkaan Joanin usheroimana aivan eturivissä, mistä erotin Laurin otsarypyt HD-tarkkuudella. Olin jo tässä vaiheessa menettänyt Rantalavalla taiteilleen Veronica Maggion keikasta suurimman osan.

Mikäli musiikkiyhtyeitä verrattaisiin alkoholijuomiin, lavalla koikkelehtinut Rasmus oli ikääntynyt – ei suinkaan kuin hyvä viini – vaan kuin huono olut avatussa tölkissä, johon on tumpattu körssi jos toinenkin ennen sen huljuttelemista Fukushiman lauhdevesissä. Muistanpa, että F-f-f-fallingin aikoihin joskus prekambrikaudella pidin ks. bändistä, ja Playboysin aikaan pumppu oli täyttä rautaa. Viimeisen kymmenen vuoden ajan Rasmuksen kehitystä riittäisi kuitenkin kuvaamaan yksi sana: stagnaatio. Muita aiheeseen liittyviä sanoja ovat tsetsekärpänen, ennui ja dystymia.

Kaksi kappaletta riitti. Olin raivoissani. Olin missannut potentiaalisen hyvän keikan tämän hutun takia. Tungin yleisömeren läpi ja puolijuoksin kuulemaan Veronica Maggion kahta viimeistä piisiä.

Alueella oli kahdenlaista merta. Tässä yleisömeri.

Voin taata, että nekin antoivat minulle sylikaupalla enemmän kuin Rasmuksen janarointi. Veronica oli mielenkiintoinen ja energinen esiintyjä. Rokkimimmi hyvällä, ei-räävälääväisellä tavalla, mitä tämä luonnehdinta sitten ikinä tarkoittaakaan. Pitäisi tutustua hänen tuotantoonsa, kunhan tässä näiltä fiilistelyiltä kerkeän.

Mutta sitä nannaa ei tosiaankaan kestänyt kauan. Istahdin hetkeksi rannan hiekkaan keljutuksen, patoutuneen raivon, myrtyneisyyden, turhautuman tai jonkin sen kaltaisen vallassa. No, ainakin ilta oli kaunis. Uimareita ja veneitä seilasi meressä nätisti.

Negatiiviset fiilarit eivät kuitenkaan kestäneet kauaa, siitä piti huolen Benjamin Callahan, joka pääsi kuin pääsikin läpi ailahtelevasta matkapuhelinsolukkoverkkokentästä ja lirkutteli sulosanoja korvaani viimeisiään vetävän omenatuotteeni välityksellä.

Ja ne sulosanat olivat: Kohta alkaisi Flogging Mollyn keikka, ja by God, pittiin olisi kulkeva tiemme.

Perjantai-illan parempi puolisko

William, B. Calhoun ja Tia.

Vyöryin ihmiskuulana / juoksin niittylavan eteen, jossa B. Callahan jo virnistelikin, uskollisena seuralaisenaan vanha kunnon William. Halasin heitä molempia rempseän miehuullisesti ja tarjosin apuboostia mustan örkkijuoman muodossa, jota satuin sillä hetkellä omistamaan laukussani. 

Mutta missä oli Caesar? Sen saisimme tietää huomenna...

Myös Tia liittyi joukkoomme päivystettyään lavan laidalla jo jonkin aikaan. Hänkin oli nähnyt valon puolessa välin telttalavan keikkaa: hänkin oli ymmärtänyt, että The Rasmus oli yli-ikäinen karseus, jota piti hengissä vain se seikka, että siitä oli tullut liian iso kuolemaan.

Mutta Floggarit! Yeah! Pittiin!!! Tiakin erehtyi mukaamme hetkeksi, mutta vain hetkeksi, sillä hän luikahti pari nasevaa iskua saatuaan yleisöjoukon turvallisempaan osaan. William taas pysytteli alusta asti viisaasti sivussa ja piti huolta laukuistamme, mistä olen erityisen kiitollinen.

Jos olen rehellinen, en oikeastaan tiennyt, mitä odottaa pitiltä. Ottaisin moiseen osaa ensimmäistä kertaa. Tietämykseni siitä rajoittui itse asiassa lähinnä siihen, mitä olin aiheesta lukenut Maddoxin loistoteoksesta The Alphabet of Manliness. Ja se, mitä olin lukenut, pelotti minua.

