Sziget – ihan finaalissa, osa 3

Päivä 4: Šamppanja-aamiainen, Pöllöemon paluu, vahinko tapahtuu

Minun on ensi alkuun liitettävä tähän video, joka virittää sinut oikeaan tunnelmaan. Video on pakko katsoa ennen päivityksen lukemista: olen piilottanut blogin lähdekoodiin Jerusalem-viruksen, joka on jo aktivoitunut tätä lukiessasi. Käyttöjärjestelmästäsi riippuen se formatoi kovalevyltäsi C-osion tai ajaa komennon rm -rf root-hakemistossa, mikäli suljet tämän ikkunan / selaimen / luet tekstiä yhtään pidemmälle katsomatta alla olevaa videota. Sinua on varoitettu.

No niin. Oletko virittynyt? Hyvä. En minäkään.

Piru. Se tai paska terminaattori.

Jossain vaiheessa huuruista seikkailuamme aloin kuvitella – ei, olin varma siitä että olimme KISSin neljä caballeroa. Vailla maskeja, sillä olimme undercover-tehtävissä, valmiina vapauttamaan sympaattinen pikku itäblokin maa kommunismin ikeen alta. Tórszti tatuointeineen ja pirunsilmineen oli itseoikeutetusti demoni Simmons, Benjamin puolestaan Space Ace Frehley, sillä he molemmat tunnetusti uskovat ufoihin ja salaliittoteorioihin.

Itse olisin kovasti halunnut olla tähtisilmineni Starchild Stanley, mutta on surullinen tosiasia, etten vain ole tarpeeksi cool. Siispä se rooli valahtaa kylmänviileälle Sergiolle. Katsotaanpas, keitä jää jäljelle... Kettua ja Ankh-naamaa ei lasketa, ne on feikkejä ja rahastusta. Näin ollen jäljelle jää Peter Criss. Saan tyytyä olemaan se hiton kämäinen kissa.

Oli kait minulla jotain oikeaa kerrottavaakin, mutta se unohtui. Olin vähintäänkin sekavissa tunnelmissa viimeaikaisen epäsäännöllisen elämän ja kurjaakin kurjempien yöunien ansiosta. Olin nukkunut edellisyön lähinnä kuin zombie. Zombiet ovat epäkuolleita, eivätkä ne näin ollen nuku laisinkaan.

Muistoja eiliseltä.

Niinpä, kun budapestintuntija Sergio ohjasi meidät aamiaiselle Oktogonin lähistöllä sijaitsevaan Kiadó Kocsmaan, tunnustin välittömästi pelin olevan jo menetetty: tilasin aamiais/lounaaksi friteerattua juustoa ja šamppanjaa.

(Viereinen kuva on muuten edellispäivältä, eli perjantai-illalta. Halusin pallotyttöset jo edellispäivitykseen, mutta yökolmelta silmät ristissä sitten unohdin heidät sinne asettaa.
Sama koskee taideteosta nimeltä "Paska terminaattori", jonka sain kuitenkin hirvittävän aasinsillan kautta mitenkuten soviteltua tämän tekstin millään tavalla mihinkään liittymättömään alkuun. Valtakunnassa siis kaikki hyvin.)

Lepotuokio.

Koin tuhdin epäaamiaisen myötä olevani elämäni vireessä, kun taas journalistiystäväni näytti potevan weltangstia koko jengin edestä. Sääliksi kävi. Mietin, miten voisin parantaa Benjaminin mielentilaa, mutta morkkis on morkkis, siinä eivät taikatemput auta, eivätkä varsinkaan tylsät, läpijauhetut jorinani.

Sitä vastoin juttutuokio mukavan naisihmisen kanssa on havaittu ihmelääkkeeksi, joka parantaa vaivan kuin vaivan. Valitettavasti sellaista ei tähän hätään ollut saatavilla, joten ystäväni pitäisi vain kestää iltaan asti, jolloin hän kenties tapaisi mystillisen Annan, johon tämä oli ottanut lähikontaktia Zen Cafessa pari päivää takaperin, salassa meiltä kaikilta!

Jätimme Kiadó Kocsman taaksemme ja suuntasimme Instantiin.

Matkalla Instantiin.*

Mikäli tutkii oheista kuvaa mikroskoopilla tai vaikka klikkaa sen isommaksi hiiren vasemmalla napilla, huomaa lanteille rokkihenkisesti sitomani arafat-huivin. Tämä tyylikeino johtui muun muassa siitä, että olen ehta rokkari. Eniten se johtui kuitenkin siitä, että olin Kiadó Kocsmassa onnistunut herra Beanin tavoin roiskimaan käsienpesuvedet juuri siten, että näytti, että olisin kussut housuihini. Huivi naamioi pahimmat roiskeet.

