Callahan Vs. Helsinki

Osa 1. Ihastumisia, pettymyksiä, outo aikasiirtymä ja pelkoa ja inhoa Alepubissa

Murmansk

            Saavuin Helsinkiin noin puoli seitsemältä lämpimänä perjantaisena iltapäivänä. Ennusmerkit näyttivät siis lupaavilta, mutta meidän täytyi ehtiä Jackie Paperin kanssa Pitkänsillanrannasta Alppipuistoon puolessatoista tunnissa, sillä Murmansk oli nähtävä edes kerran kesässä. Tuumasta siis toimeen ja matkaan, vaikka onhan se ymmärrettävää että kämpiltä poistuminen ottaa aina oman aikansa. Niinpä kello olikin noin puoli kahdeksan kun lopulta lähdimme kävelemään. 

Ääni ja vimma

            Aika oli kuitenkin hyvin ajoitettu, sillä saavuimme Alppipuistoon juuri Murmanskin aloittaessa, ja onhan se vitun kova bändi. Hyvää musaa ja silleen, mutta kaikki huomio kiinnittyy kyllä väkisinkin Laura Soiniseen. Pieni, nätti tyttö mutta voi vittu mikä ääni ja mikä tunne. Tuollaisia ääniä ei varmasti ole edes yhdellä miljoonasta. Yksi viidestä miljoonasta kuulostaa paljon todennäköisemmältä suhteelta.

            Valitettavasti Wallu Walpio mainitsi tapahtujan juontajan ominaisuudessaan Lauran jo seurustelevan. (Onkin hämmästyttävää miten Wallu onnistuu aina pilaamaan ihmisten elämiä ja unelmia missä tahansa hän putkahtaakaan esiin). Toisaalta tuonhan voisi ottaa suoranaisena haasteena eikä suinkaan luovuttaa tässä vaiheessa. On tärkeää pystyä operoimaan hiukan siellä oman mukavuusalueensa ulkopuolella. 

            Alppipuistossa myös William oli liittynyt joukkoomme, ja vaikka luulimmekin varanneemme reilusti juotavaa mukaan mukavalle illalle, ne hupenivat todella nopeaa tahtia. Niinpä päätimme suorittaa välivetäytymisen takaisin Jackie Paperin kämpille, josta saatoimme noutaa lisää juotavaa ja miettiä seuraavaa siirtoa. Jokin kevyt puistossa istuminen punaviinipullon kanssa tuntui parhaalta ratkaisulta Perjantai-ilta oli kulunut toistaiseksi leppoisissa tunnelmissa, eikä ollut mitään syytä olla jatkamatta samalla tavalla.

* suora leikkaus 2 ½ tuntia eteenpäin *

Jackie Paper, mestari myös biljardissa

            Mitä vittua me tehdään Alepubissa? Mikä sairas ajatuksentynkä oli johdattanut meidät tänne vanhalta viinalta, oksennukselta ja halvalta hiuslakalta haisevaan teinihelvettiin? Ja miksi ihmeessä olen Jackielle tuopillisen velkaa?

Tämä oli liikaa. Tuntui että alkaisin kirkua hetkenä minä hyvänsä ja kieriskellä tahmealla lattialla kunnes portsarit tulisivat ja kantaisivat minut jäähylle pihalla odottavaan suihkulähteeseen, mistä poliisit puolestaan noutaisivat minut kisahallille, mistä valkotakkiset sedät noutaisivat minut paidan kanssa jossa on todella pitkät hihat...

Ei.

Nyt täytyi ryhdistäytyä.

Murtumispiste oli tulossa, mutta sen aika ei ollut tässä eikä nyt.

Ei saanut näyttää noille finninaamaisille teineille että olit todella sekoamassa.

            Tässä vaiheessa ainoa vaihtoehto oli suunnata tanssilattialle. Jos hermopääsi alkoivat nytkähdellä hallitsemattomasti, siellä se näytti vain siltä että olit juuri keksimässä uutta muotitanssia. 

Let's Roll

            Montaa hetkeä emme kuitenkaan ehtineet viipyä tanssin pyörteissä, ennen kuin minua tönäistiin rajusti ja tarkoituksenmukaisesti selkään. Kääntyessäni katsomaan että mitä vittua, huomasin takanani seisovan punapaitaisen, noin 185-190 senttisen podatun nuoren runkkarin ällöttävässä hinttihyppyritukassaan.

  ”Älkää alkako riehumaan”, hän sanoi meille, hakien selvästi tekosyytä päästäkseen riehumaan.

