Matkalla kotiin

Oli Finals Week ja jengi alkoi olla hajalla. Ihmiset eivät nukkuneet vaan pänttäsivät kokeisiin lääkkeiden tai kofeiinin voimalla. Kirjasto oli täynnä ihmisiä joista puolet pänttäsi tenttikirjoja ja toinen puoli nukkui niiden päällä. Yliopiston ilmoitustaululle ilmaantui opiskelunsa keskeyttäneiden julkisia kannanottoja, joissa he ilmaisivat pettymyksensä yhteiskuntaa ja opiskelujärjestelmää kohtaan. Välillä kuultiin huhuja pommiuhasta ja poliisit kiertelivätkin aktiivisesti kampuksella. Kaiken tämän keskellä itselläni oli onneksi vain yksi paperi tehtävänä ja palautettavana, johon suhtauduinkin tehtävän vaativalla vakavuudella. Ei jaksanut kiinnostaa. Ei tippaakaan. Olin opiskellut tänä keväänä kovempaa kuin koskaan aiemmin, ja olin jo antanut kaikkeni. 

 Oleskeluani Yhdysvalloissa oli vain muutama päivä jäljellä, kun tunsin flunssan iskevän. Minulla oli omat epäilyni flunssan aiheuttajasta. Viime viikkojen aikana kehoni oli ollut niin kovan paineen alla, että kun stressi viimein alkoi helpottaa, myös kehoni antoi totaalisesti periksi. Asia ei sinänsä haitannut, olinhan jo selvinnyt yli pahimman. Olisi se kuitenkin vielä muutaman päivän voinut odottaa, jotta kotimatkasta olisi tullut edes hiukan helpompi, mutta eihän siinä silloin mitään haastetta olisi ollut.

Viikonlopun jälkeen helteet olivat onneksi palanneet Iowaan, ja viimeisellä viikolla sainkin jälleen muistutuksen siitä, että kesä oli jo aivan kulman takana. Olin neljä kuukautta aiemmin paennut Suomen pakkasia, ja kun palaisin, edessä olisi Suomen ylivoimaisesti paras vuodenaika. 

            Viimeistä iltaa vietin AJ:n, Masonin ja Stephanien kanssa. Nautin Yhdysvaltojen ihanasta ja epätervellisestä ruoasta ja sen taikatupakasta vielä kun pystyin. Tarkoitukseni ei ollut viipyä ulkona liian myöhään, sillä seuraavana päivänä oli edessä parinkymmenen tunnin lento, mille ei ollut mukava lähteä krapulassa.

Jotenkin ilta kuitenkin venähti, ja jouduin viimeistelemään laukkujen pakkaamisen hiukan päissäni, mikä saattoi lopulta olla vain hyvä asia. Aiemmin päivällä pari ensimmäistä pakkauskertaa olivat saaneet allekirjoittaneen lähes epätoivon partaalle. Näytti vahvasti siltä, ettei ollut toivoakaan saada mahtumaan kaikkia tavaroitani kahteen matkalaukkuun.

Kuitenkin järjestelyjen, uudelleenjärjestelyjen ja tuntien matkalaukkutetriksen jälkeen kaikki tavarani olivat lopultakin laukuissa. Ainoa asia mistä jouduin lopulta luopumaan, olivat pimeässä hohtavat Beer pong –pallot. Pidin sitä hyväksyttävänä tappiona.

Hei hei Iowa

            Torstaiaamuna heräsin flunssaisena ja lievästi krapulaisena. Suoritin huoneen loppusiivouksen ja heitin tunteikkaat hyvästit Troylle, Jesselle ja Cedar Fallsille ennen kuin suuntasin lentokentälle.

