Kuilun partaalla - Toinen totuus Ruisrockista

”There are three sides to every story:

Your side, my side, and the truth.

And no one is lying.

Memories shared serve each differently.”

- Robert Evans -

            Perjantaina oli taas sen aika. Toisen kesätentin nimittäin, ja voin kertoa, etten milloinkaan aikaisemmin ole kirjoittanut neljää esseevastausta alle kahteen tuntiin. Meitsi rulettaa!

            En varmaan myöskään koskaan ole ajanut Jyväskylästä Turkuun alle kolmessa tunnissa, mutta aika, tuo säälimätön narttu ei antanut minulle minuuttiakaan anteeksi, ja Ruisrockin alueella oli ehdottomasti oltava Floggin Mollyn keikan alkaessa, eli varttia vaille kymmenen. 

            Matka sujui itse asiassa niin joutuisasti, että olin Turussa ennen kuutta, ja ensimmäisenä valmiina ryhmästämme. Kipaisin hakemassa vapaalippuni pikaisesti Turun Radissonista. Kerjäsin itselleni vielä jotain extrapaloja check-innissä, ruokalippuja tai jotain mutta eipä onnistunut. Suklaakarkin sentään antoivat. 

            Seuraavaksi etsin käsiini jo Provinssissa kuvaajanani toimineen Williamin, sekä Julius Cáesarin, jonka jälkeen ajoimme helvetillistä kyytiä Ruissalon päädyssä sijaitsevaan Ruissalo Campingiin Saaronniemeen. Toissavuonna olimme kokeneet Ruisrockin oman leirinnän ja todenneet sen melko laimeaksi ruohokentäksi Turkuhallin kupeessa. Viime vuonna olimmekin majoittuneet mukavasti sisätiloissa Cáesarin kämpillä aivan Turun bussiaseman vieressä. Viime vuoden jälkeen paljon vettä oli kuitenkin virrannut Aurajoessa (vai oliko? Eihän se vesi näytä liikkuvan mihinkään) ja Cáesarkin oli tätä nykyä ikään kuin asunnoton.

            Saaronniemessä olin itse majoittunut kerran, mutta siitä oli vuosia aikaa, ja nyt, saapuessamme leirintään meno ja meininki näytti siellä huomattavasti paremmalta kuin edellisellä kerralla. Maksoimme itsellemme oikeuden majailla leirinnässä sunnuntaihin klo 15:00 saakka, mikä saattoi myöhemmin muodostua ongelmaksi. Jos vanhat merkit pitivät paikkansa (kuten tieliikennelaitoksella oli tapana sanoa), en todellakaan ollut ajokunnossa sunnuntaina klo 15:00, mutta se oli sen ajan murhe. 

Cáesarin huvila oikealla

            Ei muuta kuin leiri pystyyn helvetillisen kovaan maahan paikalle, minne järkkärit olivat meille teltan paikat näyttäneet. Saatuamme Williamin kanssa omat telttamme pystyyn, siirryimme auttamaan Cáesaria oman telttansa pystyttämisessä. Viimein, kun suureellisen tappelun jälkeen olimme saaneet kiilat jotenkin maan sisään ja teltan pystyyn, keksivät järkkärit saapua paikalle ilmoittamaan, että telttojen välissä tuli olla neljä(!) metriä, ja että meidän pitäisi siirtää Cáesarin telttaa kauemmaksi naapurin teltasta. Annoin katseeni kiertää hetken aikaa leirintäalueella silmäillen vieri vieressä olevia telttoja, otin kasvoilleni are you fucking kidding me –ilmeen lausuen: ”ei onnistu.”

            Jostain kumman syystä tämä toimi, ja järjestyksenvalvojat lähtivät etsimään helpompia rasteja jossa he voisivat toteuttaa itseään.

            Saatuamme leirin pystyyn, koimme olevamme edelleen edellä aikataulusta, ja soimme itsellemme pienen hetken leirinnässä kiertelyyn. Telttoja oli paikalla mukavanlaisesti, mikä lupaili viikonlopulle hyviä bileitä. Ihmisiä toisaalta näytti olevan melko vähänlaisesti, mutta tämä varmaankin johtui siitä että suurin osa heistä vietti aikaansa jo festivaalialueella musiikista nauttien.

