Matkalla kotiin

Oli Finals Week ja jengi alkoi olla hajalla. Ihmiset eivät nukkuneet vaan pänttäsivät kokeisiin lääkkeiden tai kofeiinin voimalla. Kirjasto oli täynnä ihmisiä joista puolet pänttäsi tenttikirjoja ja toinen puoli nukkui niiden päällä. Yliopiston ilmoitustaululle ilmaantui opiskelunsa keskeyttäneiden julkisia kannanottoja, joissa he ilmaisivat pettymyksensä yhteiskuntaa ja opiskelujärjestelmää kohtaan. Välillä kuultiin huhuja pommiuhasta ja poliisit kiertelivätkin aktiivisesti kampuksella. Kaiken tämän keskellä itselläni oli onneksi vain yksi paperi tehtävänä ja palautettavana, johon suhtauduinkin tehtävän vaativalla vakavuudella. Ei jaksanut kiinnostaa. Ei tippaakaan. Olin opiskellut tänä keväänä kovempaa kuin koskaan aiemmin, ja olin jo antanut kaikkeni. 

 Oleskeluani Yhdysvalloissa oli vain muutama päivä jäljellä, kun tunsin flunssan iskevän. Minulla oli omat epäilyni flunssan aiheuttajasta. Viime viikkojen aikana kehoni oli ollut niin kovan paineen alla, että kun stressi viimein alkoi helpottaa, myös kehoni antoi totaalisesti periksi. Asia ei sinänsä haitannut, olinhan jo selvinnyt yli pahimman. Olisi se kuitenkin vielä muutaman päivän voinut odottaa, jotta kotimatkasta olisi tullut edes hiukan helpompi, mutta eihän siinä silloin mitään haastetta olisi ollut.

Viikonlopun jälkeen helteet olivat onneksi palanneet Iowaan, ja viimeisellä viikolla sainkin jälleen muistutuksen siitä, että kesä oli jo aivan kulman takana. Olin neljä kuukautta aiemmin paennut Suomen pakkasia, ja kun palaisin, edessä olisi Suomen ylivoimaisesti paras vuodenaika. 

            Viimeistä iltaa vietin AJ:n, Masonin ja Stephanien kanssa. Nautin Yhdysvaltojen ihanasta ja epätervellisestä ruoasta ja sen taikatupakasta vielä kun pystyin. Tarkoitukseni ei ollut viipyä ulkona liian myöhään, sillä seuraavana päivänä oli edessä parinkymmenen tunnin lento, mille ei ollut mukava lähteä krapulassa.

Jotenkin ilta kuitenkin venähti, ja jouduin viimeistelemään laukkujen pakkaamisen hiukan päissäni, mikä saattoi lopulta olla vain hyvä asia. Aiemmin päivällä pari ensimmäistä pakkauskertaa olivat saaneet allekirjoittaneen lähes epätoivon partaalle. Näytti vahvasti siltä, ettei ollut toivoakaan saada mahtumaan kaikkia tavaroitani kahteen matkalaukkuun.

Kuitenkin järjestelyjen, uudelleenjärjestelyjen ja tuntien matkalaukkutetriksen jälkeen kaikki tavarani olivat lopultakin laukuissa. Ainoa asia mistä jouduin lopulta luopumaan, olivat pimeässä hohtavat Beer pong –pallot. Pidin sitä hyväksyttävänä tappiona.

Hei hei Iowa

            Torstaiaamuna heräsin flunssaisena ja lievästi krapulaisena. Suoritin huoneen loppusiivouksen ja heitin tunteikkaat hyvästit Troylle, Jesselle ja Cedar Fallsille ennen kuin suuntasin lentokentälle.

Olin etukäteen todella huolissani miten pääsisin matkalaukkuineni turvatarkastuksien ja painorajoitusten läpi lentokoneeseen, mutta ensimmäinen etappi sujui petollisen hyvin. Cedar Fallsin lentokentällä kukaan ei maininnut sanallakaan matkalaukun mahdollisesta ylipainosta, eikä mistään muustakaan. Myös lentomatka Chicagoon sujui todella joutuisasti, mutta Chicagon päässä tein kuitenkin yhden virheen. Tupakanhimoissani syöksyin ulos kotimaanlentojen terminaalista ja siirryin kansainväliseen terminaaliin. Kotimaanlentojen terminaali oli ollut täynnä erilaisia liikkeitä, ruokaloita ja viihdykettä, kun taas ulkomaan terminaalissa ei ollut kerrassaan mitään. Pari hassua kioskia mistä sai ostaa ylihintaisia salaatteja ja kuppainen matkamuistokoju. Toisaalta, matkalaukkuihini ei olisikaan mahtunut ensimmäistäkään tax free –tuotetta, joten sinänsä odottelu rauhallisemmassa terminaalissa ei suuresti haitannut.