Olin etukäteen todella huolissani miten pääsisin matkalaukkuineni turvatarkastuksien ja painorajoitusten läpi lentokoneeseen, mutta ensimmäinen etappi sujui petollisen hyvin. Cedar Fallsin lentokentällä kukaan ei maininnut sanallakaan matkalaukun mahdollisesta ylipainosta, eikä mistään muustakaan. Myös lentomatka Chicagoon sujui todella joutuisasti, mutta Chicagon päässä tein kuitenkin yhden virheen. Tupakanhimoissani syöksyin ulos kotimaanlentojen terminaalista ja siirryin kansainväliseen terminaaliin. Kotimaanlentojen terminaali oli ollut täynnä erilaisia liikkeitä, ruokaloita ja viihdykettä, kun taas ulkomaan terminaalissa ei ollut kerrassaan mitään. Pari hassua kioskia mistä sai ostaa ylihintaisia salaatteja ja kuppainen matkamuistokoju. Toisaalta, matkalaukkuihini ei olisikaan mahtunut ensimmäistäkään tax free –tuotetta, joten sinänsä odottelu rauhallisemmassa terminaalissa ei suuresti haitannut.

Chicagossa matkalaukut kuitenkin muodostuivat ongelmaksi. Se mikä oli käynyt Cedar Fallsissa ei käynyt enää Chicagossa. Käsimatkatavaramatkalaukkuni oli kuulemma kahdeksan kiloa ylipainoinen, ja hetken minua uhattiin sadan dollarin kepeällä lisämaksulla. Surullisella kauriinkatseella ja diplomaattisella neuvottelulla sain matkalaukun kuitenkin ilmaiseksi ruumaan toisen matkalaukkuni seuraksi. Nyt vain kannettavastani oli tullut... niin, kannettava. Jouduin nimittäin pitämään sitä käsissäni koko loppumatkan ajan. Se oli kuitenkin pieni hinta verrattuna sadan dollarin lisämaksuun, mitä en olisi varmaan pystynyt edes maksamaan - niin vähiin rahani olivat kevään aikana huvenneet.

Troytakin ilmeisesti masensi lähtöni

Chicagossa oli reilusti aikaa ennen seuraavan koneen lähtöä, joten kulutin sitä hankkiutumalla kolikoistani eroon. Taskussani oli pikkuhiluja lähes kymmenen dollarin edestä, ja Chicago viimeinen mahdollisuus päästä niistä eroon. Ostin rahoillani hiukan evastä ja laskin kolikoitani noin viiden minuutin ajan tiskillä. Onneksi ei ollut ruuhka-aika.

           Olin palannut onnellisesti omalle paikalleni nautiskelemaan välipalaa kun äkkiä tajusin että jotain puuttui. Tietokoneeni oli unohtunut kassalle. Kiirehdin takaisin, ja onnekseni huomasin että kukaan ei ollut vetänyt välistä. Sen siitä saa kun konetta joutuu käsissään kuljettelemaan. Lupasin kuitenkin itselleni, etten päästäisi läppäriä enää käsistäni loppumatkan aikana.

Lentomme Varsovaan oli heti kättelyssä puolitoista tuntia myöhässä, mikä ei ollut hyvä asia. Alkuperäisen aikataulun mukaan minulla oli kaksi ja puoli tuntia vaihtoaikaa Varsovassa. Jos kone olisi vielä perilläkin tuon verran myöhässä, tulisin olemaan ongelmissa. Onneksi minun ei tarvinnut noutaa matkalaukkujani välillä, vaan ne menivät Helsinkiin omia teitään.

College Hill

Lopulta pääsimme koneeseen. Siirtyessäni koneeseen katselin huolestuneena lastenrattaiden määrää joita mukaan lastattiin. Lyhyellä matematiikalla sain rattaiden määräksi ainakin kahdeksan. Onneksi kone oli suhteellisen iso.

Yksi lapsiperhe istui kuitenkin melko lähellä minua, mutta oli istumapaikassa jotain hyvääkin. Pääsin istumaan koko koneen takimmaiselle penkkiriville, missä saatoin hyvällä omallatunnolla kääntää istuimen ala-asentoon ja yrittää hiukan nukkua.