            Matkaan siis lähdimme mekin. Saaronniemestä oli festarialueelle rapeat viisi kilometriä, mutta koska pidän kävelystä enemmän kuin busseista, ja heinäkuun ensimmäinen viikonloppu oli mukavan helteinen, enkä omasta mielestäni ollut ehtinyt vielä saavuttamaan riittävää flow –tilaa, sain seuralaisenikin liittymään mukavaan kävelymatkaan läpi Ruissalon kauniin luonnon.

            Ensimmäiseksi tosin leirinnästä lähdettyämme kävelytie seurasi melko pitkään upean golfkentän reunustaa, ja siellä, elintason toisella puolella rantaruotsalaiset nauttivat elämästä ja opettivat pellavapäisiä lapsiaan paremman maailman tavoille. En kuitenkaan voinut olla miettimättä minkälaista suhmurointia kunnallispolitiikassa oltiin tarvittu että oltiin aikanaan saatu rakennettua golfkenttä luonnonsuojelualueelle. No, rahalla saa ja golfkärryllä pääsee.

            Mutta olihan siellä sitä upeaa luontoakin Keski-Eurooppalaisine lehtipuineen ja komeine merenrantahuviloineen. Oma suosikkini tosin oli maisemointitarkoituksessa paikalle tuotu ylämaankarja. Komeita elukoita.

            Reilua viittä kilometriä ja noin kuutta olutta myöhemmin olimme vihdoin festivaalialueen porteilla, minne jouduimme myös Cáesarin jättämään. Hänen nerokas suunnitelmansa oli ostaa lippu ainoastaan lauantaille, ja nyt hän jatkoi omaa odysseiaansa Turun keskustaan tapaamaan vanhoja kavereitaan, meidän siirtyessämme Williamin kanssa alueen sisäpuolelle.

Teurastajan virnistys

            Vanhan tutun Soundin kojun luona kohtasimme viimeinkin toisemme silmästä silmään. Garth Butcher ja Benjamin Callahan. Tällä kojulla oli meille molemmille erityinen merkitys. Vuotta aikaisemmin Garth oli nimittäin voittanut Soundin päiväpalkinnon parhaasta heviletin heilutuksesta (päivän ainoana kilpailijana tosin), ja samanaikaisesti kauniimpi Soundi –tytöistä ei ollut lämmennyt krapulaisille iskuyrityksilleni.

            No, toisen voitto on toisen tappio, ja jälleennäkeminen olikin erittäin herkkä. Tuntui kuin olisi tavannut sodassa kuolleeksi luullun veljensä tai palannut yhteen vanhan bändinsä kanssa unohten typerät egoistiset erimielisyydet jotka olivat repineet rikki lupaavasti alkaneet urat.

            Ja kun nämä joutavanpäiväiset muodollisuudet oltiin saatu hoideltua alta pois, olikin aika siirtyä kohti Flogging Mollya. Garthilla oli myös mukanaan hänen majoittajansa Tia, joka ei illemmalla suostunut uskomaan että muistin hänen nimensä vaikka olisinkin unohtanut sen. Niinpä kutsuin häntä loppuviikonlopun ajan tuttavallisesti Pirkoksi.

            Keikka-arviot voitte lukea tuttuun tapaan osoitteesta www.jylkkari.fi, sitten aikanaan kun ne sinne ilmestyvät, mutta voi jumalauta että olihan hauskaa olla pitissä pitkästä aikaa. Huusin, hypin, riemuitsin, tunsin ylpeyttä, olin transsissa, olin tanssitranssissa, olin melkein lavan edessä, olin taaempana lepäämässä, olin hiestä märkä - ja kun pöly tuntia myöhemmin alkoi laskeutua, olin selvinpäin.