Parempaa oli kuitenkin luvassa.

Instantin pöllöemo.

Instantin sisustus on friikki. Varmaan omiaan krapulasta kärsivälle, varjoaankin sillä hetkellä säikkyneelle Benjaminille. Tunnistin seinällä riippuvan nainen/pöllö/hirviömonsterin samaksi tyypiksi, joka oli vieraillut levottomassa unessani torstaiyönä. Iskimme toisillemme silmää ja lupasimme tavata ensi vuonna vessassa.

Koska edes Instantin kuohuvina virtaavat olutputoukset, halvat tupakat ja lähimmäisenrakkautta huokuva tarjoilijakunta eivät virkistäneet Benjaminin myrtynyttä mieltä, emme voineet kuin kohautella olkapäitämme. Olimme yrittäneet kaikkemme. Päätimme siis lähteä kohti metroa ja vanhaa kunnon Óbudaa. Ehkä se piristäisi.

Jossain rautatieaseman nurkilla tunsin kauniisti sanottuna suoleni elävän. Koska aikaisemmin gyroksesta riemastunut mahani oli tuntunut jo rauhoittuneen, laskin kaasua aavistuksen verran liian varomattomasti. Virhe. Jo raottaessani sulkijalihasta tunsin, että kaikki ei ole kohdallaan. Vain hämähäkkimiehen refleksit olisivat voineet pelastaa minut, kun tunsin jotain kosteaa ja lämmintä syöksähtävän kohti puuvillaboksereitani. Olin paskonut housuuni.

Pojat odottelivat wc-käyntini kuuliaisesti.*

Puolustuksekseni minun on kuitenkin sanottava, että ruumiini ulkopuolelle tavaraa pääsi korkeintaan sormustimellinen, ennen kuin sain lyötyä ns. pellit kiinni.

"Öhh, poijaat. Mun pitäis käydä tossa vessassa..."
"No, mitä, meinaako jo tulla housuun, öhö öhö!"
"Kun vaan tietäisit."

Seurasi karmea kujanjuoksu kohti mukavuuslaitosta. Matkaa itäisen rautatieaseman katakombeissa tuntui olevan kilometreittäin. Onneksi, onneksi kuljetin laukussani ulkofestarien vakiovarustetta, vahvaa muovipussia. Tänään sitä ei käytettäisi istuinalustana, vaan likapyykin containerina.

Vessakoppi. Tyhjensin vatsani, peseydyin miten taisin ja hengitin syvään. Nousin katutasolle kuin Feenix, uudistuneena miehenä.

Brittituristien horde vyöryy, likainen Tom Jones ja kelvoton Hendrix-tribuutti

Benjamin Callahan, tuo näppäimistönhakkaamisen Usain Bolt, on jälleen kaikessa hiljaisuudessa ehtinyt kunniakierrokselle päivityksineen, kun minä vasta tumpeloin viestikapulan kanssa. Olen blogimme Asafa Powell: ennen koitosta pidän hitonmoista melua ja vannon tekeväni tällä kertaa historiaa, mutta tiukan paikan tullen hyydyn. Powell on kaikkien aikojen tilastossa neljäntenä, juuri pronssimitalin ulottumattomissa. Siltä minustakin tuntuu, mitä kirjallisiin saavutuksiin tulee. Powell aikoi lukea sähköinsinööriksi ennen kuin aloitti urheilu-uransa. Minä en edes koskaan ehtinyt aloittaa urheilu-uraani.

Joka tapauksessa, herra B.C. on jo maalissa ja tähyilee virnistellen podiumin suuntaan, kun taas minä rämmin jossain vesiesteen nurkilla. Siksi minun on aivan turha luetella, miten:

Keikan tärkein kuvauskohde.

1. Two Door Cinema Club aiheutti yleisössä hyvän mielen vibraatioita lievästi kaihoisalla, pehmeän positiivisella, low-key-tunteiden musiikkiskaalallaan. Minusta taas tuntui siltä kuin olisin tullut dipatuksi kylpyyn, jonka vesi on enää lämmintä – ei vielä haaleaa tai kylmää, mutta ainoastaan sen verran lämmintä, että tietää kastautuneensa kymmenen minuuttia liian myöhään, ja että tästä vesi tulisi enää vain viilenemään.
        Tai siltä, kuin asuisin viitisen neliötä liian pienessä kämpässä, jossa sohva ja keittiön pöytä täyttävät tilan melkein kodikkaasti, mutta kuitenkin sen verran hermostuttavan ahtaasti, että niitä saa olla koko ajan siirtelemässä ja renklaamassa.

