Jumalan kämmenellä

"Jumalan kasvojen eteen oli totuttu astumaan yksin 

tai luotetun opastajan kanssa kahden"

- Hannu Raittila, Ei minulta mitään puutu -

            Vietettyäni juhannuksen enimmäkseen hiljentymisen merkeissä, sikiöasennossa maaten, itkien ja itsesäälissä velloen, oli seuraava looginen askel kääntyä korkeampien voimien puoleen, ja katsoa mitä heillä oli tarjottavanaan.

            Tilaisuus tähän tulikin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna, kun Suviseurat  kokoontuivat aivan kesätukikohtani viereen Lopen Räyskälään – tarkemmin sanottuna Räyskälän urheiluilmailuopistoon.

            Suviseurat, joita on järjestetty jo yli vuosisadan ajan eri puolilla suomea, kokoaa vuosittain Vanhoillislestadiolaiset yhteen kuuntelemaan Jumalan sanaa ja veisaamaan virsiä ja saamaan syntejä anteeksi.

            Niin, lestadiolaisilla tosiaan on omien sanojensa mukaan taivaan valtakunnan avaimet käsissään. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että jokainen uskossa oleva pystyy antamaan toiselle kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Mietin vain, että jos Jeesus sovitti meidän kaikkien synnit jo ristillä, täytyykö niitä enää erikseen anteeksi pyydellä ja saada, vaikka onhan esim. katolisillakin omat rippinsä. Tiedä näistä, kun en ole niin teologiaan perehtynyt.

            Mietinkin, että jos syntien anteeksianto on näin helppoa ja yksinkertaista, luulisi lestadiolaisten suorastaan rypevän synnissä. Sain kuitenkin huomata, että näin ei todellakaan ole. 
  
 

”Ilmeisesti pappa on vanhana alkanut ajatella niin, ettei uskovaisten pitäisi kokoontua isoihin juhliin julistamaan toisiaan autuaiksi, erottaa itseään niin näkyvällä tavalla kadotetuista maailman lapsista.

  Kai pappa oli alkanut ajatella, että ihminen on syntiensä kanssa yksin eikä mikään väkijoukko voi antaa niitä anteeksi, vaikka olisi kuinka autuaassa uskossa”.

- Hannu Raittila, Ei minulta mitään puutu - 

            Kylällä oli mietitty jo pitemmän aikaa, mikä olisi paras mahdollinen markkinarako päästä osalliseksi siitä potista, jonka 70 000 potentiaalista ostajaa, mukanaan tuo. Lopulta kylän muutamat touhukkaimmat ihmiset päättivät perustaa lentokentän vieressä sijainneeseen varastohalliin baarin. Luvat saatiin lentokentän omalta baarilta, jonka täytyi sopimuksen mukaan olla suljettuna koko Suviseurojen ajan. Varastohalli puolestaan oli edellisenä vuonna rakennettu juuri ja juuri lentokentän ulkopuolelle, joten taivallinen käskyvalta ei ulottunut tähän paheiden pesään.

On kaikki valmiina suurta iltaa varten

            Juhannuksesta selvittyäni vietin ihmisraunion rauhallista hiljaiseloa kesätukikohdassani, tarkkaillen lestadiolaisten toimia. Lentokenttä oli sulkeutunut juhannussunnuntaina, jolloin suureellisempi rakentaminen ja seurojen valmistelu oli saattanut alkaa. Kaikki kuitenkin näytti kautta linjan kovin verkkaiselta, vaikka esim. seurojen suurteltta oli kait pystytetty jo edellisellä viikolla. Vielä tiisaiyönä tehdessäni valokuvauskierrosta kentän alueella, siellä oli vielä todella hiljaista. Kuitenkin kaikki vaikutti jo olevan melko valmista viikonlopun bileitä varten. 

Valvontakamerat kerrankin hyvin piilossa

            Keskiviikona paikalla järjestettiin myös lehdistötilaisuus seurojen käytännön asioista, jonne myös nohevan reportterin mieli veti. Vanhalta viinalta tuoksahtavana vetäisin erikoiskirjeenvaihtajaliivini päälle, hyppäsin uskolliseen festaribiiliini ja karautin ilmailuopiston tiloihin.

            Ystävällisyys, mikä minua kohtasi oli pysäyttävää. Olin tuskin päässyt ulos ajoneuvosta, kun jo tarjottiin tassua käteltäväksi. Luokkatilan tuulikaapissa puolestaan kyseltiin mitä mediaa mahdoin edustaa – ja päästäessäni ilmoille Jyväskylän ylioppilaslehden nimen – olin kertakaikkisen hämmentynyt mielenkiinnosta ja positiivisuudesta jonka lestadiolaiset minuun kohdistivat. Aikaisemmilla festareilla olin pyrkinyt pitämään kohtalaisen matalaa profiilia, sillä edustinhan hädin tuskin oikeaa lehteä tuossa valtamedioiden meressä. Suviseuroilla oltiin vain tavattoman mielissään siitä, että heidän tapahtumansa kiinnosti myös hiukan pienempiä julkaisuja.