            Olin liian tiloissa pystyäkseni edes harkitsemaan riehumisen aloittamista, mutta en tarpeeksi tiloissa jotta olisin tehnyt sen siitä huolimatta. Tässä vaiheessa viereeni ilmaantunut Jackie Paper alkoi sen sijaan näyttää siltä, että hän olisi erittäin valmis pieniin riehumisiin. Olin hämilläni kuinka selvältä hän siinä vaiheessa vaikutti. Hyvänen aika, miehenhän täytyi olla vähintään yhtä tinassa kuin minunkin.

            Kaiken lisäksi Jackie alkoi vieläpä jututtaa tätä noppaa, eikä aikaakaan kun hän hämmästyttävillä sosiaalisilla kyvyillään sai tuon punapaitaisen persesyylän etsimään muualta parempaa tappeluseuraa. Tässä vaiheessa mekin tosin koimme saaneemme tarpeeksi Alepubin ainutlaatuisesta tunnelmasta.

            Lähtiessäni muistin kuitenkin vielä varoittaa portsareita, ottaen hätävarapakista selvimmän ilmeeni ja parhaan journalistisimman ääneni mihin siinä vaiheessa yötä pystyin.

Jackie Paper ja William, uskolliset festarikuvaajani

  ”Sori mut hetki sitten tuolla tanssilattialla yritti yks tyyppi aloittaa tappelun meidän kanssa, ja se väitti että sillä on kyynelkaasua.”

  ”Oliko näin?”

  ”Kyllä. Se oli sellainen punapaitainen, noin 185 – 190 senttiä pitkä ja lihaksikas vaaleatukkainen kaveri. Ajattelin vaan mainita ennen kuin mitään sattuu.”

  ”Selvä. Me katotaan se tilanne.”

  ”Kiitos ja hyvää illanjatkoa.”

            Se siitä sitten. Tuosta tulikin heti paljon parempi olo.

           Seuraavaksi löysimme itsemme Molly Malonesista, ja tunsin jälleen olevani voimissani. Blackjack –pöytä veti minua puoleensa, mutta onneksi ympärilläni oli niin paljon häiriötekijöitä etten milloinkaan onnistunut pääsemään sinne asti. Samat rahat sain kuitenkin hukattua kevyesti baaritiskin puolella tilailemalla juomia enedestiedäkenelle.

           

Photobombed Callahan

            Myöhemmin olin lavan edustalla seuraamassa housebändin loppurevittelyjä, kun eteeni ilmaantui aivan näpsäkännäköinen, tatuoitu tummatukkainen nainen. Viihdytimme toisiamme hetken aikaa tanssin pyörteissä hinkkautuen toisamme vasten, mutta kun bändi lopetti, hän onnistui katoamaan paikalta ennen kuin ehdin edes avata keskustelua.

            Löysin naisen kuitenkin uudelleen valomerkin jälkeen eräästä pöydästä, missä hän muina naisina jutteli muun seurueensa kanssa. Liityin joukkoon, ja hetken aikaa juteltuamme, oli melko selvää, että hän myös seurusteli yhden pöydässäistujista kanssa. 

            Tunsin itseni nenästävedetyksi. 
 

            Tämän jälkeen seurasi vielä houreinen episodi aseman edessä, jossa yritimme saada jotakin syötävää. Grillin kulmalla huomasin neljän naisen seurueen suruhunnuissa, ja yrittäessäni kysäistä aihetta suruun, sain välittömästi avokämmenestä naamalle.

            Se riittikin yhdelle illalle. Oli aika palata Pitkänsillanrantaan nuolemaan haavojaan ja parantamaan oloaan puolikkaalla pullollisella viskiä.

Osa 2. Paluu Alppipuistoon, Siuntion parhaat vain paranevat, älä ole yksin ajatustesi kanssa

Jontsu ja Mariia

            Lauantaina olo vaikutti oudosti siltä että olisi juonut puoli pulloa viskiä viiden ja seitsemän välissä aamulla. Mystistä.
            Jackie Paperin täytyi poistua kaupungista hoitamaan henkilökohtaisia asioitaan, mutta onneksi edessä oli päivä, jolloin kohtaisin uudelleen Provinssirockissa tapaamani Siuntion pojat ja tytöt. Sitä ennen täytyi kuitenkin tankata, ja ruokailupaikaksi valikoituikin luonnollisesti kaupungin epäystävällisin pizzeria Mare Chiaro Secondo.

