Sziget – saaribileet unkarilaisittain, osa 1

Sziget.

         

Hätäisesti luonnoslehtiöön raapustamani otsikko ei tee oikeutta megafestareille, jotka järjestettiin Budapestin Óbudan saarella tänä vuonna jo 20. kertaa.

         

Yli tuhat bändiä, 379.000 kävijää, 11 livelavaa ja lukematon määrä pienempiä tanssilavoja. Virallisesti 5-päiväinen tapahtuma on saanut vuosien mittaan kasvaessaan eteensä niin sanottuja miinuspäiviä, jotka edustavat festareille suunnilleen samaa kuin lämppäribändi. Kaiken kaikkiaan tänä vuonna saarella saattoi rellestää yhdeksän päivää putkeen. (Plus kymmenennen päivän aamun, jolloin pahimmat happoilijat vielä reivasivat erään virvoitusjuomamerkin open stagella, kun muita rakenteita jo kovaa vauhtia purettiin.)

         

Jottei totuus unohtuisi, Sziget on muutakin kuin musiikkia. Tarjolla on muun muassa benjihyppyä, thai-hierontaa, tatuointia, reiki-hoitoa, seinäkiipeilyä, improteatteria, maailmanpyörää, olympiakylää, törkeän halpoja jättihampurilaisia, törkeän hyvää kiviuunipizzaa sun muuta pientä kivaa. Ja Unicumia.

Kyseessä on siis Tapahtuma.

Jouduimme taivaalliseen tähtäimeen.

Ja istuessani Boeing 737-800:n rivillä 29 bitchin paikalla edessäni mukilliset omenamehua, kahvia ja valkoviiniä, vieressäni ikkunapaikalla antiikin Kreikan historiaansa syventyvä Benjamin Callahan, jaloissani pyörimässä paskainen Oakleyn reppu – vanha, luotettava matkakumppanini, tajusin olevani matkalla juuri kyseiseen Tapahtumaan. Seikkailu saattoi alkaa.

0. päivä: Tästä eteenpäin minulla on vain hyvää kerrottavaa.

Matka Helsingistä Budikseen Frankfurtin kautta oli tapaukseton. Alla huonosti nukuttu yö, edessä lukuisia vielä huonommin nukuttuja öitä – surkeita, kerrassaan hirveitä öitä, joista toipuminen edes jonkinnäköiseen puolikuntoon tulisi viemään viikkokausia.

Kaksi suoraa putkeen!

Välilaskulla Frankfurtissa Benjamin, tuo vanha kahden pennin huijari ja liero, voitti kymppitonnin painotetuilla nopillaan. Siitä hyvästä tappaisin hänet. Tai vaihtoehtoisesti tarjoaisin hänelle tuopin, joka sääntöjen mukaan voittajan etuoikeuksiin kuuluu.

         

Luin leppoisan lentomatkan aikana Imre Kertészin Kohtalottomuuden ja Aristoteleen Runousopin vain, jotta pääsisin ilmaisemaan tässä blogissa, mikä kulturelli ja naturelli kirjallisuudentuntija (=kusipää) olen.

So much for that. Budapest.

Budapest.

Ferihegyn kentällä meitä tervehti aurinko. Osaa muuten olla harvinaisen vittumainen kaveri jo Unkarin leveysasteilla. Neljänkymmenen asteen tappolämmöt eivät ole ollenkaan harvinaisia Budiksen elokuussa, ja vähän jännitti pitäisikö tässä ruveta sivelemään marinadia ja grillimaustetta olemattomiin hauislihaksiini.

Tällä kertaa arska oli kuitenkin hyvällä päällä ja lämpötila lellitti passelissa +31 asteessa Anders Celsiuksen asteikolla. Tästä olisi hyvä jatkaa.

         

Bussi: Tarkastajaa pelätessä.

Vanhana budapestinkävijänä viekoittelin neitseellisen matkakumppanini matkustamaan lentokentältä metron päättärille vievällä bussilla PUMMILLA! 320 forinttia (=1,15€) maksava kertalippuhan on naurettavan kallista riistoa verrattuna armaaseen ja tasapuoliseen kotimaahamme.

