Lääkkeistä, niiden käytöstä ja bussien luotettavuudesta

"One pill makes you larger, and one pill makes you small.

And the ones that mother gives you, don't do anything at all.

Go ask Alice, when she's ten feet tall."

- Jefferson Airplane - 

            Helmikuu alkoi mukavasti flunssan kourissa, mutta onnistuin selättämään sen muutamassa päivässä sopivien pillereiden avulla. En ollutkaan ollut flunssassa yllättävän pitkään aikaan, ja onneksi en ole ollut kuumeessa sitten lapsuuspäivien. Terveelliset elämäntavat - terveellinen elämä.

            Kun flunssaisesta viikosta oli selvitty, alkoi viikonloppu rauhallisesti. Jesse oli kadonnut jonnekin, ja olimme Troyn kämpillä kahdestaan. Parhaat päällä ja vailla paikkaa minne mennä. Päätimmekin hoitaa tätä ongelmaa hankkimalla itesllemme riittävän määrän virvokkeita, jos se vaikka auttaisi suunnitelmiemme selkiyttämisessä. Ja toden totta - sehän piristi ja tuota pikaa keksimmekin lähteä Troyn tuttavan Nickin kämpille katsomaan mikä siellä oli meno. 

            Nick oli kotoisin Minnesotasta, ja suuri Skandinavian ystävä (niitä tuntui riittävän näillä leveyksillä yllättävän paljon). Nick oli myös urheilun ystävä ja luonnollisesti Minneapolisin joukkueiden kannattaja. Skandinaviasta ja jääkiekosta ja Baseballista meillä riittikin puhuttavaa. Sääli että baseball kausi alkaisi vasta myöhemmin keväällä. Baseball –otteluiden vauhdin ja hurman tahtoisin ehdottomasti kokea paikan päältä. Mieluiten ottelussa Twins – Red Sox. 

            Näihin aikoihin alkoi myös selvitä että kevätloman aikana pääsisin vihdoin matkustamaan Minneapolisiin, kaupunkiin jonne jostakin kieroutuneesta syystä olen oikeastaan aina tahtonut matkustaa. Ehkä jotain tekemistä on sillä että Että Minnesotassa on paljon samaa kuin Suomessa, mutta samalla se on pala Amerikkaa. Tiedän, että tahdoin käydä kapungissa jo ennen kuin kuulin kuinka paljon hyvää musiikkia tuosta kaupungista ja koko osavaltiosta on tullut, mutta paikalliseen musiikkiin tutustuminen ei ole tippaakaan vähentänyt haluania käydä kaupungissa. Onhan sieltä kuitenkin lähtöisin sellaiset bändit ja artistit kuin Bob Dylan, The Hold Steady, Lifter Puller, The Replacements, The Jayhawks ja Hüsker Dü. 

 

Illanviettoa

            Nick asui kimppakämpässä kampuksen kupeessa, ja samaisesta asunnosta löysimme myös Jessen joka oli onnistunut hankkimaan jostain taikasieniä. Vähän samanlaisia kuin Mariolla ja Luigilla niissä peleissä. Pojat olivat myös aikaisemmin illalla käyneet sienipäissään katsomassa West Side Story -musikaalin, ja väittivät kivenkovaan että se oli tarina kommunismista (tämä siis kommunismin ja sosialismin ystävien suusta).

            Kotibileet Nickin luona olivat muutenkin kohtalaisen psykedeelistä menoa, missä onnistuin myös häviämään ihan joka vitun juomapelin, ja olikin pienoinen ihme että selvisin omin jaloin kotiin.

            Nuorison voi yleensä jakaa kahteen joukkoon: niihin jotka käyttävät päihteitä, ja niihin jotka eivät. Yhdysvalloissa, tai ainakin täällä Iowassa tuo kuilu noiden kahden joukkion välillä vaikuttaisi olevan suurempi kuin muualla. Joko olet syvällä asiassa, tai sitten erittäin streittari. Suurin ero Eurooppaan, ja etenkin Suomeen verrattuna on se, että täällä ei vedetä nuppia sekaisin alkoholista, vaan ihan muista jutuista. Itse toki pysyttelin vanhassa kunnon alkoholissa: se kun on hyväksi suomalaiselle miehelle kuten valtiovaltammekin on todennut, mutta jenkit tosiaan vetävät itsensä erittäin harvoin jojoon alkoholin avulla. Muita päihdyttäviä aineita täältä kyllä löytyy, ja vaikka en olekaan törmännyt kovaan rojuun (ei taida olla akateemisten opiskelijoiden juttu) niin kyllä aina löytyy jotain muuta mukavaa millä pääsee seuraavalle tasolle. On pilveä, sieniä, ekstaasia ja on kirjava määrä erilaisia lääkkeitä. Reseptilääkkeiden markkinat käyvätkin täällä kuumana. Adderalls, Klonopins, Vicodins, Sedatives... – you name it. Aina löytyy joku jolla on sopiva vaiva ja vaivan hoidettuaan ylimääräisiä lääkkeitä ja pienen taskurahan tarve.