            Pizzat eivät ole suuren suuria, mutta eivätpä ole liian kalliitakaan, ja tämän lisäksi ovat oikein maittavia, eli hinta-laatusuhde on aivan kohdallaan. Lisäksi tuo töykeä palvelu kaikessa Kaurismäkeläisyydessään on ehdottomasti kokemisen arvoinen, etenkin krapulassa.

            Lauantaina alkoi palata myös mieleen muita perjantain tapahtumia, kuten se, että ennen Alepubia olimme olleet Pub Petessä seuraamassa Euroopan kiertueeltakin tutun Katrin ja hänen oman bändinsä Raadelman keikkaa, minkä jälkeen olimme ottaneet Williamin ja Jackie Paperin kanssa toisistamme mittaa biljardissa, päätyen lopputulokseen jonka kaikki meistä olivat saattaneet arvata etukäteen. Siltikään en pystynyt tajuamaan mikä hulluus oli ajanut meidät Alepubiin.

Juppe ja Henna

Timppa

            Saavuin Alppipuistoon (jossa tänään vietettiin Alppimuisto –tapahtumaa) hiukan puoli seitsemän jälkeen illalla, ja sieltä bongasin aivan yhtä hauskoina kuin aina ennenkin, Timpan ja Möllerin - aseveljemme ja kohtalotoverimme Provinssista. Hetkeä myöhemmin myös Juppe, Henna, Jontsu, Anniina ja kumppanit liittyivät seuraamme, ja pian meillä olikin erittäin hyvä Provinssiedustus paikalla.

            Pieni sadekaan ei haitannut illanviettoamme, kuten ei myöskään konemusiikin tahtiin ympärillämme tanssivat ihmiset, ja kun musiikki vihdoin ja viimein päättyi, oli sadekin loppunut. Sääli vain että myös juomamme olivat käyneet melko vähiin. Tällä kerralla tosin täyden viskipullon tuhoamiseen kului lähes kaksi tuntia Provinssissa käytetyn tunnin sijasta. 

            Kun illan viimeinen esiintyjä lopetti kymmenen aikaan illalla, huomasimme nestemäisten varantojemme huvenneen lähes olemattomiin, minkä lisäksi kaipasimme Jupen kanssa lisää viskiä.

            Tässä valossa ainoa oikea vaihtoehto olikin siirtyä Maltaisen riekon runsaudensarven ääreen nauttimaan lasilliset japanilaista laatuviskiä. Tosin tälläkin kerralla ongelma oli sama kuin viikko sitten: hukkaanhan hyvät aineet menevät liian tukevassa humalassa. 

            Riekossa kuulin myös, että Jackie Paper oli palannut kaupunkiin, ja etsi nyt minua käsiini koska kotiavaimensa oli hallussani. Harmittavasti vain satuimme poistumaan Riekosta juuri ennen kuin Jackie ehti paikalle. 

Tanssin pyörteissä

            Kesäyön hämärä oli laskeutunut Helsingin ylle kun palasimme Alppipuistoon. Tässä vaiheessa myös Jupe, Henna, Jontsu ja Anniina jättivät kaupungin taakseen meidän muiden jatkaessa kohti Länsi-Pasilaa ja jatkobileitä.

            Itse olin elätellyt toiveita päästä kaupungin keskustaan vielä illan aikana, mutta päästyämme asunnolle, kävi melko nopeasti selväksi että nuo toiveet saatoin haudata kadotettujen haaveiden loputtomaan mereen. Toisaalta, eipä se nyt niin paljoa haitannut. Ehkä edellisen illan jälkeen olikin parempi, että minä ja keskusta pitäisimme hetken taukoa toisistamme. Uusi kohtaaminen näin pian edellisen jälkeen olisi saattanut aiheuttaa liian rumaa jälkeä. 

             

    Länsi-Pasilassa meillä oli kuitenkin bongi, Tekken 5 ja monta pientä väsynyttä unelmaa joilla ei suuressa mittakaavassa ollut mitään väliä. Unelmia jotka sopivat haluttaviksi kahdelta aamuyössä kun suuren illan selkä taittuu vääjäämättömästi kohti aamua - kun aalto murtuu ja vyöryy takaisin. Unelmia jotka viestittävät: ”jos et voi saada kaikkea, tahdo edes vähän. Edes hiukan tässä hetkessä.”