         

Valitettavasti matka katkesi metron päättärillä: asemalla bostailleet tarkastajat olivat valppaina ja nyt olisi pakko ostaa lippu.

         

Hilpeitä hetkiä aiheutti lipunmyynnin sujuvuus. Kortti/setelitoiminen pilettiautomaatti ei tietystikään toiminut, eivätkä vieressä seisseet virkailijat ottaneet kuuleviin korviinsakaan vaihtaa paperirahaa metalliseen. Heidän työnsähän on tarkastaa lippuja, ei vaihtaa rahaa.

         

Kolikot olisivat nimittäin olleet tarpeen, sillä ystävälliset virkailijat neuvoivat meidät käyttämään pysäkin toisessa päässä sijaitsevaa metallirahalla pelaavaa lippuautomaattia.

         

Opaskyltit päittemme yläpuolella näyttivät kyllä kovasti suuntaa, mistä varsinainen lipunmyyntitiski löytyisi, mutta se oli varmaankin epähuomiossa sysätty teleporttiin tai Bermudan kolmioon.

         

Loppujen lopuksi saimme kävellä jälleen pysäkin toiseen päähän, kulkusillan kautta vilkasliikenteisen kadun yli, alas kauppakeskuksen kellarikerrokseen ostamaan vettä, jotta saisimme setelit rikki ja koko rumba takaisin kolikkolippuautomaatille ja vielä takaisin pysäkin toiseen päähän, mistä metro lähti. Karma varmaankin rankaisi meitä röyhkeitä pummeja.

Luukkumme luhtikäytävät.

Szimplan vastustamaton kutsu

Pamautimme maalliset tomumajamme 8. kaupunginosan palatsipuolelle. Palatsikaupunginosan nimi juontuu siellä sijaitsevista palatsimaisen komeista 1800-luvun rakennuksista, joista eräässä myös meidän matkalukaalimme sijaitsi. Ei paha – kiitos veljelleni tästä majoitusmahdollisuudesta! 

         

Erityisen herkullisen tilanteesta teki se, että velipoika perheineen oli erittäin muualla kuin kämpällä. Tämä antaisi meille erinomaisen tilaisuuden ns. elostella elellä.

         

Rappioromantiikkaa. Photo by Tórsztí.

Huomaan jälleen jaarittelevani kuin seitsenkymppinen poikamies lähikaupan kassaneidin kanssa aamukahdentoista aikoihin. Kiihdytän narratiivini tahtia, hyvät lukijat, lupaan sen. Sitä ennen minun on kuitenkin kerrottava muuan merkityksellinen seikka, jota ei sovi sivuuttaa.

         

Kun olimme matka- blogi- ja journalistikumppanini kanssa unohtaneet valot päälle, vesi- ja kaasuhanat täysille sekä joka ikisen ikkunan sepposen selälleen, saatoimme vapautuneesti lähteä tarkastelemaan paikallisia nähtävyyksiä.

         

Käyskentelimme viattomasti Blaha Lujza térillä kommunistisantiikkisen Corvinin tavaratalon liepeillä, kun kuulin sisäkorvassani yliluonnollis-telepaattisen kutsun, joka houkutteli meitä ylittämään Rakoczi útin, tuon viehkeän moottoritien keskellä kaupunkia.

         

"Jäädäänhän me varmasti tänne vain yksille?"

Telepaattinen ääni pääni sisällä hönki koordinaatteja ja piipitti kuin geigermittari lähestyessämme Kazicnzy utcaa (utca = katu, út = tie), ja jotain hyvin tärkeää asiaa sillä äänellä nähtävästi oli. 

Ajauduimme petollisille sivukujille. Kun havainnoin oven, joka avautui valtavan rauniorakennuksen seinästä petollisen viattoman näköisenä, en ihmetellyt enää. Edessäni seisoi Szimpla. Szimpla Kert.

         

Rauniobaari Szimpla. Tunnettu laskelmoidun rappioituneesta sekametelisisustuksestaan, sikahalvoista jättihampurilaisistaan, kylmästä Dreheristään ja hyvästä fiiliksestään. 

"Hei, voisivatko nämä silmät valehdella?"