Floggarit!

Kun Dave King alkoi veisata ja koko muu hiton pumppu soittaa ränttätänttäänsä, paiskominen ja töniminen ja runttiminen ja hyppiminen ynnä muu eläimellinen aktiviteetti alkoi välittömästi vapaaotteluringissä, joka kulkee myös mosh pitin nimellä. Parin piisin ajan keskityin lähinnä pysyttelemään hengissä. Sitten sain jutun juonesta kiinni. 

Jos keikalla normaalisti pogotaan vertikaalisesti... pitissä pogotaan horisontaalisesti. On eduksi pitää silmällä selustaa. Ja käsivarret tarpeeksi leveänä puskurivyöhykkeenä kehon ympärillä. Ja hyvä kunto auttaa ihmeesti.

Jengi pogoaa.

Ähhähää, hiton hauskaa! Täyttä energiaa! Keikka oli vain tunnin mittainen, mutta tuntui ihme kyllä pitemmältä, vaikka musiikki oli (tietysti!) hiton hyvää ja tunnelma katossa. Ehkä osansa teki se, että riehuminen oli rankinta kuntoilua sitten hmm... eräreissua edeltäneen jalkapallomatsin kenties? Ja siinä matsissa juostiin kovaa. Pakko oli vetäytyä välillä sivulinjoihin vetämään henkeä.

Huomasin miettiväni, mikä tuoksu yleisömeressä leijailee. Sirkuksen sahanpuru? Jokin maatalouden kemikaali? Vilja-aitta...? Ammoniakki...? Jokin tuttu haju pelmahteli jatkuvasti ilmaan kuivan maan multahiukkasten mukana. Sitten muistin.

Olin ollut erään kesän kesätöissä roska-auton apukuskina niihin aikoihin kun vielä tykkäilin The Rasmuksesta (eli muutaman valtion nousu ja tuho taaksepäin). Toimenkuvaamme kuului poimia kuormurin lavalle suuria kaupungin jäteastioita ja käydä tyhjentämässä ne lokkeja parveilevalle Ruskon kaatopaikalle. Haju, joka velloi floggareiden lavan edessä oli ilmielävä kaatopaikan haju!

Benjamin transsissa.

Multamaan hiukkaset, ihmishiki, adrenaliini, vanha viina, uloshengitys, tämä kaikki toi mieleen rakkaita muistoja Ruskosta vuosikymmenen takaa. Tunsin itseni nuoreksi. Tunsin koko hiton illan, vaikka floggareiden keikka oli päättynyt ajat sitten ja Kauhko Röyhkä & Narttu vaihtui Pulpiin.

Röyhkän Kake oli yhtä luotettava kuin aina. Hyvää svengailua, ja lavakarismaa. Pistimme Tian kanssa jalalla koreasti koko keikan ajan. Benjamin ja William viettivät keikkaansa hillitymmin seukkaillen herra Callahanin vanhojen Oriveden-tuttavien kanssa.

Arvaa, ketkä.

Yökahvi oli paikallaan ennen Pulpia (oikea lausuntatapa: puluppi, saippuakuplamaisesti ällää mökläyttäen). Sain onnistuneesti huijattua Tian uskomaan, että Pulpin nokkamiehen nimi on Thomas Pulp. Olin tästä jäynästä miltei yhtä mielissäni kuin floggareiden keikasta. Oli ilo nähdä, miten selvästi "Thomas Pulp" nautti siitä, mitä tekee lavalla. 

Herran elkeissä näkyi tietysti esiintymisen tuoma varmuus, tietty rutiini, mutta ei ollenkaan huonoa, kyllästynyttä rutinoitumista. Yhdellä sanalla: Eleganttia.

Jopa Benjamin Callahan tanssi Common Peoplen tahtiin, mistä nostan hänelle hattua. Tai Thomas Pulpille.

Lauantai, pt. 1

Heräsin örisevänä jätekasana Tian sängystä.

Älkää huoliko, arvon lukijat. Jalomielinen Tia oli luvannut sänkynsä minun ja neiti Muirin käyttöön, ja jaoinkin pedin yön ajan omani kanssa, joka oli kotiin palatessamme ihmeen hyvällä tuulella huolimatta siitä, että oli viettänyt koko illan muualla kuin festareilla ja me tulimme uhkumaan festivaali-iloa hänen silmiensä etehen kello neljä aamuyöstä.

