Täältä tullaan Iowa!

”There are nights when I think that Sal Paradise was right.

Boys and girls in America have such a sad time together.”

- The Hold Steady -

5. tammikuuta kaikki järjestelyt oli vihdoin tehty reilun neljän kuukauden mittaista seikkailua varten Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, tuossa maailman mahtavimmassa maassa. Monet ihmiset dissaavat jenkkejä, mutta itse koetan välttää tällaisia stereotypioita. Raaka faktahan on se, että kyllä tuonkokoiseen maahan mahtuu varmasti aika monta idioottia jos niitä kerran mahtuu Suomenkin kokoiseen maahan. Itseäni on Yhdysvalloissa aina kiehtonut sen valtava koko – se että sieltä löytyy vähän kaikkea. Myönnettäköön toki, että television kasvattaman sukupolven lapsena olen varttunut tuijottamalla elokuvia ja tv-sarjoja tuosta kauran ja hunajan maasta

Takana oli useampi hiukan heikommin nukuttu yö, mutta tottahan oli että viimeiset päivät Suomen kamaralla tuli käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Kun haikeat jäähyväiset rakkaille oli jätetty, oli aika siirtyä koneeseen. Tiesin jo etukäteen että matkan kriittisimmät hetket tulisin viettämään Heathrown lentokentällä Lontoossa. Siellä olisi aikataulujen mukaan 2 tuntia ja 25 minuuttia koneen laskeutumisesta seuraavan koneen lähtöön, ja välissä olisi noudettava matkalaukku, vaihdettava terminaalia ja chekata itsensä sisään seuraavalle lennolle. 

            Kaikki alkoi loistavasti koneen ollessa Helsingistä lähtiessä 20 minuuttia myöhässä, mutta oli alkumatkassa jotain positiivistakin. Lähtöä odotellessani tein nimittäin maailmaani mullistavan havainnon. En ollut koskaan ollut kovin ihastunut musiikin kuuntelusta julkisilla paikoilla. Tahdoin olla yhtä luonnon kanssa. Kuitenkin, olin hankkinut kuulokkeet (Sennheiser) ”uuteen” puhelimeeni, ja ladannut muistiin muutaman levyllisen matkamusiikkia. Laitettuani kuulokkeet korviini, tuntui kuin enkelikuoro olisi laskeutunut taivaasta valaisemaan tietäni. Ei enää tarvinnut kuunnella kammottavia vierustoverien jaaritteluja siitä kuinka hyvin tai huonosti firmalla meni. Ei tarvinnut kuunnella lasten itkua tai aikuisten valittamista kuinka kaikki oli mennyt päin helvettiä jo kaksikymmentä vuotta (olisiko asialle kenties kannattanut tehdä jotain 20 vuotta sitten?). Ei mitään sellaista. Oli vain musiikki ja omat ajatuksensa. Vanhan liiton miehenä en ole koskaan ollut kovin ihastunut teknologiasta, mutta tämä olisi pitänyt tajuta jo vuosia sitten. 

            Ensimmäiselle välietapille – Kööpenhaminaan – laskeuduttiin ajoissa, vain jotta päästäisiin seuraavaan koneeseen odottelemaan lähtölupaa. Kun lopulta nousimme ilmaan Tanskan kamaralta, olimme 35 minuuttia jäljessä aikataulusta, mikä ei tuntunut allekirjoittaneesta ollenkaan hyvältä. Hyvältä ei myöskään tuntunut se, kun kahvitarjoilun aikana vieressä istunut hermoheikko rouvashenkilö onnistui kaatamaan kahvimaitonsa suoraan syliini. Tuli jotenkin tuttu olo, olinhan edellisellä matkallani Yhdysvaltoihin saanut koneessa syliini lasillisen punaviinia. Kai tämänkin voisi edistykseksi laskea.

           

            Laskeutuessamme Lontooseen kone oli enää kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä. Tiukan aikaikkunan sisällä liikkuessa kuitenkin matka koneesta matkatavarahihnalle ja laukkujen odottelu tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Toistuvaa vilkuilua kellon viisareiden ja matkatavarahihnan aukon välillä, kunnes lopulta, tutunnäköinen laukku lipui hihnalta josta sen kaappasin ja lähdin pikakävelyä kohti terminaalin pohjakerroksia ja terminaalien välillä liikennöivää metroa.

            Juna oli kerrankin ajallaan, tai sitten minä olin kerrankin oikeassa paikassa, sillä saavuimme asemalaiturille täysin samanaikaisesti. Junassa oli aikaa hiukan hengähtää, vilkaista kelloa ja huomata että aikaa oli kaikesta paniikista huolimatta yllin kyllin. Lähtöselvitys sujui vallan mukavasti, mutta koneeseen pääsyä hankaloitti hiukan se, että Kuwait Airways oli päättänyt järjestää ennen koneeseen nousua oman, ylimääräisen turvatarkastuksen. Muita koneeseennousijoita tämä tuntui jotenkin suunnattomasti harmittavan, aivan kuin he mukamas tulisivat jäämään koneesta pois. Itse nautiskelin edelleen uudesta löydöstäni - matkamusiikista.