Ja tänään meininki näytti erityisen maukkaalta. Elämäniloa pursuavat hollantilaispoijaat ja erityisesti näiden simpsakat naisseuralaiset olivat löytäneet tiensä sisäpihan loosien ja kahtiasahatun Trabantinjämän tienoille. He kohottelivat kutsuvasti maljojaan. Antiikkikajareista leijaileva Quimby kuulosti hyvältä, aurinko killisteli katonrajasta ja tuulettimen eteen sijoitettu vesisumutin viilensi juuri sopivasti iltahelteen paahteessa.

         

Vannotin juhlallisesti Benjaminiä, että jäisimme tänne vain yksille. Hän oli vakaasti samaa mieltä, sillä huomenna olisi rankka, ensimmäinen festaripäivä.

         

Havaitsin, että vakaa päätöksemme oli mennyt pieleen jossain viidennen tuopin paikkeilla.

1. päivä. Glas Vegas. Suuri korvatulppien metsästys. Pink Freud. Shakkia. Jalkakäytävägyros.

Mitä hittoa eilen oli tapahtunut?

         

Tuskin saan sitä koskaan selville, mutta tuona "aamuna", istuessani kolmen ruman ja aurinkolaseihin naamioituneen gangsterin kanssa Jelen-ravintolan terassipöydässä halpaa viskiä ja vielä halvempaa Sopronia siemaillen, yritin vilpittömästi kaikkeni muistaakseni.  Eikä se ollut paljon se.

Sergio, Tórszti & Benjamin. Gangsterit par excellence.

Minun oli vain hyväksyttävä se tosiseikka, että ilmeisesti jossain vaiheessa Szimpla-iltaa minun, Benjaminin sekä muutaman iloluontoisen alankomaan neitokaisen seuraan oli liittynyt, kukas muukaan kuin Sergio Kappas, sekä hänen lyömätön ystävänsä Tórszti K., ystäville Tórszti. Samat vastenmielistä vanhan viinan hajua öyhyvät hahmot, jotka mulkoilivat nyt epäluuloisesti suuntaani höyryävien gulassisammioiden ja huuruavien Soproniensa yli.

         

Ei mitään muistikuvaa. Filmi oli poikki. Se oli poikki kuin haareminvartijan sukunuija. Se oli poikki kuin henkilökohtainen suhteeni jumalaan. Se oli poikki kuin betoniporsailla tukittu kymmenen metrin kadunpätkä Oulun Alppilassa kotikämppäni ja ainoan yliopistolle vievän autotien välillä (terveisiä vain kaupungin liikennesuunnitteluosastolle, olette seuraavia listallani).

         

En antanut sen hidastaa. Kello oli kolme, Jelen-ravintolan palvelu oli hidasta, strapacka-annokset jättikokoisia ja tarjoilijattaret vaarallisen kauniita. Glas Vegasin keikan alkuun oli vähän päälle tunti, matkaa kolmen metro- ja viiden lähijunapysäkin verran, huhtikuusta asti passin välissä säilötyt pääsyliput olivat vaihtamatta rannekkeisiin ja vielä oli hankkimatta ainoa festarialueella toimiva maksuväline, helevetin leikkirahakortti.

         

Geneerinen katukuva Oktogonilta, sinun iloksesi otettu.

On se vain kumma juttu, että ei, perkele, selvä raha kelpaa, vaan pitää kaiken näköisten muovilippulappusten ja kinkkavinkkanoiden kanssa pelata niin kuin oltaisiin jossain perkeleen lastentarhassa!

Kuvitteellinen keskustelu:

"Otappas, Garth, tästä vähän monopolirahaa ja käy ostamassa meille Sopronit!"

"En mää voi, kun mulla on liian kiire syödä tätä monopolirahaa, sillä ÄO:ni on 37 ja minua pitää holhota!"

Ei, en lähtenyt yhtään ennakkoasenteella mukaan tuohon Metapay-touhuun.

Leikkirahaa tuntuivat kyllä Unkarin viralliset forintitkin olevan, lähinnä sen takia, että kaikki oli niin hiton halpaa, että ensin nauratti, ja sitten itketti, kun muistin, mitä kaikki vastaava maksaa koto-Suomessa.