Tunnelmapala edellisyöltä.

Tosiaan, Benjaminin ja Williamin suunnistaessa leirintäalueella, minä harhauduin Tian kanssa kävelemään festaribusseille pyörätietä pitkin. Viihdytin häntä matkalla laulamalla Morgoth Roivaisen ikivihreitä. Festaribussissa Tia viritteli jo linjuriauton kattoon hyvinrasvattua köyttä, mutta mielialamme tulisivat kääntymään 180 astetta keskustassa.

Viimeinen bussi Siperiaan, eli majoituskaupunginosaamme oli nimittäin mennyt 10 minuuttia sitten ja jouduimme kävelemään perille. Tia on innokas kävelijä. Minä en.

Ja toinenkin.

Mutta lauantaistahan tässä piti puhua. Muir oli heräillessäni nykäissyt päällensä jo goottilollarikamppeet pinkkimustine hamosineen, minä taas podin weltangstia ja jyskyttävää päänsärkyä. Onneksi festivaalilaukussani oli aspiriinia, mikä auttoikin sekunnissa. Suihku vielä, ja olin uusi ihminen.

Jouduin käyttämään pakkauksesta myös miltei kaikki laastarini, mutta en suinkaan itseeni, vaan Tiaan, joka oli onnistunut jossain vaiheessa repimään käsivarsiinsa useampia haavoja (epäilen, että hän kärsii alkavasta stigmatisaatiosta). Samaan aikaan, kun lääkitsin emäntäämme, Muir harjasi ja laittoi hänen hiuksensa. Tia on  mukavuudenhaluista sorttia.

Koska olen hyvä mies ja armoitettu ruoanlaittaja, loihdin Tian jääkaapinpohjajämistä ja ylivuotisista retikoista vuosituhannen aamiaisen, jota ylistetään piireissämme tänäkin päivänä. Joan katuisi nyt: hänen oli ollut tarkoitus liittyä seuraamme yöksi, mutta oli kadonnut Rasmuksen keikan jälkeen. Myöhemmin paljastui, että hän oli mustasukkainen minun ja Tian bondauksesta. Virnistelen tälle seikalle mielessäni aina silloin tällöin.

Mutta, ilman sen kummempaa adoa, matkaan! 

Caesarin nousu ja tuho

Olettekin jo kuulleet matkan pituudesta, joten säästän teidät turhalta jankutukselta. Muir mourusi mielissään tulevasta festaroinnista, Tia pajatti iloisesti ja ennen kaikkea taukoamatta. Keskustassa yhytimme Caesarin, jonka eilistä poissaoloa olimmekin ehtineet ihmetellä.

Julius Caesar wasn't here.

Kävi ilmi, että Caesar oli tullut ennen leirintäalueelle ja festareille siirtymistä keskustaan kaveria morjenstamaan.

Kävi ilmi, että Caesar oli jatkanut iltaa kaverinsa kanssa.

Kävi ilmi, että Caesar oli kulauttanut lippurahat kurkkuunsa.

Kävi ilmi, että Caesar oli viettänyt yönsä lopulta puiston penkillä.

Näin ollen haahuilimme keskustassa jonkin aikaa provisioita keräten ja arpoen josko Caesar sähköttäisi vanhemmilleen, tarkoituksena pyytää akuuttia monetääristä avustusta festivaalialueelle siirtymistä varten. Suunnitelmasta ei tullut kuitenkaan mitään ja kello kävi. Pariisin kevät alkoi jo lopetella kilometrien päässä Ruissalon maastoissa, kun me vielä palloilimme bussijonossa. Muiria alkoi jo hivenen sapettaa.

Ilmeet.

Paikan päällä odotti toinen yllätys: väenpaljous festariporteilla oli legendaarinen. Leipäjonot itänaapurissamme 80-luvulla eivät olleet mitään silmiemme edessä aukeavaan näkyyn verrattuna. Olosuhteiden pakottamana jouduin viivähtämään eriössä sillä välin kuin Muir ja Tia jo menivät jonottamaan. Vilpitön tarkoitukseni oli liittyä heidän seuraansa bajamajasta emergoiduttuani, mutta valitettavasti en enää nähnyt heitä jonon alati liikkuvassa massassa.