            Nopeammin kuin ehdin sanoa vanhoillislestadiolaisuus, nämä löivät käpäliini pressikorttia, ajolupaa ja ruoka- ja kahvilippusia, vaikka en ollut erikseen sellaisia edes pyytänytkään. Tätä voisi kutsua palveluksi.

            Itse lehdistötilaisuudesta ei paljoakaan käteeni jäänyt, olinhan pyrkinyt ottamaan asioista mahdollisimman paljon selvää jo etukäteen. Kuitenkin, tuossa ko. lehdistötilaisuudessa onnistuin rohkaisemaan mieleni ja esittämään journalistisen urani ensimmäisen lehdistötilaisuuskysymyksen, mikä muuten koski alueen turvajärjestelyjä. Jumalan kämmenellä oli kuulemma turvallista olla.

Koirat haukkuu ja karavaanarit kulkee

            Myöhemmin illalla, yrittäessäni toipua urheilullisesta pettymyksestä (Portugali – Espanja 1-2?, en muuten ole mikään Portugalin fani, mutta olisihan se kiva jos välillä joku muukin voittaisi kuin Espanja) suoritin iltakävelyn lentokentälle, jossa minua odotti melkoinen näky. Saapuessani metsäpolulta kylän päätielle, näin asuntovaunujen ja –autojen jonon joka jatkui niin pitkälle kuin katse kantoi. Suviseurat olivat alkamassa, ja ensimmäiset reilut 10 000 henkilöä saapuivat paikalle.

Tuli kirkkoon mies ja lapsi

            Torstai-iltana, yrittäessäni toipua urheilullisesta pettymyksestä (Saksa – Italia 1-2. Pettymykset ovat seuranneet minua koko tämän vuoden, ja olen jo vakavasti harkinnut urheilun seuraamisen lopettamista.) kiertelin jälleen alueella, huomatakseni, että oikeastaan kaikki aikuiset ihmiset olivat jo poistuneet omiin majapaikkohinsa, mutta seurakentällä oleili vielä suuret määrät nuorisoa. Ikähaarukka oli ehkä n. 12-15, ja tästä teinilaumasta tein pari huomiota. Vaikka kyseessä ovatkin vanhoillislestadiolaiset, niin nuoriso näytti ja kuulosti aivan tavalliselta nuorisolaumalta, paria seikkaa lukuunottamatta. Todella suuri osa nuorista näytti tupakoivan, mikä oli huomattavaa kun ajattelee kuinka nuorta väki kuitenkin oli. Ja tosiaan myös aivan sellaiset pikkuskloddit painoivat menemään nortti huulessa vipattaen. Toinen seikka oli alkoholi, tai pikemminkin sen puute. Kukaan ei näyttänyt eikä kuulostanut olevan humalassa.

            Lestadiolaisten mielestähän alkoholi johtaa syntiin, ja ovat siinä muuten pirun takuulla oikeassa (myönnän, että itsekin olen hairahtunut syntiin alkoholin vaikutuksen alla kerran tai pari). Oli todella huomionarvoista, kuinka vähän alkoholia suviseuravieraat käyttivät viikonlopun aikana. Itse en nähnyt paikalla ensimmäistäkään humalaista (omaa seuruettani lukuunottamatta), mutta torstai-yönä jutellessani järjestyksenvalvojien kanssa satuin kuulemaan että yhdellä teltalla oli humalainen nuorisojoukko.

Keittolounas (alkoholiton)

            Vaikka alkoholi onkin pahasta, ja Suviseurat päihteetön tapahtuma, käyttivät Suviseurojen järjestyksenvalvojat koko kesän ajan peräänkuuluttamaani omaa harkintakykyään: hetken keskenään neuvoteltuaan he tulivat siihen tulokseen, että on kaikille parasta jos nuoret jätetään omalle teltalleen, ja ohjeistetaan heitä olemasta häiritsemästä muita majoittujia. Järjestyksenvalvojat siis eivät edes ottaneet nuorten alkoholia pois (ja nuorista puhuttaessa nämä olivat ilmeisesti jo 18 –vuotta täyttäneitä, toim. huom.). Mielestäni alkoholit pois ottamalla olisi voinut syntyä negatiivinen kierre, mutta jos tuo nuorisojoukko osasi käyttäytyä eikä häirinnyt naapureitaan, tilanteesta jäi kaikille varmasti hyvä mieli.