           

            Selvittyäni perjantaista tuntui siltä, että lauantaina oli aika kokeilla jotain uutta, enkä tällä kertaa tarkoita uusia hassuja päihteitä. Viime sunnuntaina olin ensimmäistä kertaa päässyt näkemään Cedar Fallsin keskustan, ja nyt oli aika palata sinne ja ottaa itse kaupunki haltuun. Sinnehän viikonloppuisin pääsikin kätevästi jo aiemmin mainitsemallani (ilmaisella) juoppobussilla.

Bussilinjat olivat muutenkin Cedar Fallsissa mainitsemisen arvoinen asia. Eräänä päivänä matkustaessani Walmartiin huomasin bussin seinällä taulukon lippuhinnoista. Kertalippu maksoi 1,15 dollaria (opiskelijat 0,75$), ja tuo taulukko oli päivitetty viimeksi herran vuonna 2001. 

 Suomessa inflaatio ja lippujen hinnat niiden mukana tuntuvatkin laukkaavan hiukan ripeämmin kuin täällä Iowassa. Toki Suomen puolesta on sanottava se, että siellä bussit liikkuvat hiukan tiheämmin aikavälein ja laajemmalla aikaikkunalla. Täällä bussi tulee pysäkille keskimäärin kerran tunnissa, ja bussit liikennöivät aamuviiden ja iltakuuden välillä. Iltaisin ja öisin Cedar Fallsissa on siis turha kuvitella lähtevänsä julkisilla yhtään mihinkään, ellei sitten satu olemaan yliopiston opiskelija matkalla keskustan baareihin hiukan hurvittelemaan.

Kello oli hiukan yli yksitoista kun bussi poimi minut kyytiin yliopistolta. Ajelimme rauhaksiin keskustaan noin kymmenen muun matkustajan kera, mikä oli melko yllättävää. Luulin että tuohon aikaan illasta bussi olisi pursunnut hilpeää juhlakansaa, mutta toisaalta, olinkin tottunut suomalaiseen juomakulttuuriin. Keskustaan päästyäni huomasinkin, että suuri osa ihmisistä oli jo juhlapaikoilla, mikä oli ymmärrettävää kun otti huomioon että täällä baareissa laitettiin valot päälle jo kahdelta yöllä.

Arvoin hetken aikaa kahden baarin välillä. Toisella puolella katua oli Comedy Club Joker’s, ja toisella puolella jo edellisellä viikolla lupaavaksi koettu The Hub. Tätä arvuuttelua ei kuitenkaan kestänyt muutamaa sekuntia kauempaa, sillä ikkunoiden takaa nähtyä Joker’s vaikutti juuri sellaiselta paikalta kuin nettisivut antoivat ymmärtää. Siellä saattoi olla hyvää stand-up –komiikkaa mutta muuten paikka vaikutti turhan... niin, pinnalliselta. Sellaiselta josta Amerikan pojat ja tytöt etsivät yhden yön hoitoja. Joitain jonka vieressä nukkua silloin, kun se oikea vielä odotti löytämistään. 

The Hub. 5 dollaria sisään, hyvää musiikkia ja seinältä katselivat Bob Dylan, Jimi Hendrix ja kumppanit. Mustavalkokuvia, otettu aikana jolloin oli olemassa vielä ammattilaisvalokuvaajia eikä tuhansittain amatöörejä ylimääräisellä rahalla ostetut ylihintaiset laitteet käsissään. Kaikki viimeistä huutoa mutta ei aavistustakaan siitä, mitä hyvien kuvien ottaminen vaatii koska kuvankäsittelyohjelmat tänä päivänä pystyivät lisäämään kuviin sen tunnelman ja nostalgian jota nämä ”valokuvaajat” eivät pystyisi milloinkaan tavoittamaan.

Oluen hinnat pyörivät neljän euron kieppeillä ja livebändi suolsi suosittuja covereita huomattavasti suuremmalle yleisölle kuin edellisen viikonlopun marssibändi, mutta niin se maailma makaa. Jo kuusikymmentäluvulla ihmiset tahtoivat Bobilta sitä mihin olivat tottuneet. Ihmiset tahtoivat Jimiltä sitä mihin he olivat tottuneet. Omat suosikkiartistit eivät koskaan saa uusiutua, mikä on surullista mutta totta. 