         

Me neljä poistuimme Jelenistä, kai hiukkasen horjuen. Oli lähtömaljoja juotu, ja se keskipäivä klo 15:37 oli ihmeellinen. Joku huomasi sattumalta, se oli B. Callahan, että kolmen ruokalajin ateria + olut oli maksanut ravintolassa tippeineen 1800 forinttia, eli rapiat kuusi euroa. Jos talk is cheap, niin Unkarissa ei muuta tehtykään kuin puhuttiin. (Tarkoitukseni oli tietysti laittaa tähän niin pirun nokkela linkki erääseen tiettyyn Talk is Cheap -piisiin, mutta samannimisiä artistisia mestariteoksia löytyi Youtubesta eri esittäjiltä valehtelematta kymmeniä, enkä löytänyt niiden joukosta sitä oikeaa. Joten se siitä suunnitelmasta. Hienoa omaperäisyyttä, muusikot.)

Lähijunassa Sergio Kappas laittoi päähänsä Calgary Flamesin lippiksen.

Lähijunasta noustuamme Filatorigátin asemalla meitä tervehtivät jumalainen helle, vahva virtsan haju, mustan pörssin kauppiaiden käheät "tickets, tickets!"-kuiskaukset sekä tihenevä ihmismassa kapealla kävelytiellä kuin Ruisrockin via Dolorosalla konsanaan.

Vahva virtsan haju oli itse asiassa vain kusetusta. Se kohtaisi meitä vasta viitisensataa metriä myöhemmin erään työsuhteensa irtisanoneen bajamajan kohdalla.

Langobardien kansainvaellus n. 451 jkr.

Olen täysin varma siitä, että Benjamin tulee päivityksessään kehumaan sitä, miten Szigetissä liikenteenohjauksen ja muunkin järjestyksenvalvonnan hoitivat ihka aidot poliisimiehet (ja ennen kaikkea -naiset) – useita vuosia koulutetut ammattilaiset parin viikon "koulutuksen" käyneiden järkkäreiden sijaan, joten enpä sano siitä mitään. Arvostin vain sitä tosiseikkaa, että päivä päivältä kauniimpi poliisitar oli sijoitettu autojen kulkureitin ja kävelytien risteykseen uniformuineen ja aseineen. Rowr. Ja huomioliiveineen.

Sergio ja Tórsztí olivat jääneet siemailemaan Soproni-tölkillisiään kaupungin kauneimman maisemapaikan varteen jo lähijunan lähtöasemalla, joten kiiruhtamassa kohti Glas Vegasin keikkaa olivat vain minä ja Benjamin, Benjamin ja minä. Yhdessä muuta maailmaa vastaan, yhdessä katkeraan loppuun asti, yhdessä viimeisiin hetkiin liekkien jo nuollessa roihuavien ostoskatujen tuomittujen vaatekauppojen kuumuudessa sulavia, myrkyllisiksi höyryiksi sublimoituvia pvc-mallinukkeja ja koristepensaita.

Vielä pienet neuvoa antavat ennen laukkutarkastusta!

Ja ehdimmehän me. Melkein. Ensin piti vaihtaa lippu rannekkeeseen portilla, jossa sisäänpääsyaukkoja oli ilahduttavan paljon (toisin kuin nimeltä mainitsemattomalla Ruisrock-festivaalilla). Pelkäsin, että passin pvc-muovilipareen runtelema lippuni viivakoodi ei lukeutuisi oikein, mutta vielä mitä, pian ranneke jo killui ranteessain yhdessä muutaman hippihärpäkkeen ja kelloremmistä riippuvan sormuksen kanssa. (Nota bene: Älä koskaan laita mitään pääsylippua tai printattua kamaa muoviseen, ainakaan passimuoviseen säilytyspaikkaan. Voi käydä ikävästi.)

Sitten marssittiin sillan yli kassien tarkastuspaikalle, joita niitäkin oli sopivasti enemmän kuin Ruisrockissa. Tai, eipä niitä oikeastaan ollut enempää. Kaikki vain sujui kuin ihmeen kaupalla nopeammin, eikä missään vaiheessa syntynyt tappavia, kuudensadan metrin jonoja. Tai, ei niitä jonoja ollut alkuunkaan. Ehkä kaksi metriä eräällä linjastolla. Pistää miettimään.