British Airways on edelleen paras lentoyhtiö jolla olen matkaa taittanut, mutta Lot ei kuitenkaan ollut yhtään hassumpi. Matka Atlantin yli taittui yllättävänkin joutuisasti, eivätkä lapsetkaan häirinneet oikeastaan ollenkaan. Itse asiassa en ole ikinä nukkunut niin hyvin lentokoneessa kuin tuolla matkalla nukuin. Hiukan viskiä flunssan taltuttamiseksi ja unta palloon. Viskilasillinen minkä sain, oli muuten todella reilulla kädellä annosteltu, mistä en missään nimessä ollut pahoillani. Vanhat itäblokin maat näyttävät edelleen ymmärtävän alkoholin päälle.

Koneen laskeutuessa Varsovaan pelin henki oli selvä. Minulla oli tunti aikaa vaihtaa konetta ennen kuin lentoni kohti Helsinkiä lähti. Siihen nähden miten hyvin kaikki alussa sujui, oli kai sittenkin hiukan yllättävää minkälainen helvetti tuosta koneen vaihdosta lopulta muodostuikaan.

Pääsin sujuvasti ulos koneesta. Kävelin ripeästi eteenpäin kelloani samalla vilkuillen. Kaikki näytti oikein hyvältä siihen asti, kunnes passintarkastus pysäytti minut. En täysin ymmärtänyt minkä takia passimme tarkistettiin, sillä olimme olleet koko ajan lentokentän porttialueella. Kuuliaisesti kuitenkin jonotin päättymättömältä tuntuvan ajan, kunnes vihdoin pääsin läpi tarkastuksesta ja koetin katseellani etsiä oikeaa lähtöporttia.

Octopus

            Aikaa oli vieläkin riittävästi, mutta seuraavaksi minut pysäytti turvatarkastus. Tätä en ymmärtänyt enää alkuunkaan. Olimme edelleen porttialueella, joten en saanut päähäni mahtumaan minkä helvetin takia meidät muka piti tarkastaa. Turavatarkastusalue oli erittäin pieni ja ahdas. Kaksi linjaa eikä mitään mahdollisuutta nopeuttaa toimintaa. Kuuliaisesti kuitenkin asetuin jonon jatkoksi. Jonon, jonka luulin liikkuvan toista nopeammin. Voi kuinka väärässä olinkaan.

Hetken aikaa jonotettuani, minut ohitti pyörätuolipotilas, jonka turvatarkastus ymmärrettävästi otti oman aikansa. Tietenkään häntä ei ohjattu tuohon toiseen jonoon jota en valinnut. Tietenkään ei.

Lähestyin kuitenkin hitaasti mutta varmasti omaa vuoroani, kunnes joku lentokentän henkilökuntaan kuuluva naikkonen ohjasi nenäni eteen äänekkään ryhmän ranskalaisia joilla oli kiire koneeseen, aivan kuin sitä ei olisi ollut itsellänikin. Valehtelematta tämä toistakymmentä patonkia käsittävä rypäs tungettiin siihen yhteen vitun jonoon missä minä olin, vaikka metrin päässä olisi ollut toinen jono joka sai hoidella aivan rauhassa omia toimiaan. Ei kenellekään tullut mieleenkään puolittaa tuota rypälerypästä. Ei tietenkään. Jollain logiikallahan se on kai sitten paljon nopeampaa tunkea kaikki vitun viininlipittelijät yhden kiireisen finskin edelle.

Planespotting Varsova

Vihdoin, kun vihdoin koitti oma vuoroni, rutiininomaisesti kyrpänaamainen tullimies päätti tyhjentää täpötäyden olkalaukkuni sisällön turvatarkastushihnalle. Kysyn vaan että minkähän vitun takia teillä on ne läpivalaisulaitteet käytössä? Tässä vaiheessa mieleni teki hypätä hihnan yli tuon tullimiehen kurkkuun kiinni. Olin kuitenkin tullut liian pitkälle, ja tahto päästä kotiin voitti alkukantaiset vaistoni.