Langettakoon Benjamin ylleni voodoo-kirouksen, mutta minusta bändi edustaa jossain määrin vaikeasti määriteltävää hipsteriyttä. (Tai edusti ennen kuin siitä tuli iso nimi.) Tarpeeksi tunnetta ja humaaniutta, jotta yhtyettä voitaisiin pitää raikkaana ja rehellisenä ja myötäelää samalla itse näitä määritelmiä. Mutta ei liikaa, jotta vältettäisiin raskas totuuksiin meneminen ja masentava itsetutkiskelu. Ruotsinkielinen termi lagom on täydellinen sana kuvaamaan Two Door Cinema Clubia.

The Horde.

2. Brittituristien horde vyöryi kaikkialle ja kaikkialta tupaten tapaten täyteen ahdetulla alueella. Kaikista paras oli se punaniskaisista rasvamontussa viihtyvistä rugbypelaajista koostuva joukkio, josta huokui a) täydellinen tietämättömyys siitä, mitä yhtyettä he olivat luulleet tulleensa kuuntelemaan b) ilmiselvä halu pistää pystyyn tappelu (mielellään heikomman ja pitkätukkaisemman yleisön jäsenen kanssa). Ai miten niin ennakkoluuloinen minä?

3. Shane MacGowanin erittämät viskihuurut kyllästivät koko maailmanlavan edustan kolmensadan metrin säteellä ja päihdyttivät joka ikisen, joka sille radiukselle sattui, järkyttävään tuiteriin. Keikan kovimpia aplodeja eivät suinkaan saaneet Poguesin vetämät kappaleet ja MacGowanin Yarrrrr!-laulanta, vaan miehen sössötykset kappaleiden välillä, joiden tulkkaamiseen olisi tarvittu koko Google translaten sakki, säkkikaupalla mustaa magiaa ja kabbala-automaatti.

Tämän kuvan olette jo nähneet. Mutta se on välttämätön tarinan sujuvoittamiseksi.*

Jos muuten sattuisin tekemään elokuvan Corto Maltesesta Irlannin itsenäistymiskapinoissa 1916, kirjoittaisin siihen kohtauksen, jossa ihana Banshee O'Dannan johdattaa Corto Maltesen lempipubiinsa, sillä siellä paitsi juonitaan dynamiitti-iskuja englantilaisten panssariautoja vastaan, myös kuulee hyvää musiikkia.
        Etenkin irlantilaisleffateattereiden katsomoissa revettäisiin riemusta, kun huomattaisiin, että bändi leffassa onkin The Pogues ja silmälappupäistä merimieslaulajaa esittää Shane MacGowan. Seuraisi musiikillinen kohtaus, jossa reipas kansanlaulu/rock soisi ja tunnelma baarissa kohoaisi kattoon. (vrt. Titanic ja tanssiaiset kolmannen luokan anniskelutilassa.)
        Jossain vaiheessa piisiä sisään astuisi ystävineen aiemmin elokuvassa lyhyesti tavattu poliisimies, jota kaikki pitävät englantilaisten puolelle loikanneena verenpetturina, mutta joka todellisuudessa onkin vakooja, joka vaarantaa päivittäin henkensä irlantilaisten hyväksi sabotoidessaan poliisi-instituution toimintaa sisältä käsin. Baarin vapaustaistelijat eivät kuitenkaan voi tietää tätä ja tapahtumat eskaloituvat; poliisimiestä (olkoon hän Patrick) veljensä pidätyksestä ja teloituksesta syyttävä vapaustaistelija (vaikkapa O'Kildare) vetää Patrickia turpaan. Syntyy tappelu. Corto ja Banshee osallistuvat myös, kun sisään rynnii lisää poliiseja. Bändi soittaa hurmioituneella intensiteetillä.
        Nopeita leikkauksia bändiin ja heiluviin pamppuihin, lasinsiruja talloviin saappaisiin, keittiövälineillä poliisia huitovaan keittäjättäreen. Shane MacGowan on lyödä soittonurkkauksen edessä tappelevaa koppalakkia puolitäydellä viskipullollaan päähän, mutta katsoo sitten pulloa, murahtaa, ottaa lattialta tyhjän, ja lyö sillä. Musiikki jatkuu. (Jossain, keskellä rellestystä, voisi vilahtaa kapteeni Jack Sparrow intertekstuaalisuuden vuoksi).
        Kun tilanne alkaa näyttää jo todella pahalta, Banshee nappaa Cortoa kädestä kiinni ja johdattaa tämän salareittiä pitkin pakoon baarista. Huohottava pari saapuu hiljaiseen puutarhaan rapistuneiden talojen laitamilla. Täysikuu. Yrtit tuoksuvat. Corto huomaa veren Bansheen ohimolla. "Oletko kunnossa?" Banshee ei vastaa, kun Corto pitelee kättään hänen ohimollaan. Lähikuva Bansheen silmiin. Ja niillä silmillä tuntuu olevan jotain sanottavaa. "Kysyin, oletko kunn...", Corto ehtii aloittaa, kun Banshee vie oman kätensä Corton hiuksiin. Suutelevat kuun valossa.