Onneksi, ihan sattumalta, havainnoin muutaman ystäväni, jotka olivat aivan jonon keulilla, joten liityin heidän seuraansa. Ja olin sisällä.

Vasta vartin päästä seuralaiseni saapuivat ja juoksivat Tyson Gayn tahdilla kohti rantalavaa. Muir-parka. Hänelle kävi kuten minulle edellispäivänä V. Maggion kanssa. Näimme vain kaksi viimeistä SMG:n piisiä. Sitten kaikki oli ohi. Istuimme rannalle pohtimaan kohtaloamme. Muir-parka... hänen otsasuonensa sykki jo pahaenteisesti. Niinpä päätin viedä meidät mereen viilentymään.

Pura raivosi huutoon!

Muir oli puolimatkassa kohti amok-raivoa ja kaikkien festaripettymysten äitiä. Ymmärsin kyllä. Minua oli kismittänyt jo ainoastaan hyväksi aavistelemani, ennen näkemättömäni Veronican missaaminen. SMG sen sijaan on Muirin lempiyhtye(itä), eikä hänellä ollut tiedossa kesälle muuta keikkaa, jolla pääsisi bändin näkemään.

Koetin lohduttaa häntä klassillisella kikalla: jos suru hiipii puseroon väkijoukossa, mene pois väkijoukon luota. Menimme kahdestaan aina luotettavalle makkarakioskille, ja paitsi rokkimakkarat, ostaa posautimme myös festarikahvit.

Istuimme syrjempään yleisömerestä koivun juureen ja pidimme pikku piknikin hämmästellen ohikulkevia, oudosti pukeutuneita festarihyypiöitä kekkosista kenguruihin, ja Muiriakin alkoi jo hymyilyttää. Kofeiini auttaa aina. Oli kodikasta.

Sattumalta turkulaistunut eksäni osui kohdallemme nykyisensä kanssa, mikä voisi klassisen aristoteelisen kaavan mukaan olla ikävä tapaus. Mutta huomasin, että häntä olikin kiva nähdä pitkästä aikaa. Vaihdoimme kuulumisia siinä koko nelikko hetken aikaa, ennen kuin pariskunta jatkoi matkaa GG Caravania kohti. Räppiakti kuului ihan riittävän hyvin piknikpaikallemmekin, mistä ei tarvinut liikahtaa mihinkään (ja ihmettelin, miten hele-kutin kovaa se sitten kuului lavan edessä). Oli leppoisaa.

Lauantai pt. 2: Mike yllättää

Yhteyttä pyytämässä.

Tässä vaiheessa Benjamin ja William olivat saaneet raotettua makuukammioinaan toimivien hauta-arkkujen kansia sen verran, että kykenivät ottamaan minuun elektromagneettisen yhteyden. Tapaisimme Cardigansin keikalla, mikä sopi kuin nyrkki goatseen.

Herrat olivat yllättävän hyväkuntoisen näköisiä ottaen huomioon heidän aamuseitsemään jatkuneet rientonsa leirintäalueella. Hetken harkitsin ilkkuvani kotimajoituksella, mutta sitten tajusin, että yöllinen Via Dolorosani keskustasta Ultima Thuleen ei ollut mikään riemunkiljahdusten aihe sekään.

Eipä siinä, Cardigans katsottiin ja Perssonin Nina oli edelleen viehättävä, nykyisin hivenen varttuneemmalla tavalla kuin ennen. En ole muuten koskaan ollut näin lähellä voittaa Callahanilta himoittua palkintoa vedoista, jotka blogipartnerilleni toistuvasti häviän. Mikäli Cardigansin vokalisti olisi syntynyt kahta kuukautta aikaisemmin, olisin nyt jaloviinalekaa rikkaampi.

Mutta yksinomaan se, että myöskään Benjamin ei voittanut (vetojen vastausten tulee olla oikein; lähimmäs päässyt väärä vastaus ei auta mitään), aiheutti vatsassani lämpimän, kuplivan hyvänolontunteen.

Matkalla.

Metsästimme erinäisiä virvoitusaineita Benjaminin ja Williamin kanssa Santigoldin, Chisun ja Pemppareiden (wow, that sounded gay) ajan, sillä jopa ovelasti sisään kuljettamani massiiviset varannot varajuomia olivat päivän mittaan huvenneet kuiviin.