Vaikka olen sitä mieltä että mailman paraskin coverbändi on silti pelkkä coverbändi, niin tämäniltainen oli todella hyvä siinä mitä he tekivät. Satuinpa myös kuulemaan edelliseltä kesältä hyvinkin tutun Wonderwallin, vaikka tällä kertaa en ollutkaan puistossa tai Naamoilla. Bändi heitti oudoimman version Wonderwallista olin ikinä kuullut: hiukan jazzia, hiukan reggaeta, hiukan punkia, ja taisipa siellä myös häivähdys calypsoa olla mukana.Tunnelma oli kuitenkin loistava, ja jollakin perverssillä tavalla myös pidin tuosta vanhaan kunnon Wonderwalliin raikkaan tuulahduksen antaneesta versiosta. Voipi olla että jopa Gallagherin veljeksilläkin saattaisi olla jotain positiivista sanottavaa kyseisestä versiosta.

Kuitenkin, ilta loppui liian lyhyeen, kuten Iowassa tapana on. Baarit sulkeutuvat niihin aikoihin kun Suomessa vasta aletaan lähestyä illan huippuhetkiä. Oli turha odottaa kävelymatkaa takaisin kotiin ja aamuseitsemään tai kahdeksaan kestäviä jatkoja. Keskustelua hyvästä musiikista yllättävän nopeasti hupenevan viskipullon tahdissa. Siispä suunnistin ulos baarista ja risteykseen, josta bussin piti poimia illan viimeiset hitaat takaisin kohti yliopistoa.

Asiassa oli vain yksi ongelma. Bussi ei koskaan saapunut paikalle, eikä tunnelmaa mitenkään parantanut se tosiasia että alkoi sataa vettä. Risteys josta bussin oli tarkoitus lähteä oli kuitenkin eri risteys johon bussi oli keskustassa pysähtynyt. Noin varttitunti oletetun saapumisajan jälkeen siirryinkin oletetusta lähtöpaikasta takaisin lähtöpaikkaan, toivomatta kuitenkaan liikoja mitä mahtaisin sieltä löytää.

Tästä risteyksestä löysin kuitenkin neljä kappaletta yliopiston opiskelijoita, jotka bussi oli myös hylännyt, ja yhdessätuumin aloimme suunnitella taksikyydin hankkimista, mikä ei ole helppoa keskellä Iowaa jos neljä viidestä on erittäin päihtyneessä tilassa ja viides on Suomesta.

Muutaman epäonnistuneen puhelun jälkeen koetimme saada taksia lennosta hyvää vauhtia hiljeneviltä kaduilta vesisateen yltyessä, mutta pari ensimmäistä yritystä olivat tuhoon tuomittuja. Kolmas yritys kuitenkin tuotti tulosta, onnistuessamme raivokkaalla huitomisella kiinnittämään taksin huomion, ja pääsimme vihdoinkin siirtymään keskustasta kohti kotia.

Muutama asia erottaa iowalaisen taksin suomalaisesta. Ensinnäkin, ne ovat melkein puolet halvempia täällä kuin tuolla pohjoisessa lintukodossa. Toiseksi, kuski ei millään tavalla kyseenalaistanut yhden hengen ylilastia. Se vaikutti olevan täysin arkipäivää. Kolmanneksi, arkipäivää tuntui olevan myös tupakointi taksin sisätiloissa.

Matkalla tuli mieleen tarina jonka mukaan eräät ystävykset olivat Ruisrockin aikaan odottaneet Ruissalossa taksiksi kaksi tuntia pyöreälamppuista mersua jossa sai polttaa sisällä. Tämä oli tietysti kauan aikaa sitten. Kauan ennen kuin eri puolilla Eurooppaa valtaan alkoivat nousta erilaiset kiihkouskovaiset, fasistit, rasistit, homofoobikot ja muut yksilönvapauden ja päätäntävallan rajoittajat. Joka tapauksessa, pyöreälamppuinen mersu jossa sai polttaa sisällä oli kuitenkin lopulta saapunut paikalle.Tämä kaikki oli tapahtunut siis kaukana menneisyydessä - 2000 -luvun puolivälissä.

Itse emme kuitenkaan olleet menossa Turun keskustaan, vaan Pohjois-Iowan yliopiston kampusalueelle. Taksin jätettyä allekirjoittaneen kivenheiton päähän kodista, astelin viimeiset jaardit sateen piiskatessa kasvojani. 