            Onkin erittäin huomattavaa, että Suviseuroilla toimittiin jatkuvasti positiivisen ajattelun kautta, kun taas tämän kesän rockfestivaaleilla olen törmännyt aivan liikaa negatiivisuuden kautta tapahtuvaan ajatteluun. Miksi ylipäätään kieltää asioita, joista ei ole haittaa kenellekään?

Tunsimme valon laskeutuvan yllemme

            Torstaina oli vietetty aattoseuroja, mutta perjantaina varsinaiset seurat lähtivät käyntiin. Samana päivänä vastaanotin kesätukihotaani viikonlopunviettokomitean, joka käsitti vieraita Tampereelta, Helsingistä, Espoosta ja Keravalta.

            Perjantai-iltaa jatkettiinkin jouhevasti mölkyn, painiskelun, saunomisen ja yleisen hauskanpidon merkeissä. Ulkomailla, kaupungeissa ja festareilla vietettyjen perjantaiden jälkeen oli todella mukavaa viettää iltaa maaseudun rauhassa vanhojen ystävien kesken.

            Pidimmekin hauskaa siinä määrin, että kun lopulta pääsimme suviseura-alueelle, kello oli suunnilleen puoli neljä yöllä, ja paikalla erittäin hiljaista. Jälkeenpäin ajatellen tämä oli ehkä parempi ottaen huomioon seurueemme hyvin epäpyhän tilan.

Ainakin pöydässä oli tilaa kyynärpäille

            Lauantaina kävimme tarkastamassa myös paikallisten pystyttämän baarin. Se oli tyhjillään. Vielä keväällä olin itsekin ollut erittäin luottavainen baarin suhteen. Voisi luulla, että jos samaan paikkaan kokoontuu 70 000 ihmistä, ainakin osa ryyppäisi. Lestadiolaisia tai ei, olivathan he kuitenkin suomalaisia. Ja lisäksi luulisi olevan helppoa ajautua synnin pauloihin jos myöhemmin naapurin Pena voisi kättään heilauttamalla antaa anteeksi kaikki pahat teot. 
           Paljastui myös, että baarin yhteyteen rakennetussa kaupassakaan ei käynyt asiakkaita. Lestadiolaiset olivat omien kauppojensa kanssa niin omavaraisia, että paikallisten baari-ideasta muodostui täydellinen fiasko, joka kylällä kiertäneen huhupuheen mukaan tahkoi 20 000 tappiota. 

            Toisaalta, lauantaisen baarissakäyntimme jälkeen tämä ei juurikaan harmittanut allekirjoittanutta. Ensinnäkin, yhdelle seurueemme henkilöistä ei tarjoiltu, koska hänellä ei ollut mukanaan henkkareita. Tämä nyt voisi olla ymmärrettävää, mutta olisihan se jonkin verran outoa jos yli 25 –vuotiaitten kanssa pyörisi yksi alle 18 –vuotias. Lisäksi luulisi, että tappiolla käyvä baari koettaisi edes minimoida tappionsa. No, itsepähän tahtoivat tehdä kaiken lain kirjaimen mukaan.

            Tämä yhdistettynä töykeähköön palveluun sai allekirjoittaneen tuntemaan lähinnä mielihyvää siitä, että tuollainen paholaisen aineeseen perustuva myyntiyritys ei tällä kertaa ottanut tuulta alleen. Kun vielä juotimme tätä ”alle 18-vuotiasta” omista tuopeistamme, ystävämme heitettiin tylysti ulos baarista, mutta meille ei sanottu mitään, vaikka luulisi että mekin olisimme jonkin rikoksen saattaneet tehdä omassa anniskelussamme.

            Lisäksemme baarissa pyöri lähinnä n. 10 –vuotiaita kakaroita, ja vaikka en itse ole kovin perillä anniskelu- ja lastensuojelulaeista, luulisi tämänkin olevan, jos ei kiellettyä, niin vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa. 

Erätulilla

            No, eipä tarvinnut ostaa toisia tuoppeja, vaan koimme parhaimmaksi jättää uskovaiset omaan rauhaansa, ja baarinpitäjät omaan tyhjyyteensä ja siirtyä takaisin tukikohtaamme.  

            Ilta kuluikin mukavasti saunoessa, syödessä ja vaahtokarkkeja paistellessa, ja sunnuntaina koimme saaneemme tarpeeksemme uskonnollisesta hurmoksesta, ja saatoimme hyvillä mielin poistua valtakunnan pääkaupunkiin seuraamaan ”jännittävää” jalkapallofinaalia (vittu mitä paskaa). 


Mitä jäi käteen?

