Virsut lipsuu ja kaasujalkaa kuumottaa

Tammikuun viimeisen viikon alku oli melko rauhallinen, ellei oteta lukuun Iowan säätä. Edellisenä lauantaina pakkasta oli ollut lähemmäs 20 astetta (celsiusta), mutta sunnuntaina aloimme lähennellä nollakeliä, ilman täyttyessä jäätyneestä vedestä. Maanantai-iltana lämpötila oli kivunnut lähemmäksi kymmentä astetta, ja illalla pyyhkäisi kampuksen yli raju ukkoskuuro. Tiistai-iltana oli puolestaan lumimyrskyn vuoro, joka jatkui keskiviikon puolelle saaden kampuksen sekasorron valtaan mikä lopulta aiheutti yliopiston sulkemisen ja tuntien perumisen. Säänvaihteluita löytyy kyllä suomestakin, mutta enpä ikinä ennen ole kokenut moisia ilmastonmuutoksia muutaman päivän sisällä.

            Lumi on mielenkiintoinen ilmiö, etenkin täällä Iowassa. Ei vaadita kovinkaan suurta lumimyrskyä että tunteja joudutaan perumaan. Se johtuu käsitykseni mukaan autoilusta, tarkemmin sanoen talvirenkaiden puutteesta. Kaikki muu täällä toimii oikein hyvin. Iowalaisilla on pätevä kalusto lumenajoon, ja myös rakennukset ovat täällä olleet yllättävän lämpimiä. Mutta kun kaikki paikalliset liikkuvat autolla, eikä kenelläkään ole talvirenkaita, niin ongelmia syntyy. Muutama tuuma lunta ja jääkeli päälle niin eihän täällä kukaan pääse mihinkään.

Harmageddon Iowalaisittain

Jos pitäisi valita kummat ovat parempia ratin takana, finskit vai jenkit, saattaisin lopulta valita suomalaiset. Ero ei kuitenkaan ole suuri, ja olen nähnyt Suomessa kammottavia kuskeja enemmän kuin pystyn muistamaan, mikä on ehkä parempi niin. Kuitenkin, jokainen joka moittii jenkkejä ajotaidon puutteesta saa lähteä kokeilemaan kuinka hyvin se auto pysyy hallinnassa talvella ilman talvirenkaita.

Torstaina säätila oli jo hiukan tasoittunut, viettäessämme iltaa AJ:n luona nauttien hiukan virvokkeita ja rentoutuen rankan viikon jälkeen. Poistuimme paikalta Masonin kanssa yhdentoista aikaan, hänen heittäessään minut kampusalueen kupeeseen. Tarkoituksenani oli polttaa rauhassa iltasavut ennen nukkumaanmenoa. Tupakointini kuitenkin keskeytyi noin minuutin jälkeen, kun tutunnäköinen punainen Chrysler pysähtyi keskelle risteystä. Auto oli Troyn, ja Jesse oli kuskin paikalla josta hän huusi: ”get in the car, there’s no time to explain!” Juuri tuolla hetkellä kaipasin enemmän omaa sänkyäni kuin jotakin yllättävää seikkailua, mutta kyselemättä hyppäsin kuitenkin takapenkille, Jessen kiihdyttäessä matkaan. 

Matkan aikana sain tietää, että aiemmin illalla Troy oli onnistunut selvinpäin omassa huoneessaan kompastumaan tuoliin, kaatumaan ja hajoittamaan nilkkansa. Miten tämä ylipäätään oli mahdollista, en tiedä. Joka tapauksessa, tästä syystä olimme nyt matkalla sairaalaan.

Päästyämme sairaalaan Troy laitettiin paikallisen tavan mukaisesti välittömästi pyörätuoliin, jonka avulla häntä kärräiltiin paikasta toiseen. Odotushuone oli tyhjillään, ja pääsimmekin joutuisasti ensihoitohuoneeseen, jossa saimme katsella televisiota ja odotella lääkäriä saapuvaksi. Suomalaiset ja amerikkalaiset sairaalat tuntuivat hyvin samankaltaisilta. Ensinnäkin tunsin oloni yhtä epämukavaksi kuin suomalaisessa sairaalassa, ja toiseksi, vaikka olisit koko sairaalan ainoa potilas, niin taas saatiin odottaa pari tuntia että yhtään mitään tapahtui. Siinä odotellessa tulikin oikein kotoisa olo.