Szigetin päälava on valtava – Glas Vegas soitti sillä lavalla

Glasserit ja perinteisen tylsä keikkakuva.

Huomasin tehneeni saatananmoisen munauksen: olin tullut festareille ilman korvatulppia! Vaikka Glas Vegasin saundit olivat sangen miellyttävät, niin kovalla ne ainakin olivat, mikä ei liene yllätys, kun kyse oli neljänsadantuhannen ihmisen festarin päälavasta. Siinäpä sitä sitten aikani kiristelin hampaita, kunnes oli pakko ilmoittaa Benjaminille: "Mää käyn hakeen korvatulppia tuosta. Ei varmaan mee kauaa."

Eipä.

Marssin läheiselle infokojulle, jossa oletin auraalisen havainnointikykyni tulevia vuosikymmeniä varten kunnossa säilyttäviä vaahtomuovinpalasia löytyvän. Mitä vielä. Avuliaat infolaiset neuvoivat tulppia löytyvän vajaan kilometrin päästä ensiaputeltalta.

Juoksinpa sitten sinne. Ensiaputeltalla ei tulppia ollut, valitan, hyvä herra, mutta viereisestä apteekkikontista voisi löytyä. Hivuttauduinpas sitten siihen jonon jatkoksi. Valitan, hyvä herra, mutta korvatulpat maksavat 700 forinttia, meillä ei käy käteinen eikä luottokortti. Se perhanan leikkiraha! Heilautin itseni kärrynpyörällä ja sivuttaisukemilla lähimpään Metapay-latauspisteeseen, lykkäsin tarkemmin katsomatta forintteja myyjän kouraan ja sanoin, että nyt ois vähän kiire. Hyppäsin telemark-alastulon apteekkikojun uuteen jonoon ja jonottelin vislaillen Vippaa mulle viitosta Glas Vegasin soittaessa jossain kaukana. Sain viimein korvatulpat. Sellaiset oranssit ja paskat.

         

Suihkuaapi.

Benjamin katseli saapumistani jo kaukaa päälavan taaempien yleisömassojen tuolta puolen.

"Tais vähän kestää", hän sanoi rakastavasti virnistäen.

"Sanakin vielä, niin hiivin yöllä huoneeseesi ja kuristan sinut kumikanalla, minkä jälkeen kuljetan ruumiisi keskelle Rakoczi útia ja teen siitä kerosiinilla valellun ihmissoihdun", vastasin veljellisesti hymyillen.

Kaikkiaan Glas Vegas oli hyvä startti tämän erittäin pitkän viikonlopun cembaloihin. Etenkin seisaaltaan soittanut mimmirumpali hoiti homman äärikovalla asenteella. Hats off to Glas Vegasin mimmirumpali. Sen sijaan laulaja ei ollut ihan meikäläisen makuun. Tyyliltään paikoin kuin köyhän miehen Joe Strummer. Paikoin vain kuin köyhän miehen... köyhä mies. Mutta musiikki itsessään rullasi kuin abec-5-standardoitu laakeri.

Sen kunniaksi rullasimme herra Callahanin kanssa lähimpään, parhaimpaan anniskelumestaan, joksi paljastui "Stonehenge", jonkinnäköisiin raunioihin kyhätty ulkobaari. En tiedä, mitä manaajankykyjä Benjamin käytti, mutta hän ei onnistunut tarjoamaan hemaisevuutta huokuvalla baaripirkolle palinka-ryyppyä. Sen sijaan baaripirkko tarjosi kyseiset moukut meille. Elämä on ihmeellinen kuin Frank Capran elokuvissa. Sen sijaan baarin terdellä kohtaamamme hollantilaiset eivät olleet ihmeellisiä. Tai olivat, mutta väärällä tavalla. Hollantilaiset, jotka kohtasimme Stonehengen terdellä, jos luette tätä, lukekaa myös jälkijättöinen viestini teille: FRIIKIT!!!

Yllämainitut friikit, tässä näin.