Lepohetki à la Möller

            Aikaa sen jälkeen, kun William oli jo poistunut kotiinsa, katsoin itsekin parhaaksi vetäytyä kohti Pitkänsillanrantaa. Jackie Paper oli luopunut toivosta yhyttää meidät, ja poistunut kauniin tyttöystävänsä luokse. Hänellä ei siis ollut hätää. Hätää ei myöskään tuntunut olevan Timpalla ja Möllerillä, jotka jätin sohvalle pehmeään uneen. Aika velikultia.

            Pasilan asemalta sain yllättäen ja mukavasti kyydin Kallioon kahdelta miellyttävältä pikkurikolliselta ja diileriltä. He elivät yhteiskunnan säännöistä piittaamatta, sen ulkopuolelta eivätkä nakanneet paskaakaan siitä, mitä heiltä odotettiin tai mitä heidän haluttiin tekevän. He tekivät mitä tahtoivat ja ottivat mitä tahtoivat, mikä ei haitannut minua tässä muutenkin niin päin helvettiä olevassa maailmassa. 

            Kallion läpi kävellessäni aamun valjetessa, minulla oli runsaasti aikaa olla omien ajatusteni kanssa. Mietin, minne olin menossa, mitä kesä minulle oli antanut, mitä oli vielä odotettavissa, ja mitä maailmalla oli minulle enää annettavanaan ennen kuin kaikki oli lopullisesti ohitse, ja odottiko jossakin tien päässä onnellinen loppu.

            Onnellinen loppu? Olin joskus uskonut siihen, mutta siitä tuntui olevan ikuisuuksia. Silloin olin ollut nuori ja naiivi ja uskotellut itselleni, että rakkauden avulla pystyisi pelastamaan itsensä. Enää en uskonut näihin lapsellisiin sautihin, vaikka se ei poistanut tosiasiaa ettenkö olisi halunnut uskoa. Tietysti tahdoin kuvitella että tässä kylmässä maailmassa olisi edes yksi henkilö joka...

Ei.

Ainut asia mikä oli jäljellä oli vapaus. Vapaus ja sen mukanaan tuoma yksinäisyys. Se oli parasta mitä elämällä oli enää tarjota, ja se sai luvan riittää.

            Vapaus. Oli hetkiä joina se tuntui ainoalta asialta millä oli enää väliä. Toisina hetkinä taas tuntui, etten enää tiennyt mitä koko sana tarkoitti. Ehkä kuitenkin Benjamin Franklin oli aikoinaan oikeilla jäljillä.

“They who can give up essential liberty to obtain a little temporary safety, 

deserve neither liberty nor safety.”

Pärjäätkö?

Tuo kysymys oli huvittanut minua viime aikoina. Tässä maailmassa oli pakko pärjätä, tavalla tai toisella. Ei ollut vaihtoehtoja. Mitä sitten jos ei pärjää? Joutuu valkoiseen huoneeseen makaamaan päivästä toiseen sikiöasennossa lääkäreiden antaessa pieniä, erivärisiä pillereitä joiden avulla ajelehdit hitaasti pois tästä todellisuudesta. Tai sitten vain kuolet pois, eikä kenenkään tarvitse huolehtia, että pärjäätkö.

”Minusta alkaa tosiaan tuntua, että olemme kaikki tuhon omia.” Hän raapi kasvojaan hermostuneesti ja madalsi ääntään. ”Olen tosissani”, hän sanoi. ”Yhä uudestaan me vedämme kännit ja yhä uudestaan meille tapahtuu hirveitä asioita, ja seuraava kerta on aina edellistä pahempi...” Hän huitaisi kädellään epätoivoisesti. ”Hemmetti, tämä ei ole enää hauskaa – meidän tuurimme on loppumassa.” 

– Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja –

            Tiesin kuitenkin, että tuuria oli vielä jonkin verran jäljellä, kuten tiesin myös sen, ettet ole mennyt tarpeeksi pitkälle ennen kuin olet mennyt liian pitkälle. 

            Luojan kiitos pääsin lopulta läpi Kallion aina Pitkänsillanrantaan saakka. Pelottavaa ajatellakin kuinka syviin mietteisiin olisin ajautunut jos matka olisi ollut yhtään pidempi, vai olisinko kenties vain noussut Pitkänsillan kaiteelle ja dyykannut sieltä alas. Se olisi ollut tyly päätös mahtavalle viikonlopulle.
           Sen sijaan tyydyin vain painamaan pään tyynyyn ajatellen, että ensimmäinen viikonloppu Helsingissä oli ohi, mutta tämä ei tulisi jäämään tähän. En nimittäin ollut kesän osalta valmis tämän kaupungin kanssa.