            Ruisrockissa on aina ollut erittäin hankalaa oikean juomatasapainon saavuttaminen. Lipulla pääsee vain kerran päivässä sisään, joten aamupäivällä pitäisi koettaa juoda mahdollisimman paljon, että humalatila nousisi vielä jonkin aikaa alueelle sisään päästyä, minkä jälkeen sitä täytyisi koettaa pitää yllä mahdollisimman pitkään mukanaan tuomilla piilopulloilla, ja lopulta anniskeluravintolan ylihintaisilla tuotteilla. Yleensä kuitenkin tuo alkukiihdytys jää liian laimeaksi, tai vaihtoehtoisesti lipsahtaa täysin överiksi. Tällä kertaa olin juuri pääsemässä joko täydelliseen lähtökiihdytykseen, tai sitten menossa vauhdilla reunan ylitse, kunnes Flogging Mollyn keikan aikana tapahtunut riehuminen haihdutti kaiken humalan kehostani. No, huomenna uutta matoa koukkuun, enkä nyt puhu siitä tequilapullojen sisällä olevasta toukasta. 

            Keikan jälkeen koimme kuitenkin tarvitsevamme jotakin juotavaa välttääksemme dehydraatiota, ja suuntasimme siis anniskelualueelle. Siellä ollessamme nautimme Kauko Röyhkän ja Nartun sulosävelistä, ja tämän jälkeen olikin jo aika siirtyä illan pääesintyjän, eli Pulpin pariin. Vaikka olimmekin lavasta melko kaukana, oli esitys siitä huolimatta erittäin nautittava, ja voi vittu miten Jarvis Cocker voi olla niin tavattoman flegmaattisen tyylikäs. Jotain mihin yksikään hipsterirunkkareista ei tule milloinkaan pääsemään. Ei edes lähelle. Jarvis Cocker oli cool jo ennen kuin teistä tuli... ei kun hetkinen, eihän hipsterikusipäät ole koskaan olleet tyylikkäitä.

            Edellisviikon tavattoman rankan eräretken rasittama Garth poistui keikan jälkeen omaan luksusmajoitukseensa, jättäen minut ja Williamin kävelemään takaisin leirintään. Täytyy kyllä tuossa kävelymatkassa ihmetellä miten laiskoja nykynuoret tänä päivänä ovatkaan. Niin vähän kävelijöitä näkyi meidän lisäksemme viikonlopun aikana tuolla reitillä. Kaikki käyttivät bussia.

            No, olisihan se bussi saattanut hiukan nopeampi olla, vaikka toisaalta jonottaminen täpötäynnä olevaan bussiin ei myöskään innostanut. Saavuimme siis leirintään kolmen aikaan yöllä, ja pienen nestetankkauksen jälkeen olimme valmiit etsimään leirintäalueen parhaat bileet. 
            Kovin kovin hiljaista kuitenkin oli. Kenties perjantain helle oli ottanut niin koville, että kaikki nämä veltot nuorisolaiset olivat pitkän päivän uuvuttamina kömpineet omiin telttoihinsa.

            Leirintäalueen laiturilta tosin löysimme lopulta muutaman 17 –kesäisen Järvenpääläisen, joista humalaisin oli etsimässä jotain kunnon menoa. Onneksi hänen hiukan selväpäisempi kaverinsa raahasi tämän 90 –luvun tuotoksen nukkumaan, muuten olisin saattanut näyttääkin kuinka kivat bileet voisimme kaksin saada aikaan.

            No, se niistä bileistä sen illan osalta. Oli vain alistuttava ja painuttava autoon nukkumaan. Tai ei sittenkään vielä. Olin nimittäin juuri käymässä autoon, kun huomasin telttani liikkuvan. Hetken jo ajattelin, että sinne on salaa hiipinyt jokin uskomattoman kaunis haltiatar viereisestä metsästä, ja nyt pitkine korvineen hän vain odottaisi, että saapuisin riisumaan yksi kerrallaan hänen lehdistä ja ylämaankarjan turkista valmistetut vaatteensa. Kiihkeän lemmentuokion jälkeen hän veisi minut kansansa luokse, jossa minusta tulisi heidän uusi kuninkaansa, ja loppuelämäni omistaisin päättymättömälle sodalle tuota hirviömäistä golfkenttää vastaan joka oli turmellut kansani asuinsijat.