Kertonee jostakin jotakin se, että koko festarien sisäpuolen kovimmat jonot kiemursivat vakavasti alimiehitetyille panttipaikoille. Sanontaa "suomalainen maksaa vaikka kymppitonnin, ettei tarvitse maksaa viittä tonnia veroja" voi soveltaa luovasti Ruisrockin panttijärjestelmään, tai lähinnä siihen, millaisia intohimoja se tuntui osassa tapahtumavieraita aiheuttavan.

Mielenkiintoinen ilmiö oli myös joidenkin festaroijien "en jaksa jonottaa - vaan jos mää en tästä rahoja saa, niin ei saa kukaan muukaan!"-asenne, jota seurasi panttitölkin runtsauttaminen tasajalkahypyn alle, mielellään pariin kertaan. Ihan vain vittumaisuuttamme poimimme pari "käsiteltyä" tölkkiä, suoristimme ne rakastavalla käsityötaidolla ja palautimme panttia vastaan.

Joten. Meillä kesti hetkonen selvitä anniskelualueelta lavalle. Pimenevässä illassa Monroen Mikko, eli Fagerholmin Matti veivasi jo 50-vuotisjuhlakeikkaansa. Ja veivasi hiton hyvin! Kiitos miehen päähänpiston, hän ei ollut juhlinut lavalla synttäreitään kesäkuun 17:nnen ympäristössä, vaan oli säästänyt kinkerit tähän iltaan.

Mike starailee.

Hanoi Rocks on aina purrut minuun ja sitä tavaraa oli tarjolla Miken keikallakin. Yaffan Sami ja Nasty Suicide pitivät huolen autenttisuudesta tältä osin. Mutta missä oli Andy? Missä lie. Se ei Mikeä hidastanut. Hitto, mitenhän se kaveri treenaa? Mies oli timmi kuin viulunkieli ja mm. kiipesi muina miehinä tukipalkin huippuun roikkumaan ja laulelemaan. Ja se lavahökötyshän ei mikään maailman matalin tosiaan ole...

Jenni Vartiaisen yllätysvierailu ja duetto lavalla Miken kanssa oli hieno, mutta paras yllätysvieras lavalla oli kuitenkin Miken äiti itse. Kerrassaan lutuista! GG Caravanin sakki taas otti lavan mielestäni liian pitkäksi aikaa haltuun. Ei se niitten 50-vuotiskeikka ollut, vaan Miken, hä!

Artistien videotervehdykset kuitenkin veivät orastavan paheksuntani mennessään. Vanhaa kunnon Mikeä onnittelivat videoillaan mm. The Hives, Slayer, Slash ja Alice Cooper. Sekä Robin. Robin, joka olisi pakko nähdä sunnuntaina.

Teh fireworks.

Keikka päättyi yhtä räjähtäviin ilotulituksiin kuin keikka itsekin oli ollut. Noh, jos totta puhutaan, ilotulitteet olivat pikkuisen cheapot. Mutta itse keikka oli tykki. Heti floggareiden jälkeen festarien paras. Nightwishiä ei ollut tarpeen mennä katsomaan, ei tämän jälkeen.

Jos olin kickseissä Mikestä, niin Muir oli vielä enemmän. Kun treffasimme koko sakki narikassa, Muir kertoi seikkailuistaan eturivissä Tian kanssa ja hyrisi. Kaivoin läsnäolijoiden riemuksi kassistani a) ginipullon, b) tonic-pullon, c) neljä iskunkestävää muovimukia. Toivotimme hyvät illat Benkulle ja Williamille. Heillä olisi edessään pitkä yö. Meillä hivenen lyhempi.

Keskustassa kävimme kulinaristisen hienostuneisuutemme velvoittamana Hesburgerissa, jossa Muir tilasi annoksensa ovelasti maidolla. Annoskateuteni oli valtaisa. Odottelimme herrasmiehinä ja -naisina, kunnes Tiakin sai sekoiltua tiensä luoksemme. Tällä kertaa mentiin kämpille taksilla, vaikka se tarkoittikin, että minä – painakaa tämä sydämeenne, minä omassa persoonassani – maksoin koko roskan. Mitä tahansa, jotta voisin välttää komeilla, mutta ah - niin epämukavilla blackspotseilla kävelyn esikaupunkiluukkuumme.

Sunnuntain sateus

Ihmisiä kondomeissa.