Seuraavana päivänä oli yllättävänkin rapea olo kun suuntasin yliopiston omaan teatteriin tarkistamaan vierailulla olleen West Side Storyn suoraan Broadwaylta vain todetakseni että kyllä - kommunismistahan se kertoi. 

Virsut lipsuu ja kaasujalkaa kuumottaa

Tammikuun viimeisen viikon alku oli melko rauhallinen, ellei oteta lukuun Iowan säätä. Edellisenä lauantaina pakkasta oli ollut lähemmäs 20 astetta (celsiusta), mutta sunnuntaina aloimme lähennellä nollakeliä, ilman täyttyessä jäätyneestä vedestä. Maanantai-iltana lämpötila oli kivunnut lähemmäksi kymmentä astetta, ja illalla pyyhkäisi kampuksen yli raju ukkoskuuro. Tiistai-iltana oli puolestaan lumimyrskyn vuoro, joka jatkui keskiviikon puolelle saaden kampuksen sekasorron valtaan mikä lopulta aiheutti yliopiston sulkemisen ja tuntien perumisen. Säänvaihteluita löytyy kyllä suomestakin, mutta enpä ikinä ennen ole kokenut moisia ilmastonmuutoksia muutaman päivän sisällä.

            Lumi on mielenkiintoinen ilmiö, etenkin täällä Iowassa. Ei vaadita kovinkaan suurta lumimyrskyä että tunteja joudutaan perumaan. Se johtuu käsitykseni mukaan autoilusta, tarkemmin sanoen talvirenkaiden puutteesta. Kaikki muu täällä toimii oikein hyvin. Iowalaisilla on pätevä kalusto lumenajoon, ja myös rakennukset ovat täällä olleet yllättävän lämpimiä. Mutta kun kaikki paikalliset liikkuvat autolla, eikä kenelläkään ole talvirenkaita, niin ongelmia syntyy. Muutama tuuma lunta ja jääkeli päälle niin eihän täällä kukaan pääse mihinkään.

Harmageddon Iowalaisittain

Jos pitäisi valita kummat ovat parempia ratin takana, finskit vai jenkit, saattaisin lopulta valita suomalaiset. Ero ei kuitenkaan ole suuri, ja olen nähnyt Suomessa kammottavia kuskeja enemmän kuin pystyn muistamaan, mikä on ehkä parempi niin. Kuitenkin, jokainen joka moittii jenkkejä ajotaidon puutteesta saa lähteä kokeilemaan kuinka hyvin se auto pysyy hallinnassa talvella ilman talvirenkaita.

Torstaina säätila oli jo hiukan tasoittunut, viettäessämme iltaa AJ:n luona nauttien hiukan virvokkeita ja rentoutuen rankan viikon jälkeen. Poistuimme paikalta Masonin kanssa yhdentoista aikaan, hänen heittäessään minut kampusalueen kupeeseen. Tarkoituksenani oli polttaa rauhassa iltasavut ennen nukkumaanmenoa. Tupakointini kuitenkin keskeytyi noin minuutin jälkeen, kun tutunnäköinen punainen Chrysler pysähtyi keskelle risteystä. Auto oli Troyn, ja Jesse oli kuskin paikalla josta hän huusi: ”get in the car, there’s no time to explain!” Juuri tuolla hetkellä kaipasin enemmän omaa sänkyäni kuin jotakin yllättävää seikkailua, mutta kyselemättä hyppäsin kuitenkin takapenkille, Jessen kiihdyttäessä matkaan. 

Matkan aikana sain tietää, että aiemmin illalla Troy oli onnistunut selvinpäin omassa huoneessaan kompastumaan tuoliin, kaatumaan ja hajoittamaan nilkkansa. Miten tämä ylipäätään oli mahdollista, en tiedä. Joka tapauksessa, tästä syystä olimme nyt matkalla sairaalaan.

Päästyämme sairaalaan Troy laitettiin paikallisen tavan mukaisesti välittömästi pyörätuoliin, jonka avulla häntä kärräiltiin paikasta toiseen. Odotushuone oli tyhjillään, ja pääsimmekin joutuisasti ensihoitohuoneeseen, jossa saimme katsella televisiota ja odotella lääkäriä saapuvaksi. Suomalaiset ja amerikkalaiset sairaalat tuntuivat hyvin samankaltaisilta. Ensinnäkin tunsin oloni yhtä epämukavaksi kuin suomalaisessa sairaalassa, ja toiseksi, vaikka olisit koko sairaalan ainoa potilas, niin taas saatiin odottaa pari tuntia että yhtään mitään tapahtui. Siinä odotellessa tulikin oikein kotoisa olo.