EI.

            Teltassani oli mies. Alaston mies. Aivan vitun sekaisin oleva ruma alaston mies. Mikä vittu teltassani on että jo toisilla festareilla putkeen sieltä löytyy sinne kuulumaton mies?

            Kohteliaasti pyysin häntä pariin kertaan suksimaan vittuun, mutta emme selvästikään puhuneet samaa kieltä, ja sattuneista syistä en tahtonut koskea häneen pitkällä tikullakaan. Baseball –mailalla olisin kyllä voinut hellästi kosketella. 

            Koska puhe ei tuottanut tulosta, kutsuin paikalle järjestyksenvalvojan joka kutsui paikalle lisää kollegojaan. Hekään eivät kuitenkaan puhuneet samaa kieltä teltassa olevan otuksen kanssa, sillä asialle ei tapahtunut mitään. Onnistuivat järkkärit sentään minulta kysymään että onko se varmasti minun telttani? Hyvähän tällaiset asiat on varmistaa, mutta vittu. 

            Seuraavaksi ajattelin olla avulias, ja kysyä viereisen leirin runkkareilta jotka olivat vielä hereillä, ettei heiltä ollut kadonnut yhtään kaveria? No ei ollut, sain töykeähkön vastauksen ja jotakin muuta mussutusta mitä en siinä tilassa jaksanut kuunnella.

            Tällä välin järjestyksenvalvojat olivat saaneet poliisit paikalle, ja nämä olivat ilmeisesti löytäneet saman kielen tuon teltassani majailevan lötköpötkön kanssa saaden lopulta houkuteltua tämän ulos.

            Ulostautumisen jälkeen selvisi pari asiaa. Teltassani majaillut kaveri oli sama tyyppi jota oltiin naaraamassa rannalta minne hän oli unohtanut vaatteensa, vaikka monesti hän yritti kieltää ettei ollut jättänyt vaatteitaan mihinkään vitun rannalle. Toiseksikin, kyseinen runkkari oli kuin olikin kadoksissa juurikin siitä naapurin kusipääleiristä. Vittu mitä spedejä. Sanon sen uudelleen. Vittu mitä spedejä. 

            Lauantaina helle jatkui, ja heräsin siihen väsyneenä vajaan viiden tunnin yöunien jälkeen. Alkoi näyttää pahasti myös siltä, että univelka mikä syksyyn mennessä olisi kertynyt, tulisi olemaan jotakin massiivista, eikä välttämättä enää käsiteltävissä olevaa.

            Helteen vuoksi laitoin päälleni valkoisen paidan, jota ajattelin käyttää kunnes tulisi aika siirtyä festarialueelle. Sinne ei kannattanut laittaa valkoista paitaa likaantumaan. Hetkeä myöhemmin tosin tajusin, ettei kannattanut myöskään pyyhkiä hikistä, paskaista naamaansa valkoiseen paitaan. Tosin tämän asian tajusin noin sekunnin liian myöhään.

Voi vitun lokit

            No, onneksi oli riittävästi varapaitoja mukana, joten ei muuta kuin puhdasta paitaa tilalle. Ja tuskin olin saanut uuden paidan päälle niin eikö vittu lokki paskanna suoraan siihen! Leirintäalue on täynnä väkeä ja sitten tämä nilkki valitsee juuri pakasta repäistyn paitani kohteekseen. On jotenkin ironista että Ruisrockin mainoksissa tänä vuonna liitelee yksi noista vittupäistä. Täytyykin tulevaisuudessa kehitellä jonkinlainen lokkiansa, millä saan nuo runkkarit elävinä kiinni. Sitten vastavuoroisesti alan paskomaan niiden päälle, että tietävät miltä tuntuu.

            Sanotaan että Jumala koettelee niitä joita Hän kaikkein eniten rakastaa, mutta allekirjoittaneelle riittäisi kyllä hiukan vähempikin määrä rakkautta.