Paska keli parin auringonpaistepäivän jälkeen. Vielä ei satanut, mutta pisaroiden putoaminen oli enää ajan kysymys. Muir lähti tsekkaamaan sukulaisensa, joten viimeisenä festaripäivänä tiedossa olisi jälleen Tia-Garth Butcher-voimakaksikkoa.

Automatka:

"Garth."

"Tia."

"Garth."

"Tia."

"Garth!"

"Tia!"

"Garth."

"Tia."

Olimme nimittäin tällä kertaa saapuneet ovelaakin ovelammin omalla autollani Ruissalon maastoihin ja parkanneet taktiseen sijaintiin.

Valitettavasti taktinen sijainti oli ainakin kaksi kilometriä festarialueesta, sillä olen jumalaa ja poliisia pelkääväinen mies. No, oikeastaan en ole liiemmin kumpaakaan, mutta sakkoja on joka tapauksessa ikävä maksella.

Johtuen aamuisesta säädöstä ja hässäkästä ja parkkimme etäisyydestä, tajusimme ettemme ehtisi Robiniin millään, emme ainakaan alkuun. Piti juosta! Piilopullot senkun kilisivät ja Tialla ns. hirtti kiinni: Minä olen innokas juoksija. Tia ei. Näin sain kostettua perjantaiyön.

Tiikerinainen loihtii sateen.

Pääsimme kuin pääsimmekin festarialueen rajalle ja huomasimme salasisäänkäynnin, ja Robinin keikkaakin olisi vielä parikymmentä minuuttia jäljellä. Yeah, tämähän meni hyvin!

Valitettavasti portti oli invalidisisäänkäynti, eivätkä kerberokset portilla tehneet poikkeuksia siihen, kuinka hyvässä ruumiinkunnossa olevia yksilöitä sisäänkäynnistä alueelle päästetään. Eipä auttanut kuin kiertää reippaan kilometrin matka pääportille, lauantaille vertaansa vetävien jonojen päähän.

Tässä vaiheessa näytti jo epätoivoiselta. Robinin keikkaa viisi minuuttia jäljellä ja kaiken maailman munapäät halusivat festarialueelle samaan aikaan, vaikka taivas norutteli jo ensimmäisiä pisaroita. Miksi ihmeessä kaikki tulivat tähän aikaan? Halusivatko ne tosissaan katsomaan jotakin Robinia? (Ei sillä, että itse olisimme...)

Onneksi, onneksi, jonon etupäässä sattui taas "olemaan tuttaviamme". Juuri, kun viivakoodinlukijaneiti hosui viivakoodinlukijallaan lippuani kohti, tapahtui ihme. Robin. Alkoi. Soittaa. Frontside Ollieta!!!

Menin pähkinöiksi ja apinanpaskaksi. Tartuin Tiaa käsivarresta ja reväisin hänet mukaani. Lensimme kohti lavaa ja laskeuduimme telemarkilla eturivin eteen. Huusimme "mutta missä on Batman" ja teimme R-merkkejä sormillamme. Hypimme, pogosimme, nauroimme vaahtosimme, raivosimme, avauduimme, tanssimme, sublimoiduimme, nesteydyimme, kaasuunnuimme, kiinteydyimme, ekstatoiduimme, itkimme, lauloimme, hallusinoimme, karjuimme, kiljuimme, pyörryimme, virkosimme ja äkkiä keikka oli ohi.

Olin etäisesti tietoinen dissailevista teinikatseista ympärilläni, mutta en välittänyt. Olin hurmoksessa.

Varsinaisen keikan jälkeen otetun yhteiskuvan jälkeen seurasi paras encore koskaan. Bändin jäsenet marssivat uudestaan lavalle. "Hei jengi, lopetetaanks tää keikka tähän, mitä!", huusi Robin mikkiinsä. Yleisömeri kohotti riemuhuudon ja alkoi kiljua. Sitten keikka loppui.

Painimatsi ratkeaa, tiikerinaisen loitsu toimii ja lähtö hiipii lähelle

Sen jälkeen mentiin katsomaan Apulantaa. Vähän niin kuin aamupuuro neljännellä luokalla. Kun sitä on siinä vaiheessa elämää saanut joka saatanan aamu aika monen vuoden ajan, niin harvemmin se maku pääsee enää yllättämään.