Nyt, kun on tullut solvattua jo ainakin kahden kansakunnan edustajia (kolmen, jos omamme lasketaan), voimme siirtyä tapahtumiin tunteroista myöhemmin, kun olimme kuin ihmeen kaupalla selviytyneet blues-lavan edustalle asti ja olimme valmiita katsomaan ja kuulemaan Pink Freudia, mystistä ilon ja auditiivisten elämysten tuojaa suoraan Puolasta!

Pink F....reud.

45 minuuttia myöhemmin olimme edelleen paikoillamme. Keikka oli hiukan myöhässä. Mutta mikäs siinä oli ollessa kylmän Sopronin ja hyvän seuran kanssa. Sergio ja Tórsztíkin olivat viimein saapuneet seuraamme ja yhdessä jo virittelimme jumalaista rapsodiaa b-duurissa aiheenamme elämä, maailmankaikkeus, ja kaikki. Jos kukaan tajuaa näistä haulikolla ammutuista raapustuksista mitään, olkoon niin hyvä, että suomentaisi ne minullekin.

Joka tapauksessa: Pink Freud ei ollut mitään Pink Floydin suuntaistakaan. Paha, paha, hämäävä nimi. Olin hivenen pettynyt, mutta toisaalta, jamppojen jatsinveivaus oli sen verran kiihkeää, että eipä harmittanut kauaa. Etenkin Tórsztí, vanha bluesin ystävä diggaili Freudista, joskin parhaat bluussiveivaukset olivat vasta edessäpäin.

Checkmate, mate!

Tämän jälkeen vuorossa oli illan Main Event: Shakkimatsi Benjaminin kanssa. Olimme nimittäin bonganneet kyseisen jumalten pelin filosofiakoulun teltalla, emmekä missaisi sitä mistään hinnasta. 

Meillä nimittäin Benjaminin kanssa on muutamia perinteitä. Yksi on vedonlyönti epätodennäköisistä asioista jallupullon panoksella. 

Kokemattomuuttani ja vihreyttäni olen hävinnyt näitä lekoja Benjaminille aivan liian monta. (Eräs viimeisimmistä: Tulevatko kaveriltamme muuttoautoksi Renaulttia lainanneet tytöt kolaroimaan/naarmuttamaan Rellua viikonlopun aikana? No, kolaroivathan ne, tunarit.)

Toisaalta minä johdin eeppistä shakkiturnaustamme voitoin 2-1 lukuisien tasapelien jälkeen. Sergio ja Tórsztí olivat onnesta soikeina päästessään todistamaan huikeaa mieltemme kamppailua 8x8-ruudukolla miltei puolentoista tunnin ajan. Lopputulos: tasapeli. Panos: ei panosta. Harvoin kokee moista kihelmöivää jännitystä.

Viikonlopun shakkiturnee oli vasta avattu... kuumimmat pelit olivat vasta tulossa ja lopputulos tulisi järisyttämään maailmojemme perustuksia.

Anna ottaa tilan haltuun.

Jostain syystä Tórsztí ja Sergio olivat kadonneet maailman kartalta, joten katsoimme parhaaksi jatkaa matkaa pelikumppanini kanssa kahden. Näimme Anna and the Barbiesin, ja keikka veti sanattomaksi. Myötämykistyin viimeistään siinä vaiheessa, kun amatsonimainen Anna otti spontaanisti edessäni seisoneen eturivin kaverin hiuksista kiinni ja veti tämän kasvot hellästi, mutta päättäväisesti, hmm, haaroväliinsä. Anna oli kiva.

NÄLKÄ!!!

Tästä eteenpäin minulla on vain hyvää kerrottavaa. Söin kait itsekin jossain vaiheessa jättifestaripurilaisen, ja vaikka hinta olikin täällä 1000 forinttia vs. Szimplan 780 forinttia vastaavasta mätöstä, ei hinta-määrä-suhde ollut paha. 

Itse asiassa ei tarvinnut syödä pitkälle seuraavaan päivään, minkä ymmärtänee jokainen kaunista hampurilaiskuvaa katsova lukija. 

