Heaven is Whenever

Osa 1. We Can Get Together

            Hän pudisti päätään. ”En ikinä uskonut, että eläisin kolmekymppiseksi. En tiedä miksi, mutta en vain tosiaankaan uskonut siihen.

            Minä hymyilin. ”Minä en muista, uskoinko vai en – en koskaan pahemmin miettinyt asiaa.”

            ”No”, hän sanoi, ”toivon todellakin etten koskaan täytä neljääkymmentä – en tietäisi, mitä tekisin itseni kanssa.”

            ”Saatat täyttääkin”, sanoin. ”Me olemme ylittäneet huipun. Kyyti muuttuu tämän jälkeen aika ikäväksi.”

- Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja -

Selvittyäni hengissä Szigetistä, alkoi kesä olla ohitse. Olin viettänyt villin ja vauhdikkaan kesän etsien jotakin mistä en ollut varma oliko sellaista olemassakaan. En itseasiassa tarkkaan ottaen tiennyt mitä etsin. Valaistumista? Rakkautta? Vapautta? Jotain muuta, mitä? Eikä minulla ollut tarkkaa tietoa siitäkään tunnistaisinko sen löytäessäni, saati että mitä tekisin sen jälkeen kun olisin löytänyt tuon jonkin. Ehkä tärkeämpää oli kuitenkin pysyä edelleen liikkeellä ja jatkaa etsimistä. Pysyä mukavuusalueen ulkopuolella ja taistella ikuisesti vastaan. Kulkea eteenpäin omilla ehdoillaan. 

            Loppukesä sujui mukavasti opintomatkalla Berliiniin, jossa tuli koettua sopivassa suhteessa baareja, kirkkoja, museoita ja yökerhoja. Opintomatka todellakin. En ollut aiemmin osannut täysin suhtautua ihmisiin jotka menettävät kaiken kontrollinsa vähäisistäkin määristä absinttia. Kuitenkin, sen jälkeen kun itse huomaa heräävänsä absintilla vauhditetun baari-illan jälkeen väärältä puolelta Berliiniä ja väärästä motellista, saattaa mieleen juolahtaa epäilys, että puhuttaessa Vihreän keijun vaaroista, saattaa siinä jotain perääkin olla.

Berliinin taivaan alla

            Yhtä kaikki, Berliini sujui suuremmitta kommelluksitta ja hauskaakin oli enimmän osan ajasta. Kuten oli myös Berliiniä edeltänyt Tallinnan matka hyvien ystävien kera. Palatessani syyskuun alussa Jyväskylän residenssiini, Villa Stenkkaan, huomasin kesästä jääneen taskuihin kolme pulloa Jamesonia, kolme toppaa röökiä ja pari laatikkoa olutta. 

Rocktähti ja blondipimut

            Jäi kesästä tietysti myös mieletön kasa muistoja. Paljon hyviä kokemuksia ja jonkin verran niitä huonompiakin. Olin ollut maailman huipulla ja henkisesti täysin pohjalla. Olin matkustanut, riehunut, huutanut, nauranut, itkenyt, hengittänyt musiikkia, vetänyt keuhkoihini liikaa tupakkaa ja höpöheinää, epäonnistunut maksani tuhoamisessa, tavannut uusia tuttavuuksia, palellut, kastunut, hikoillut, kuivunut... elänyt. 

            Kiitokset niistä hetkistä kuuluu ennen kaikkea ihmisille jotka jakoivat nämä kokemukset kanssani. Kaikille tasapuolisesti, mutta ennen kaikkea uskollisille festarikuvaajilleni Williamille ja Jackie Paperille, Unkarin vahvistuksille Tórsztille ja Sergio ”Z” Kappasille, Vukille ja bändiläisille upeasta Euroopan kiertueesta kaikista pikkuongelmista huolimatta. Sekä tietysti ainutlaatuiselle Garth ”the Butcher” Butcherille. 

Oswald Sax, The Death Hawks

            Kaikki kuitenkin päättyy aikanaan, ja jopa erikoiskirjeenvaihtaja Callahanin täytyi palata takaisin päätoimeensa, mikä tarkoitti lähinnä yliopistolla lorvimista ja maailman vihaamista. Tätä en ehtinyt kuitenkaan kauaa harrastella, kun 18 syyskuuta kolahti sähköpostiini kirje, missä ilmoitettiin allekirjoittaneen päässeen varasijalta kevätlukukaudeksi Pohjois-Iowan yliopistoon. Otin paikan tietysti vastaan. Tällaisia mahdollisuuksia kun ei allekirjoittaneelle ole turhan usein tarjottu. Tämä tietysti aiheutti pientä kiirusta tavanomaiseen lorvailuuni, kun piti hoitaa noin miljoona eri asiaa ennen vaihtoon lähtöä, ja raapia jostain kasaan mahdollisimman paljon opintopisteitä, jos nimittäin kävisi niin etten niitä syystä tai toisesta onnistuisikaan saamaan riittävästi jenkeissä ollessani. 

            Tämänkin lisäksi syksy tuntui sujuvan erittäin mukavasti. Lokakuussa pääsin jopa Death Hawksin mukaan keikkamatkalle Suomen Turkuun. Toki olisi pitänyt arvata että reippaat ja lahjakkaat laulajanrentut laittaisivat allekirjoittaneen tietysti kuskiksi. No, myönnettäköön, että mukava ilta Turun Klubilla hyvän musiikin ja Jaloviinan merkeissä oli erittäin käypä korvaus vaivoistani.