Siksipä vieroitin Tian Apulannasta kuin vasikan utareesta viemällä hänet sumopainimaton välittömään läheisyyteen. Tian voimakkaana sykkivä kilpailuvietti syttyi, ja tingittyäni sumomatsin hinnan hävyttömän alas, olimmekin jo sonnustautumassa jättikumipukuihin ja asettumassa vastakkain ikiaikaisella kamppailualustalla.

"Suu-mo! Suu-mo! Suu-mo!"

Tia oli kunnioitettava vastustaja, mutta lopulta... huonompi. Voitin kolmieräisen trillerin lopulta 2–1.  Voitin! Voitin! VOITIN!!! (Mitäs tästä sanot, Tia, jos luet tätä tekstiä?)

Frenkkarit.

French films. Raikas bändi, sympaattinen kitaristi. Hyvät saundit. Ihan rullaavia piisejä. Mutta jotenkin se on vain 'meh'. Olen nähnyt aktin aiemmin Alppipuiston kansanjuhlassa ja samanlaiset fiilarit se herätti silloinkin. Vähän kuin katsoisi 3D-leffaa ilman 3D-laseja. Ranskalaista leffaa.

"Tästä eteenpäin minulla on vain pahaa kerrottavaa", lausui Sinuhe tarinansa loppupuolella. Niin voisin lausua minäkin, melkein.

Häntäkin masensi.

Tia yritti pitää tunnelmaa yllä Filmsien ajan, mutta omani alkoi laskea kuin sonninmullikan häntä. Kohta olisi edessä hämärän rajamaille kestävä automatka pois täältä ihanuudesta. Mielialoja piristääkseen sääjumalatar alkoi ripsiä mukavia pikku vesipisaraisia festarialueen päälle. 

Kertakäyttösadeasunhan olin unohtanut tietysti autoon, eikä alueelle saanut edes tuoda sateenvarjoja turvallisuuseikoista johtuen. Onneksi alueella on mahdotonta saada käsiinsä kiviä, laudanpätkiä, lasisia skumppapulloja tai mitään muitakaan teräviä, kovia objekteja, joilla voisi aiheuttaa vahinkoa kanssaihmisilleen.

Kohtasin Benjaminin ja Williamin viimeisen kerran ennen Bloc Partyä. Bändi oli itsessään hyvä, mutta partytunnelmaa on vaikea pitää yllä, kun istuu satojen metrien päässä lavasta, aina vain kovempi sade kastelee vaatetusta läpimäräksi ja lähtö on vartin päässä.

Ei muuta kuin hellurei ja hyvästi. Lähtisin noutamaan Muirin ennen pitkää, pitkää kotimatkaa. Halasin vuorollani Williamin, Benjaminin ja Tian ja jätin heidät selkäni taakse. Kävelin pystypäin mutavelliksi muuttuneelle kentälle. Sade piiskasi hartioitani, sade tunkeutui niskaan ja liimasi paitani ihoon. Sade takertui minuun hyisin kynsin ja lirisi farkuista väsyneinä puroina. Askel askeleelta kengän mukana nousi kaksi kiloa liejua.

Myrsky oli vasta alkamassa.

P.S.

En ole koskaan ollut niin märkä kuin päästyäni autolle. En edes armeijan leirillä, Juku-juku-maassa tai kylvyssä.

Nyt, kun liian äkillisen lopun ja paskamaisen vesisateen aiheuttama surku on jo hälvennyt, kinkereistä jäi hyvä maku. Jo perjantain floggarikeikka oli tulemisen arvoinen ja oli mahtava nähdä ystäviä hyvässä ympäristössä.

Mike Monroen keikka aiheutti hillittömän mieliteon opetella soittamaan saksofonia. Komean kuuloinen soitin. Komean näköinen soitin. Ei varmaankaan komean hajuinen tai makuinen soitin. Riippunee soittajasta.

Hieman yllättäen, yhdeksi viikonlopun parhaista tunnelmista jäivät öiset kävelyt pois festarialueelta pyörätiellä kuutamon valossa – kun keikkojen aiheuttama buzz oli vielä tuoreena suonissa ja sydämissä, kun yhteenkuuluvuuden tunne oli käsinkosketeltava, kun koki koko ruumiillaan, että sinä päivänä oli elänyt. Elänyt.