Lopulta pääsin läpi tarkastuksesta, ja syöksyin kohti lähtöporttiani. Aikaa oli vielä, kunnes oman porttini kohdalla tajusin että jotain puuttui. Kaikessa hässäkässä olin kuin olinkin unohtanut tietokoneeni turvatarkastukseen. Hikisenä ja vittuuntuneena juoksin takaisin, ja onneksi tietokone oli edelleen tallella. Tämäkään takaisku ei onnistunut pysäyttämään minua, vaan kiidin takaisin portille ja ehdin kuin ehdinkin Helsingin koneeseen.

Jos lentomatka Varsovaan oli ollut yllättävänkin helppo, sitä ei ollut lentomatka Helsinkiin. Takanani istui nimittäin miellyttävä pariskunta kahden ihanan lapsen kanssa. Toinen lapsista keskittyi potkimaan penkkiäni toistuvasti, ja toinen kakaroista onnistui rääkymään keuhkojaan pihalle koko vitun lennon ajan.

Miksi vitussa niitä lapsia täytyy ottaa matkoille mukaan? Kysyn vaan. Miksi miksi miksi? Minulla ei ole mitään lapsia vastaan eikä minulle kuulu muiden ihmisten asiat niin kauan kuin ne eivät vaikuta omaan elämääni. Tehkää lapsia jos haluatte mutta voisitteko vittu pitää ne toukat omana ilonanne. Pitäisi olla yleinen laki etteivät vanhemmat saisi rahdata jälkikasvuaan julkiselle paikalle ennen jotain viidettä ikävuotta raipparangaistuksen uhalla. Kuinka paljon hermoja siinä säästettäisiinkään, puhumattakaan nistä tuhansista ja taas tuhansista vaaratilanteista joita nämä jatkuvaa valvontaa vaativat pikkupaskiaiset aiheuttavat.

Itse selvisin matkasta suhteellisen vähällä, kiitos korvakuulokkeiden ja hyvän musiikin, mutta vierustoverini epätoivo ja vitutus nousi sellaisiin sfääreihin etten uskonut hänen selviävän matkasta hengissä. Matkan ehdoton kohokohta oli tosin kun tämä rääkyvä pentu meinasi yhdessä vaiheessa tukehtua omaan vollotukseensa ja siitä hämmentyneenä oli puoli minuuttia hiljaa ennen kuin aloitti taas. Good times.

Onneksi matka Varsovasta Helsinkiin ei ole kovin pitkä. Pääsimme kaikki hengissä Helsinkiin, ja jopa molemmat täpötäydet matkalaukkuni saapuivat perille vahingoittumattomina. Kävellessäni henkisesti ja fyysisesti täysin finaalissa ulos lentokentältä, oli Andie McKill vastassa, ja kaikki matkan aikana kokemani väsymys, epätoivo ja vitutus oli poispyyhkäisty. Olin palannut Suomeen. Hetken päästä olisin mökillä jossa seuraavat viikot kuluisivat erittäin rauhallisissa merkeissä kissiä rapsutellessa ja akkuja ladatessa.

Vaihtoaika Yhdysvalloissa oli ohi. Olin saanut jälleen järkyttävän määrän kokemuksia. Tutustunut uusiin ihmisiin. Juhlinut, nähnyt maailmaa, kärsinyt epätoivoa ja koti-ikävää. Nauttinut elämästä ja palannut hengissä takaisin kotiin. Voin suositella vaihtoon lähtemistä lämpimästi kaikille. Se ei välttämättä ole sitä mitä etukäteen odottaa, mutta se takuulla on jotain täysin erilaista, ja ennen kaikkea se on kokemus joka kasvattaa. Repikää itsenne irti arjesta. Tehkää jotain mistä haaveilette. Matkustakaa jos haluatte. Tärkeintä on lähteminen.

...mutta kotiinkin on hyvä palata

Mitä tekee Benjamin Callahan? Mitä tekee Andie McKill? Entäpä Garth Butcher? Blogin tulevaisuus ja muoto on tällä hetkellä auki, mutta kesä on kuitenkin tulossa. Ehkä siitä tulee jälleen rakentava kesä, josta riittää kertomista blogin muodossakin. Nyt täytyy kuitenkin hetken aikaa sulatella edellistä reissua. Kiitos tuhannesti kaikille blogin lukijoille.