Näin käy kun on selvinpäin

Lopulta saimme kuitenkin Troylle asianmukaista hoitoa, ja onneksi nilkka oli vain nyrjähtänyt eikä murtunut. Omalta kohdaltani koettuihin asioihin saatoin nyt lisätä amerikkalaisen sairaalan, jossa olisin mieluusti vieraillut jossakin muussa olotilassa kuin hiukan humalassa, punasilmäisenä ja kukkasilta tuoksuvana.

Vauhdikas meno jatkui perjantaina leffaillan merkeissä. Edellisenä päivänä oli tullut koettua amerikkalainen sairaala, ja tänään oli vuorossa paikallinen elokuvateatteri, ja Django Unchained. Leffaliput olivat seitsemän dollarin pintaan, ja mikä miellyttävintä, teatterissa sai valita vapaasti istumapaikkansa. Ehkä täydemmissä näytöksissä tai suuremmissa kaupungeissa on paikkaliput, mutta itse olin oikein tyytyväinen paikattomuuteen.

Elokuvan jälkeen olikin aika siirtyä pilvikruisailemaan Cedar Fallsin jäisille maanteille. Tämä luonnollisestikaan ei ollut hyvä idea, mutta se on jännä tunne mikä iskee siinä vaiheessa kun kuljettaja menettää autonsa hallinnan keskellä pimeyttä. Auto heittelehtii puolelta toiselle, ja itse istuu takapenkillä, paikalla jonka turvavyö ei toimi. Auton omistaja yrittää antaa ajo-ohjeita repsikan puolelta jalka paketissa, kuskin yrittäessä saada auton hallintaan. Onneksi olin sen verran tutkalla etten suinkaan mennyt paniikkiin, vaan luotto ajajaan oli järkähtämätön. Saatuamme lopulta auton pysähdyksiin tien laitaan, keula tulosuuntaan päätimme ajella hiljaksiin takaisin yliopistolle, ja kokeilla tätä rentoutumismuotoa seuraavan kerran sitten kun puissa on lehtiä ja oravat vaihtaneet kesäturkkiin eivätkä tiet ole enää jäässä. 

Vesipiippu

Lauantaina päätimme ottaa rauhallisemmin Murmelinpäivän kunniaksi, ja suuntasimme Hookah bariin polttelemaan maustettua tupakkaa. Pari tuntia vierähti oikein mukavasti rennoissa tunnelmissa vesipiippua imien ja korttia lätkien. Hookah oli erittäin positiivinen kokemus, ja tällaisia loungeja soisi olevan Suomessakin (vai onko näitä jossain?).

Olin aiemmin päivällä onnistunut nyrjäyttämään niskani hiuksia kuivatessa, joten Troyn kanssa kaipasimme rentouttavaa kipulääkettä. Loungesta kotiin palattuamme siirryimmekin juomapelien ihmeelliseen maailmaan ja kokeilemaan, kuinka hyvin Jim Beam rentouttaa. 

Yrittäessäni sunnuntaina turhaan palauttaa mieleeni edellisyön tapahtumia, tai sitä miten olin lopulta onnistunut pääsemään omaan huoneeseen saatoin vain todeta että Jim Beam oli toiminut rentouttajana erittäin hyvin. Krapulaa olikin hyvä hoitaa maailman katsotuimman(?) tv-ohjelman parissa. Oli Super Bowl –sunnuntai. Päivä jolloin koko kansakunta liimaantui televisioidensa ääreen (tosin amerikkalaiset taitavat tehdä sitä kansakuntana lähes päivittäin). Hiukan huterassa olotilassani ottelun anti jäi hiukan vajaaksi, sillä päällimmäiseksi tapahtumaksi mieliin jäi yli puolen tunnin sähkökatkos stadionilla kesken ottelun. Baltimore Ravens kuitenkin voitti, mistä olin oikein mielissäni. Joukkueesta ei voi olla pitämättä jos se on nimetty Edgar Allan Poen kuuluisan runon mukaan.

Winfield Middle Scool Varsity Marching Band

            Päätimme Jessen kanssa rankan viikon ajamalla Cedar Fallsin keskustaan, jossa en aiemmin ollutkaan käynyt. Rokkibaari The Hubissa soitti Winfield Middle School Varsity Marching Band (not an actual marching band), jonka basisti Sean oli tullut edellisinä viikkoina tutuksi tupakkapaikalta. Trio soitti bluesahtavaa, kokeellista rockia eikä bändin musiikki ollut ollenkaan hassumpi tapa päättää rankkaa viikkoa. Itse Hub oli baarina erittäin miellyttävän tuntuinen ja tyylikkäästi sisustettu rokkibaari, jossa viikon kuluttua tulisin seikkailemaan enemmänkin.