            Eipä muuta kuin uutta paitaa päälle, ja toive siitä ettei tämänkaltaisuuksia tapahtuisi enää kovin usein. Muuten joutuisin viettämään loppuajan ilman paitaa, ja mellakkahan siitäkin syntyisi. 

Cáesar ennen katoamistaan

            Olimme Williamin kanssa juuri poistumassa leirinnästä, kun törmäsimme leirintäalueen kahvilassa paluun tehneeseen Cáesariin. Hän kertoi pitkäksi venähtäneestä Turun matkastaan, ja siitä kuinka hän oli juonut lauantain lippurahansa päätyen viettämään yönsä puiston penkillä. Onneksi Turun yö on hellä lapsiaan kohtaan.

            Se siitä sitten. Cáesar jäi paistattelemaan päivää leirintäalueelle, meidän jatkaessamme matkaa Williamin kanssa kohti festivaaleja, ja Garth Butcheria jolla tänään olisi mukana myös hänen parempi puoliskonsa, miss Muir.

Edellisyönä tapahtuneesta kävelymatkasta jonka jouduimme suorittamaan kuivin suin olimme Williamin kanssa viisastuneet sen verran, että hiukan ennen leirintäaluetta kävimme piilottamassa jokusen tölkin metsään. Siellä ne meitä illalla odottelisivat ellei Jumala päättäisi rakastaa meitä hiukan lisää. 

Päästyämme festarialueen kupeeseen päätin huvin vuoksi demonstroida Williamille miten nopeasti on mahdollista päästä aidan yli. Tarkoitukseni oli siis nimenomaan demonstroida, ei kiipeillä aidalla sen ylitsemenosta nyt puhumattakaan. Mainitsin tästä vielä erikseen lähistöllä seisovalle oranssiliiviselle orangille joka ei näyttänyt ollenkaan tajuavan missä mennään.

Olin tuskin päässyt alkuun demonstraatiossani kun selkäni takaa kuului valittava ääni: ”älä kiipeä sille aidalle.” Selitin toistamiseen mitä olin tekemässä, jonka jälkeen valittava ääni jatkoi: ”älä koske siihen aitaan, se kaatuu.” Sanoin, etten ollut koskemassakaan siihen vitun aitaan, jonka jälkeen sain vastaukseksi: ”älä koske siihen aitaan.”

Olkoon saatana. Jatkoimme matkaa aidan vierustaa pitkin ja päätimme oikaista henkilökunnan pysäköintialueen lävitse, josta oli päässyt aivan mukavasti edellisenä iltana lävitse. No eipä tietenkään päässyt enää, ja meidän täytyi kiertää monta sataa turhaa metriä tuon kuppaisen parkkialueen ympäri. Kohteliaasti tiedustellessani minkä takia he olivat sulkeneet tuon kulkureitin, valehtelematta sain järjestyksenvalvojilta vastaukseksi: ”ihan ilkeyttämme.”

Suomalaiset järjestyksenvalvojat. Ainutlaatuinen tuote maailmassa. Miten vittu voi olla mahdollista? Ehkä elettyämme liian monta sataa vuotta vieraan vallan alla kansasta on kehittynyt sellainen, etteivät yksittäiset ihmiset osaa käsitellä pienintäkään vallanmurusta jonka he saavat käsiinsä, ilman että se sekoittaa heidän päänsä. Tai sitten järkkäreiksi hakeutuu vain täysiä vittunaamaurpoja.

Eivätkä iloiset kanssakäymiset järkkäreiden kanssa suinkaan tähän päättyneet. Festarialueen portilla suoritettiin erittäin perinpohjainen (ei tarpeeksi perinpohjainen) ruumiintarkastus jonka jälkeen oli todella hyväksikäytetty olo. Seuraavaksi syynättiin laukku ja kaksi mukanani ollutta "limonadipulloa". Oma vikani tässä tilanteessa toki oli se, että olin ostanut pulloja joiden korkeissa oli vanhan mallinen sinetti, mikä täytyi väkisin murtaa jos tahtoi korkin auki. Uudemmissa korkeissa pullohuijaus on huomattavan paljon helpompi toteuttaa.