Näin käy kun on selvinpäin

Lopulta saimme kuitenkin Troylle asianmukaista hoitoa, ja onneksi nilkka oli vain nyrjähtänyt eikä murtunut. Omalta kohdaltani koettuihin asioihin saatoin nyt lisätä amerikkalaisen sairaalan, jossa olisin mieluusti vieraillut jossakin muussa olotilassa kuin hiukan humalassa, punasilmäisenä ja kukkasilta tuoksuvana.

Vauhdikas meno jatkui perjantaina leffaillan merkeissä. Edellisenä päivänä oli tullut koettua amerikkalainen sairaala, ja tänään oli vuorossa paikallinen elokuvateatteri, ja Django Unchained. Leffaliput olivat seitsemän dollarin pintaan, ja mikä miellyttävintä, teatterissa sai valita vapaasti istumapaikkansa. Ehkä täydemmissä näytöksissä tai suuremmissa kaupungeissa on paikkaliput, mutta itse olin oikein tyytyväinen paikattomuuteen.

Elokuvan jälkeen olikin aika siirtyä pilvikruisailemaan Cedar Fallsin jäisille maanteille. Tämä luonnollisestikaan ei ollut hyvä idea, mutta se on jännä tunne mikä iskee siinä vaiheessa kun kuljettaja menettää autonsa hallinnan keskellä pimeyttä. Auto heittelehtii puolelta toiselle, ja itse istuu takapenkillä, paikalla jonka turvavyö ei toimi. Auton omistaja yrittää antaa ajo-ohjeita repsikan puolelta jalka paketissa, kuskin yrittäessä saada auton hallintaan. Onneksi olin sen verran tutkalla etten suinkaan mennyt paniikkiin, vaan luotto ajajaan oli järkähtämätön. Saatuamme lopulta auton pysähdyksiin tien laitaan, keula tulosuuntaan päätimme ajella hiljaksiin takaisin yliopistolle, ja kokeilla tätä rentoutumismuotoa seuraavan kerran sitten kun puissa on lehtiä ja oravat vaihtaneet kesäturkkiin eivätkä tiet ole enää jäässä. 

Vesipiippu

Lauantaina päätimme ottaa rauhallisemmin Murmelinpäivän kunniaksi, ja suuntasimme Hookah bariin polttelemaan maustettua tupakkaa. Pari tuntia vierähti oikein mukavasti rennoissa tunnelmissa vesipiippua imien ja korttia lätkien. Hookah oli erittäin positiivinen kokemus, ja tällaisia loungeja soisi olevan Suomessakin (vai onko näitä jossain?).

Olin aiemmin päivällä onnistunut nyrjäyttämään niskani hiuksia kuivatessa, joten Troyn kanssa kaipasimme rentouttavaa kipulääkettä. Loungesta kotiin palattuamme siirryimmekin juomapelien ihmeelliseen maailmaan ja kokeilemaan, kuinka hyvin Jim Beam rentouttaa. 

Yrittäessäni sunnuntaina turhaan palauttaa mieleeni edellisyön tapahtumia, tai sitä miten olin lopulta onnistunut pääsemään omaan huoneeseen saatoin vain todeta että Jim Beam oli toiminut rentouttajana erittäin hyvin. Krapulaa olikin hyvä hoitaa maailman katsotuimman(?) tv-ohjelman parissa. Oli Super Bowl –sunnuntai. Päivä jolloin koko kansakunta liimaantui televisioidensa ääreen (tosin amerikkalaiset taitavat tehdä sitä kansakuntana lähes päivittäin). Hiukan huterassa olotilassani ottelun anti jäi hiukan vajaaksi, sillä päällimmäiseksi tapahtumaksi mieliin jäi yli puolen tunnin sähkökatkos stadionilla kesken ottelun. Baltimore Ravens kuitenkin voitti, mistä olin oikein mielissäni. Joukkueesta ei voi olla pitämättä jos se on nimetty Edgar Allan Poen kuuluisan runon mukaan.

Winfield Middle Scool Varsity Marching Band

            Päätimme Jessen kanssa rankan viikon ajamalla Cedar Fallsin keskustaan, jossa en aiemmin ollutkaan käynyt. Rokkibaari The Hubissa soitti Winfield Middle School Varsity Marching Band (not an actual marching band), jonka basisti Sean oli tullut edellisinä viikkoina tutuksi tupakkapaikalta. Trio soitti bluesahtavaa, kokeellista rockia eikä bändin musiikki ollut ollenkaan hassumpi tapa päättää rankkaa viikkoa. Itse Hub oli baarina erittäin miellyttävän tuntuinen ja tyylikkäästi sisustettu rokkibaari, jossa viikon kuluttua tulisin seikkailemaan enemmänkin.