            Itse lento Atlantin yli sujui rauhallisissa merkeissä, ja lentoyhtiötä voisi moittia lähinnä alkoholitarjonnan puuttumisesta, mutta mikä minä olen arvostelemaan toisten uskontoa ja tapoja. Takaisin päin lentäessäni valitsen ehkä kuitenkin jonkin toisen yhtiön, sillä muistelen edellen lämmöllä edellistä matkaani Yhdysvaltoihin, ja British Airwaysin viskitarjoiluja.

            Lähestyimme manteretta. Pitkään näkyi vain pimeyttä, mutta kun ummisti silmänsä hetkeksi, se oli siinä. New York – kaupunki joka ei koskaan nukkunut, ja se oli valtava valomeri allamme. Tahdoin heittäytyä kaupungin kiihkeään sykkeeseen, sen höyryihin, musiikkiin ja rytmiin. Edellisestä kerrasta tuntui olevan aivan liian pitkä aika. Tiesin kuitenkin, että olin liian väsynyt, jännittynyt ja matkalaukkuuni kahlittu, enkä uskonut tällä hetkellä saavani edes pientä maistiaista Isosta Omenasta. 

Jumala siunatkoon... La Guardia airport ja matkan ainoa kuva

            Koneen laskeuduttua edessä olivat normaalit maahantulomuodollisuudet. Lentokoneessa olin kysynyt minkä lottoarvontakupongin joutuisin täyttämään maahan päästäkseni, ja ystävälliset lentoemot olivat työntäneet käteeni vihreän lomakkeen. Tulliin päästyäni selvisi kuitenkin, että ko. lomake oli tietenkin väärä, ja sen sijaan minun olisi kuulunut täyttää sininen lomake. Ei muuta kuin täyttämään sinistä lomaketta ja jonottamaan uudemman kerran maahantuloluukulle pääsyä. Seuraavaksi "ystävällinen" virkailija tajusi erikoiskirjeevaihtajan olevan viisumin haltija, jonka takia minun pitäisi täyttää myös valkoinen lomake, ja kaikki meni vielä kerran uusiksi. Lopulta, täytettyäni kaikki mahdolliset ja mahdottomat lomakkeet pääsin vihdoin läpi tullista ja olin Yhdysvaltojen kamaralla.

            Seuraavana vuorossa oli siirtyminen JFK:n lentokentältä La Guardialle, mutta sitä ennen oli aika hiukan hengähtää lentokentän sporttibaarissa jenkkifutista katsellen ja nautiskellen 11 dollarin arvoisesta oluesta (plus tippi). 

            Siirtyminen La Guardialle lentokenttien välisellä bussilla sujui melko kivuttomasti jos ei lasketa matkalaukkuani kovakouraisesti käsitellyttä bussikuskia (jäi muuten ilman tippiä). Olin perillä ennen puoltayötä, ja terminaalissa alkoivat lennot ja muu toiminta pyöriä vasta kuudelta aamulla. Niinpä etsin itselleni rauhallisen paikan muiden väsyneiden matkalaisten joukosta ja koetin kerätä voimia seuraavaa matkapäivää varten tällä kovin rauhallisella välietapilla.

            Lentokentän kahvion kammottava muzaki herättelin minut kevyestä horroksestani kuuden aikaan aamulla, ja muutamaan tuntia myöhemmin olinkin jo koneessa matkalla kohti Chicagoa, joka oli matkan viimeinen välietappi. Chicagossa aika kului joutuisasti lähinnä suurta terminaalia kierrellessä ja jälleen jenkkifutista tiiraillessa. Olin astunut askeleen lähemmäs amerikkalaisuuden ydintä, jonka tiedostin katselemalla ympärilleni. Olin saapunut keskilänteen, jossa ihmiset alkoivat näyttää paljon aiempaa enemmän keskiluokkaisen amerikkalaisen stereotyypeiltä. 

            Koneen noustua Chicagosta allamme levittäytyi ensin loputtoman tuntuiset lähiöalueet, jonka alkeen alkoivat uskomattomasti ruutukaavoitetut maaseutualueet. Lumen peitossa olleet pellot näyttivät lähinnä hiekka-aavikolta, joka oli jättimäistä kynää ja viivotinta apuna käyttäen saatu muistuttamaan kouluvihkoa. Olin kuullut noista loputtomista, suorista teistä, mutta silti näky jaksoi kiehtoa ja hämmästyttää.

            Lopulta laskeuduimme nenäliinan kokoiselle lentokentälle keskelle ei mitään. 38 tuntia, seitsemän lentokenttää ja viisi lentoa myöhemmin olin vihdoin perillä Cedar Fallsissa, ja matka oli valmis alkamaan. 

           En ollut varma mitä odottaa keväältä. Tiesin että tulisin kokemaan paljon uusia asioita, ja saaman paljon muistoja, mitkä kenties olivatkin tämän matkan päätarkoitus. Nähdä hiukan maailmaa ja saada perspektiiviä asioihin. Tahdoin myös tutustua tämän maan ihmisiin ja kokea miltä tuntui asua tässä mahtipontisessa valtiossa, joka oli antanut meille niin paljon - ainakin meille kirjallisuuden ja musiikin ystäville.