Osa 2. Heaven is Whenever 

 

”Jumalat, oi jumalani! Kuinka surullinen onkaan maa iltahämärissä! Miten salaperäisinä leijuvat sumut soitten yllä! Ken on harhaillut niissä sumuissa, ken on paljon kärsinyt ennen kuolemaansa, ken on lentänyt kerran yli tämän maan kantaen liian raskasta taakkaa, hän sen tietää. Uupunut sen tietää. Ja surutta hän jättää maan sumut, sen suot ja joet, hän antautuu kevein sydämin kuoleman käsiin tietäen, että vain se tuo rauhan.”

- Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan - 

Itse onnistuin välttämään tämäntyyppisen ratkaisumallin

            Parempaa oli kuitenkin luvassa, sillä marraskuussa matkasin Helsinkiin katsomaan ehkä suurinta idoliani. Craig Finn oli tulossa Suomeen. Mies jonka musiikin tahdissa olin edelliset vuodet iloinnut, parantanut sydänsurujani, juonut itseni humalaan, hoitanut krapulaani, hakenut lohtua, hakenut voimaa ja ymmärtänyt ettei tarvitse olla täydellinen saavuttaakseen täydellisyyttä tai hyväksyntää. Riitti että oli oma itsensä. 

            Craig Finn saapui Helsinkiin kahden muun yhdysvaltalaisen laulaja- lauluntekijän kanssa – Patterson Hoodin ja Will Johnsonin. Kolmikko istui vierekkäin lavalla, soittaen vuorotellen omia laulujaan. Me puolestamme seisoimme eturivissä; allekirjoittanut, Garth Butcher, William sekä Johannes. Ajattelin etukäteen, että jos olisin niin onnekas että keikan jälkeen kohtaisin Craig Finnin baarin puolella, olisi yksi asia minkä tahtoisin hänelle sanoa. 

            Keikka oli kaikinpuolin loistava, muusikoiden soittaessa yli kahden tunnin setin. On kuitenkin vaikea kuvailla objektiivisesti sitä miltä tuntuu nähdä suurin idolinsa ensimmäistä kertaa livenä. Vielä vaikeampaa on kuvailla sitä kun suurin idoli osoittaa sinua kesken keikan ja kysyy nimeäsi. On vaikea kuvailla sitä, miltä tuntuu kun kun mr. Finn kertoo matkustaneensa toiselle puolelle maapalloa keikalle, jonka eturivissä seisoo kaveri jolla on tämän bändin t-paita, ja sen päällä tämän edellisen bändin huppari. Mr. Finn jatkaa kertoen kuinka me kaikki olisimme tänäkin iltana jäädä kotiin selaamaan Facebookia, mutta sen sijaan me olemme päättäneet lähteä keikalle kuuntelemaan musiikkia ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaikkein vaikeinta on ehkä kuvailla sitä, että keikan jälkeen sen sijaan että sinä etsisit suurimman idolisi käsiisi, hän etsii sinut ja tulee ottamaan teistä yhteiskuvan. 

Patterson Hood ja Craig Finn

            Juttelimme mr. Finnin kanssa viitisen minuuttia niitä näitä. Kerroin hänelle lähteväni tammikuussa vaihtoon Yhdysvaltoihin, ja että olisi mukavaa nähdä The Hold Steady joskus keikalla. Craig Finn antoi minulle tässä vaiheessa henkilökohtaisen sähköpostiosoitteensa sanoen, että olisi hienoa nähdä minut heidän keikallaan, ja käski ilmoittamaan jos joskus olisin tulossa heitä katsomaan. En oikein keksi miten tuo ilta olisi voinut muuttua mitenkään paremmaksi. Ehkä istumalla muutaman tuopin verran Craig Finnin kanssa saman pöydän ääressä, mutta valitettavasti muusikot jatkoivat seuraavana aamuna jo kuudelta aamulla kohti Lontoota. Kuitenkin, asia jonka tahdoin hänen tietävän oli se, että viimeisen kolmen vuoden aikana jotka eivät ole olleet henkisesti kovinkaan helppoja, hänen musiikkinsa oli auttanut minua todella paljon. Tahdoin kiittää häntä siitä, ja kiitinkin.

Huikean blogistinuran jälkeen Garth Butcher kokeili taitojaan musiikin puolella

            Niihin aikoihin, keskellä masentavaa marraskuuta tapahtui jotain muutakin mullistavaa, ja loistavan kesän jälkeen olin onnistunut viettämään kenties vielä loistavamman syksyn, vailla suunnitelmaa kuinka sen tekisin. Ehkä kaikki johtui siitä, että olin vihdoin osannut päästää irti menneestä. Lopettamalla etsimisen, uskon vihdoin löytäneeni sen mitä olin tiedostomattani koko ajan etsinyt. En ollut enää katkera ja vihainen, vaan vastoin kaikkia odotuksia onnellinen. 

Taivas todella on missä ja milloin vaan, mutta sinne ei kuitenkaan ole kovin helppoa päästä. Eikä erikoistoimittaja Callahankaan odota elävänsä elämäänsä onnellisena loppuun asti, sillä – kuten eräs suuri mies on sanonut – kukaan ei elä elämäänsä sillä tavoin. Mutta uskon että elämässäni tulee olemaan onnea, ja se on varma että tulen elämään.

            Hurja vuosi 2012 jonka voin rehellisesti sanoen muuttaneeni elämääni melko suuresti oli kuitenkin päättymässä, ja tammikuun alussa hyppäisin lentokoneeseen ja suuntaisin kohti Cedar Fallsin kaupunkia Iowassa. 

Constructive Summer oli siis päättynyt näihin kuviin ja tunnelmiin, ja voi pojat minkälainen kesä siitä rakennettiinkaan. Seuraavaksi erikoiskirjeenvaihtaja Callahan tulee pitämään blogia vaihtovuodestaan Yhdysvalloissa tällä samalla paikalla. Kiitoksia tuhannesti lukijoille, pysykää kanavalla.