Lopputulos oli kuitenkin se, että toinen pulloistani avattiin ja jumalaiset viskikolani imeytyvät Ruissalon janoiseen maahan. Paskiainen. Onneksi Helvetin alin rinki on varattu viskintuhlaajille.

En ole kovinkaan hyvin edelleenkään perillä laeista, mutta käsitykseni mukaan järjestyksenvalvojilla ei ole minkäänlaisia valtuuksia tarkistella ihmisten laukkuja, saatikka sitten tehdä ruumiintarkastuksia. Olen elänyt uskossa että oikeusvaltiossa tällaisen operaation saisi suorittaa ainoastaan poliisi, ja silloinkin täytyy olla erittäin hyvät syyt epäillä. Mielestäni pitäisi saada kansanliike aikaiseksi ja ihmisten nousta vastustamaan heidän yksityisyyteensä kohdistuvia rikkomuksia. Tästä voitaisiin alkaa kinaamaan kaikkien festivaalialueiden porteilla niin että jonot venyisivät kilometrien mittaisiksi. Vaatikaamme siis oikeuksiamme niin kauan kun tässä maassa niitä on vielä jäljellä. 

Olisikin paljon helpompaa, jos vain sallittaisiin ihmisten kuljettaa alueelle omia juomiaan. Kyse ei ole mistään muusta kuin laista, jonka joku on säätänyt. Se voitaisiin aivan hyvin kumota. Mitä pahaa siinä voisi olla, että ihmiset toisivat omia juomiaan alueille?

Ai niin. Unohdin että silloin festarijärjestäjät eivät voisi enää myydä anniskelualueilla ylihintaista, lämmintä litkuaan. Mistäpä muusta tässäkin olisi kyse ellei rahasta. Kaikessa on aina kyse rahasta

Mars Volta

Sainpahan kuitenkin yhden tölkin ja toisen ”limupulloistani” alueelle. Sitä paitsi, en keksi montaakaan parempaa tapaa nostattaa tunnelmaa kuin tavata Garth Butcher (omine piilopulloinen) ja ihastuttava miss Muir. Päivää piristi huomattavasti myös se, kun Mies joka toi Rock´n´Rollin Suomeen – Juhani Merimaa käveli ohitseni tyynesti kuin vain Ruisrockin omistaja voi.

Lauantain artistikattaus ei omalta osaltani juurikaan hurraahuutoja herättänyt, joten iltamme alueella kuluikin enimmäkseen olutteltassa Williamin, Garthin ja muun vaihtelevan seurakunnan kanssa. Aina yhtä ihana Nina Persson oli toki mukava nähdä livenä pitkästä aikaa.

Koitettuani juoda koko päivän itseäni turhaan humalaan anniskelualueiden laimeilla oluilla, poistuimme alueelta lopulla yön lyhyenä, pimeänä hetkenä. Narikalla Garth Butcher tarjosi GT:t seurueellemme ennen poistumistaan majapaikkaansa Pirkon ja miss Muirin kera. Tämä tuntui vihdoinkin hoitavan homman ja kolahtavan kuuppaan antaen mukavan turtumuksen tunteen. 

Olisi ollut mukavaa viettää koko viikonloppu Garthin kera, mutta eriävät majoitusratkaisumme olivat viikonlopun aikana muodostaneet ylittämättömän esteen. Oli viikonloppuja, joina olimme liikkuneet tiiviisti yhdessä toisiimme tukeutuen, ja silloin tuntui ettei mikään ollut meille mahdotonta. Tuntui että pystyisimme kahdestaan kampeamaan maailman paikaltaan. Näitä tilaisuuksia meille toki tulisi vielä myöhemmin tänä kesänä. Viettäisimmehän yhdessä tänä kesänä vielä Naamat sekä kauan odotetun Sziget –festarin. 

Kävellessäni takaisin leirintään Williamin kanssa ja juodessamme metsässä piilossa olleita oluitamme enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa, mietin näitä asioita ja tunsin tuskaista yksinäisyyttä. Onneksi William käveli vierelläni. Vaikka häneltä puuttui Garth Butcherin sosiaalisten tilanteiden taito ja kyky spontaaniin heittäytymiseen, hänellä oli muita ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä erittäin hyvän ystävän.