Rullasimme päälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan Zen Caféhen, joka jostain kumman syystä oli kovasti suomalaisten suosiossa.

Täällä sijaitsee Szigetin suomalaiskeskittymä, ja jos tulee yksinäistä tai kotimaan kaipuu, ei muuta kuin Zen Caféhen vain. Takaan, että sekä ihmisten että suomalaisten kaipuu häviää siellä hyvin äkkiä. Ainakin musiikki soi paikassa KOVALLA. Kohtasimme kakofonian keskellä jälleen Tórsztín ja Sergion, ja minusta tuntui, että tätä soutamista ja huopaamista oli katseltu jo aivan tarpeeksi yhdelle päivää. Kello oli tässä vaiheessa jo kahden maissa yöllä, enkä voinut tehdä tästä muuta johtopäätöstä kuin että illan tunnit olivat joutuneet samaan Bermudan kolmioon kuin se lipunmyyntitiski kolmosmetron päättärilläkin. Päätin tehdä ovelan liikkeen:

"Hei jätkät, kohta alkaa yks TOSI hyvä bändi. Seuratkaa mua."

"Eikö tää vie pois alueelta?"

"Ee-ei, ku se keikka on täällä suunnassa vaan. Tulukaa ny."

"Okei... hei, mehän mentiin jo ulos portista!"

"Niin niin, vaan se bändi soittaa täällä vähä erillään. C'mon."

"Okei... vaan hei, miks me tultiin tänne, täähän on juna-asema!"

"Se keikkapaikka on ihan täällä justiin, pitää mennä vaan pari pysäkinväliä. Bip bip."

"Okei..."

ja niin edespäin. Lopulta olimme keskustassa, ja siinä vaiheessa kun pojat tajusivat jutun juonen, olin jo onnistuneesti ryöminyt piiloon erään miellyttävän limaisen kiven alle.

Haahuilua taikametsässä.

Tórsztí oli salaa hyvillään keskustoitumisestamme, sillä hän pääsi viimein ostamaan Blaha lujzan kuuluisalta narkkari- ja huora-aukiolta himoitsemansa gyrosin, joka on eräänlainen kebabhampurilainen paikallisittain. 

Tai kreikkalainen herkku kai tuo alunperin on ainakin nimensä puolesta, mutta any ways, koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.

Tórsztin gyronsyönti ei olisi muuten mitenkään merkittävä yksittäistapaus tässä loputtomalta tuntuvassa, mutta jälkikäteen niin kovin lyhykäiseltä vaikuttavassa tapahtumien virrassa, jota elämäksi kutsutaan, ellei se olisi ollut niin vahva metafora.

Jonotettuaan pitkään ja hartaasti ja kaivettuaan taskunsa pohjalta viimeiset kolikot, joilla maksaa gyros, Tórsztí asettui keskelle jalkakäytävää oikeaoppiseen kebabinsyöntiasentoon (tiedättehän, sillain jalat mahdollisimman haarallaan, eteenpäin kumartuneena, ei-ruuanpitelykättä mahdollisimman kauas toiseen suuntaan kurottaen niin, että kebabin rasvaisten ja visvaisten palasten tippuminen vaatteille ynnä muihin vitaaleihin paikkoihin minimoidaan). Valmistautuessaan haukkaamaan kuola valuen ja silmät kiiluen pitkään odottamaansa herkkua, Tórszti vei gyrosin lähemmäs suutaan ja – Splat! Gyros tiputti sisältönsä jalkakäytävän kivetykselle noin vain. Tai ei ihan niitä kaikkia. Lihat vain. Tórszti onnistui sössimään kaikki lihat asvaltille, mutta leivät ja salaatinpalaset jäivät käteen.

Tämä miniatyyritragedia ei ollut mitään muuta kuin täydellinen pienoismalli koko Sziget-reissustamme.

Mutta mitä tapahtui päivinä 2, 3, 4 ja 5? Kumpi voittaa seuraavan kamppailun shakkimaailman tantereella? Mitä erikoiskirjeenvaihtajamme joi aamiaiseksi? Löytävätkö sankarimme tiensä kotiin anniskelukapakasta nimeltä 'Vittula'? Jatkuu seuraavassa numerossa!