Tuo ei muuten oikeasti ole Italian lippu, jota olisin käsitellyt fotarin hue-komennolla.

4. Kun toiset nauttivat musiikista, ja eräät nimeltä mainitsemattomat Benjaminit yrittivät tekstiviestitse sopia tapaavansa muuan Annan lavan edustalla "Under the teevee", minä hekumoin pääni sisällä kohtauksella olemattomasta Corto Maltese -elokuvasta, jossa voisin itse esittää vaatimattoman pikku pääosan. Saan kicksini asiaankuuluvista asioista.
        Joka tapauksessa. Ehdin myös egotripiltäni ajattelemaan nokkelia vertauksia Shane MacGowanin elämää nähneelle hahmolle, ja päädyin lopputulemaan: mies on Tom Jonesin likainen, paheessa uitettu doppelgänger. Huomaan nyt olleeni väärässä. Internetistä varastamani kuvat todistavat aukottomasti, kenen inkarnaatio Shane MacGowan todellisuudessa on:

Shane MacGowan

Sméagol / Klonkku

M.O.T.

Kun Benjamin viimein sai sovittua jonkin tapaamisentapaisen blues-lavan edustalle, olimme jo todistaneet erään arjen sankarin odysseian Poguesin backstagelle ja takaisin, turvamiesten saattelemana, sääri haavoilla ja oikeassa kämmenessä verta ryöppyävä, luuhun asti ulottuva repeämä. Älä koskaan kiipeä sellaisen metalliaidan yli, jossa ristikon metallisäikeet jatkuvat yläreunan yli teräviksi piikeiksi. Älä ainakaan täydessä jurrissa. Äläkä putoa toisella puolella odottavaan piikkipensaaseen. Tuo satunnainen festarivieras oli tehnyt juuri näin. Tuskin tekee toista kertaa.

Ne ilmeet.

5. Sonia and the Soulbreakers oli kunnon tuhti blues-mamma ja laatuakti. Sen sijaan Jimi Hendrix -memorial-bändi (josta jäi epäselväksi, onko Fekete Jenő bändin nimi, vai joku mukana vieraillut "tähti", vai kokonaan toinen bändi vai mikä lie) oli melkoisen paska esitys. Olisi odottanut, että esitys on joko viimeistä piirua myöten alkuperäistä mukaileva tulkinta tai sitten tarjoaisi täysin omalaatuisia sovituksia Hendrixin kappaleista.

No, eipä ollut kumpaakaan. Bändi soitti ihan kivasti ja laulaja olisi ollut keskinkertainen Oulun Torinrannan karaokeaitassakin. Jostain syystä brittituristit vyöryivät entistä suurempana laumana katsomaan tätä nimenomaista esitystä ja olivat aivan haltioissaan. Siis niissä roolipelihahmoissaan, fuckin' pervot. Musiikkimaku oli siis kohdillaan. Mutta toisaalta, mikä minä olen arvostelmaan, olimmepa mekin kuuntelemassa kyseistä aktia.

Mutta emme kauaa, sillä me muut poistuimme etäämmälle puistoon "neuvottelemaan" jättäen Annan ja Benjaminin katsomaan, miten A ja B sopivat yhteen. Kun palasimme, hylkimisreaktiota ei ollut tapahtunut. Tästä voimme päätellä, että elämä ei jäljittele veriryhmiä.

Paljon myöhemmin, juuri ennen kuin unen moukari rysähti alasimenraskasta väsymystilaani vasten, tunnustin olevani mielipuolisen raivokkaan kateellinen onnellinen ystäväni puolesta, sillä Anna oli nätti ja vaikutti mukavalta tytöltä.

Mutta miksi Garth Butcher jättää päivityksen tähän? Haluaako hän ainoastaan kilpailla peniksen pituudessa Benjamin Callahanin kanssa kirjoittaessaan ei kolmea, vaan peräti neljä päivitystä Szigetistä vastoin aiemmin sovittuja periaatteita? Vai onko taustalla maailmanlaajuinen Bilderberg-salaliitto? Lue vastaukset näihin mieltäkääntäviin kysymyksiin seuraavasta osasta, joka tulee ihan pian! Tähdellä merkityt kuvat by Tórsztí!