Bileporukan dagen efter

Yön pimeys alkoi väistyä päästessämme takaisin leirintään, missä ylhäinen Cáesar meitä jo odotteli, ja tällä kertaa löysimme myös hyvät bileet. Ne alkoivat laiturilta ja jatkuivat rantakallioille. Osallisena oli myös edellisillan 17 –vuotiaat lapsoset, mutta heistä emme välittäneet. Päähuomion nimittäin vei pääkaupunkiseudulta Turkuun saapuneet Joona, Joonas, Koivu, Julian ja kumppanit, jotka järjestivät kiitettävän hyvät jatkot. Joimme, polttelimme, juttelimme ja nauroimme kunnes vihdoin, puoli yhdeksältä aamulla jouduin vastahakoisesti jättämään juhlat kesken ja painumaan nukkumaan. Sunnuntaista oli odotettavissa pitkä.

Aamulla ruumistani ravisteli ennenkokematon väsymys. Pääsin hädin tuskin ulos autostani, ja pihalla tunsin putovani niille sijoille. Voin sanoa ettei Opus Dein numeraareilla ole aavistustakaan ruumiin kurittamisesta. Hetkittäin aloin tuntea olevani kuin objektiivinen tarkkailija, katsellessani ulkoapäin kehoni ja mieleni astettaista rappeutumista. En kuitenkaan ollut valmis painamaan jarrua. En vielä. Syksyllä katsottaisiin olisiko erikoiskirjeenvaihtaja Callahanista jäljellä mitään muuta kuin muisto joka hiipuisi kuin päivän viimeinen valo ennen sinistä hetkeä joulukuun iltaan.

Helteet olivat ohitse, ja ilma enteili vesisadetta. Kasasimme leirin nopeasti, ja juuri ajoissa ennen kuin taivaalta alkoi pirskota vettä. Kävi ilmi että Cáesar oli poistunut paikalta jo aamun tunteina - kenties ennen omaa nukkumaan menoani - ja palannut takaisin omaan kesätukikohtaansa Poriin. Hänet kohtaisimme kuitenkin viikkoa myöhemmin Ilosaaressa, jonne Cáesarilla oli jo lippu valmiina ettei hän sillä kertaa pystyisi kumoamaan sitä kurkustaan alas. 

Paviljonki

            Iltapäivän hengasimme edellisyön tuttavuuksiemme leirissä, pitäen paviljongin alla sadetta. Tai oikeastaan pidimme paviljonkia pystyssä jonka alla pidimme sadetta. Paviljonki oli nimittäin edellisyön temmellyksissä kärsinyt sen verran pahasti ettei pysynyt pystyssä ilman apua.

            Ruissalon leirintäalueellahan paviljongit olivat kiellettyjä (ilmeisesti vanhat kunnon paloturvallisuussyyt), ja järkkärit kävivätkin toistuvasti valittamassa jo valmiiksi säälittävässä kunnossa olleesta rakennelmasta. Eivät sitä kuitenkaan jaksaneet väkivalloin ottaa meiltä haltuumme. Kiitokset siitä.

            Saimme myös todistaa ikävää välikohtausta sadetta pitäessämme, kun pari arjalaisen suvun kotimaista edustajaa hyppäsivät autoonsa nautittuaan takuulla jotain muutakin kuin pelkkää alkoholia. He ajelivat hetken aikaa leirintäalueella ympäriinsä, kolhivat yhtä autoa ja lähtivät sen jälkeen kohti suurempia seikkailuja. Onneksi uudet tuttavamme soittivat poliisit paikalle jotka poimivatkin kaksikon kyytiinsä hetkeä myöhemmin, ja onneksi nuo idiootit eivät onnistuneet ajamaan autolla yhdenkään teltan päältä. Siinä olisi voinut tulla rumaa jälkeä. 