            Päällimmäisenä Suviseuroista jäi mieleen alaikäisten tupakointi, alkoholittomuus, ihmisten ystävällisyys sekä lähes pelottavalla tasolla oleva organisoimiskyky. Oli hämmästyttävää miten oikeastaan kaikki toimi ilman suurempia ongelmia. Vielä hämmästyttävämpää oli todellakin järjestävien tahojen pohjaton ystävällisyys, mihin ei todellakaan ollut päässyt tottumaan rockfestivaaleilla. Kaikki olivat avuliaita, ja kaikkien kanssa pystyi keskustelemaan. Tuollainen positiivisen energian vastaanottaminen tuntui todella hyvältä liian pitkään jatkuneen negatiivisuuden jälkeen. 

Toimittaja piirsi rotan, luoja yksin tietää miksi

            On uskomatonta miten joitakin suomalaisia rockfestivaaleja on järjestetty yli neljäkymmentä vuotta, ja Suviseuroihin verrattuna toiminta tuntuu olevan aivan lapsenkengissä. Kyllä vuosikymmenten kokemuksella pitäisi osata varautua asioihin paremmin, mutta toisinaan tuntuu ettei festareilla ole minkäänlaista halua kehittää omaa tuotettaan. Suviseuroilla sitä vastoin tunnutaan jatkuvasti miettivän, että miten asiat voitaisiin tehdä vielä paremmin. Kaiken lisäksi Suviseurat on yksi pohjoismaiden suurimmista yleisötapahtumista, joka järestetään joka vuosi eri paikassa. Siinä missä Lopella seuravieraita oli n. 76 000, on Suomessa suurimmilla rockfestivaaleilla kävijöitä n. 25 000 – 30 000 per päivä. Ja suurin osa noista seuravieraista nimenomaan viettivät alueella koko viikonlopun. Luulisi, että jos saa joka vuosi järjestää festivaalia samassa, tutussa ympäristössä seuroja kolme kertaa pienemmälle yleisömäärälle, olisi helppo tehdä asiat monta kertaa paremmin.

Jumala on kaupunkinsa vahva turva

            Entä sitten uskonto? Mielestäni jokainen saa uskoa aivan mihin haluaa niin kauan, kun ei pyri tuputtamaan muille omaa erinomaisuuttaan. Seuroilla en havainnut että minua oltaisiin yritetty käännyttää millään tavalla, vaan siellä sai olla aivan omana itsenään, ja silti vierastakin pystyttiin kohtelmaan ihmismäisesti.

            Uskonnoista en yleisesti ottaen juurikaan välitä, enkä ole vielä onnistunut muodostamaan pysyvää kuvaa siitä, mihin itse uskon. Pidän siis itseäni agnostikkona. Joinakin päivinä tahdon ajatella moniin jumaliin, sielunvaellukseen, taivaaseen ja helvettiin.

            Ja jos helvetti todella on olemassa, en tarvitse lestadiolaisia tai muitakaan uskovaisia muistuttamaan itseäni että olen menossa sinne niin että kolina käy. Kuitenkin mieltäni vaivaa se minkälainen kuva helvetistä meille on annettu. Jos paholainen on todella olemassa paikassa nimeltä helvetti, miksi ihmeessä hän kostaisi synnintekijöille? Eikö paholaisen nimenomaan pitäisi olla Jumalaa vastaan, ja synnintekijöiden kiduttaminen Jumalan tahdon täyttämistä. Anteeksi vain, mutta en voi olla näkemättä tässä asiassa pientä ristiriitaa. Ehkä hän todella on meidän hiljainen vartijamme.

            
Lisäksi, kuten irlantilaiset tapaavat sanoa:

In life, there are only two things to worry about—
Either you are well or you are sick.
If you are well, there is nothing to worry about,

But if you are sick, there are only two things to worry about—
Either you will get well or you will die.
If you get well, there is nothing to worry about,

But if you die, there are only two things to worry about—
Either you will go to heaven or hell.
If you go to heaven, there is nothing to worry about.

And if you go to hell, you’ll be so busy shaking hands with all your friends
You won’t have time to worry! 

            Vaikka todella toivon, että kuoleman jälkeen on jotain (olisi masentavaa jos ei olisi), tahdon myös uskoa että taivas ja helvetti ovat tässä ja nyt. Omien, jokapäiväisten valintojen kautta tulemme elämään elämäämme joko paratiisissa tai helvetissä.

            Kaikesta ystävällisyydestä huolimatta "hyviksien" bileet tuntuivat jotenkin laimeilta ja omat bileemme kesätukikohdassa olivat huomattavasti hauskemmat. En siis onnistunut löytämään valaistumista ja rauhaa, joten oli yritettävä jatkaa vanhalla polulla. Minun oli yritettävä saada itseni kasaan jollakin muulla keinoin, ja seuraava tilaisuus tähän tarjoutui Ruisrockissa, jolloin edessä olisi ensimmäinen erä pahamaineisen Garth Butcherin kanssa.