Block Party ja partyfiilis

            Williamin kanssa meidän oli tarkoitus ehtiä näkemään Block Party, ja Garth Butcher viimeisen kerran viikonloppuna ennen kuin tämä poistuisi jälleen pohjoisen tukikohtaansa. Paviljongin alla oli kuitenkin niin lokoisaa, että vähitellen alkoi tulla kiire, ja joudimme ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana turvautumaan bussikyytiin. Oli muuten melkolailla mukavaa ja joutuisaa taittaa yli viiden kilometrin matka tällä tavoin. Eikä mikään ihme ettemme olleet nähneet juurikaan muita kävelijöitä omilla poluillamme. 

            Festarialueella näimme vielä pikaisesti Garth Butcherin, joka muisti mainita sumopainiottelustaan Pirkkoa vastaan, mistä muistuikin mieleeni vanhan kunnon Max Cannon ja hänen sarjakuvansa. 

            Garth Butcherin poistuessa taivaat todella aukenivat, kuin vastalauseena hänen liian aikaiselle poistumalleen. Etsimme Williamin kanssa suojaa, mutta siinä vaiheessa kun sellaisen löysimme, olimme jo aivan läpimärkiä. Sade kesti vain puolisen tuntia, mutta onnistui tekemään tehtävänsä ja muuttamaan festarialueen nurmikentän kuravelliksi, jota pitkin sai luistella eteenpäin varoen turvalleen lentämistä. 

            Sunnuntai kului melko rauhallisissa ja märissä tunnelmissa musiikista fiilistellen, kunnes illan tullen oli aika lähteä noutamaan autoa leirintäalueelta, minne meillä ei ollut enää pääsyä, koska olimme ostaneet majoituksen vain sunnuntai-iltapäivään.

            Festarialueelta poistuessamme koetimme käyttää hyväksemme sivuporttia, josta olimme aikaisempina päivinä päässeet todella kätevästi tarvitsematta kävellä lähes kilometrin mittaista kiertoa pääportin kautta. No sehän oli nykyään myös suljettu festivaaliyleisöltä, ja kun asiallisesti kysäisin järjestyksenvalvojilta, voisimmeko oikaista tuon muutaman kymmenen metrin matkan yleisöltä suljetun alueen lävitse, ei toinen järkkäreistä meinannut antaa millään lupaa. Muutaman kymmenen metrin kävely mistä ei ollut mitään haittaa kenellekään, mutta helvetisti hyötyä meille, eikä vitun ämmä meinannyt antaa lupaa. Onneksi toisella järkkäreistä oli järki päässä, ja lopulta saimme itsemme puhuttua siitä lävitse. 

Päästyämme leirinnän tuntumaan, tiesin, että minun täytyi päästä alueelle järkkäreiden ohitse. Niinpä hiiviskelin ja väijyin tieni metsän lävitse leirintään, tuntien itseni vihollislinjojen taakse jääneeksi sotilaaksi joka koetti palata takaisin omiensa luo.

            Parinkymmenen minuutin metsässä rämpimisen jälkeen kuitenkin onnistuin pääsemään leirikentän laitaan, josta kävelin muina miehinä autolleni ja ajoin portista ulos järjestyksenvalvojille iloisesti vilkutellen. Nappasin tien vierestä Williamin kyytiin, heitin hänet keskustan bussiasemalle ja lähdin ajamaan kohti Jyväskylää. 

            Vaikka festareilla on aina hieno olla, ja yleensä sieltä on myös mukava palata kodin mukavuuksien pariin, voi paluu toisinaan olla yhtä tuskaa. Ajaa monta tuntia väsyneenä pimeää tietä, seuranaan vain omat, sekavat ajatuksensa. Kotona odottaa tyhjä, musertavan hiljainen asunto, ja vieläkin musertavampi yksinäisyys. Ja tämä kaikki olisi pystyttävä käsittelemään yksin, parempi vielä jos sen onnistuisi käsittelemään tulematta hulluksi. Saattoi vain toivoa pystyvänsä nukahtamaan mahdollisimman nopeasti, ja nukkumaan painajaisia näkemättä. 

Onneksi Ilosaari odotti jo kulman takana.