Chicagossa matkalaukut kuitenkin muodostuivat ongelmaksi. Se mikä oli käynyt Cedar Fallsissa ei käynyt enää Chicagossa. Käsimatkatavaramatkalaukkuni oli kuulemma kahdeksan kiloa ylipainoinen, ja hetken minua uhattiin sadan dollarin kepeällä lisämaksulla. Surullisella kauriinkatseella ja diplomaattisella neuvottelulla sain matkalaukun kuitenkin ilmaiseksi ruumaan toisen matkalaukkuni seuraksi. Nyt vain kannettavastani oli tullut... niin, kannettava. Jouduin nimittäin pitämään sitä käsissäni koko loppumatkan ajan. Se oli kuitenkin pieni hinta verrattuna sadan dollarin lisämaksuun, mitä en olisi varmaan pystynyt edes maksamaan - niin vähiin rahani olivat kevään aikana huvenneet.

Troytakin ilmeisesti masensi lähtöni

Chicagossa oli reilusti aikaa ennen seuraavan koneen lähtöä, joten kulutin sitä hankkiutumalla kolikoistani eroon. Taskussani oli pikkuhiluja lähes kymmenen dollarin edestä, ja Chicago viimeinen mahdollisuus päästä niistä eroon. Ostin rahoillani hiukan evastä ja laskin kolikoitani noin viiden minuutin ajan tiskillä. Onneksi ei ollut ruuhka-aika.

           Olin palannut onnellisesti omalle paikalleni nautiskelemaan välipalaa kun äkkiä tajusin että jotain puuttui. Tietokoneeni oli unohtunut kassalle. Kiirehdin takaisin, ja onnekseni huomasin että kukaan ei ollut vetänyt välistä. Sen siitä saa kun konetta joutuu käsissään kuljettelemaan. Lupasin kuitenkin itselleni, etten päästäisi läppäriä enää käsistäni loppumatkan aikana.

Lentomme Varsovaan oli heti kättelyssä puolitoista tuntia myöhässä, mikä ei ollut hyvä asia. Alkuperäisen aikataulun mukaan minulla oli kaksi ja puoli tuntia vaihtoaikaa Varsovassa. Jos kone olisi vielä perilläkin tuon verran myöhässä, tulisin olemaan ongelmissa. Onneksi minun ei tarvinnut noutaa matkalaukkujani välillä, vaan ne menivät Helsinkiin omia teitään.

College Hill

Lopulta pääsimme koneeseen. Siirtyessäni koneeseen katselin huolestuneena lastenrattaiden määrää joita mukaan lastattiin. Lyhyellä matematiikalla sain rattaiden määräksi ainakin kahdeksan. Onneksi kone oli suhteellisen iso.

Yksi lapsiperhe istui kuitenkin melko lähellä minua, mutta oli istumapaikassa jotain hyvääkin. Pääsin istumaan koko koneen takimmaiselle penkkiriville, missä saatoin hyvällä omallatunnolla kääntää istuimen ala-asentoon ja yrittää hiukan nukkua.

British Airways on edelleen paras lentoyhtiö jolla olen matkaa taittanut, mutta Lot ei kuitenkaan ollut yhtään hassumpi. Matka Atlantin yli taittui yllättävänkin joutuisasti, eivätkä lapsetkaan häirinneet oikeastaan ollenkaan. Itse asiassa en ole ikinä nukkunut niin hyvin lentokoneessa kuin tuolla matkalla nukuin. Hiukan viskiä flunssan taltuttamiseksi ja unta palloon. Viskilasillinen minkä sain, oli muuten todella reilulla kädellä annosteltu, mistä en missään nimessä ollut pahoillani. Vanhat itäblokin maat näyttävät edelleen ymmärtävän alkoholin päälle.

Koneen laskeutuessa Varsovaan pelin henki oli selvä. Minulla oli tunti aikaa vaihtaa konetta ennen kuin lentoni kohti Helsinkiä lähti. Siihen nähden miten hyvin kaikki alussa sujui, oli kai sittenkin hiukan yllättävää minkälainen helvetti tuosta koneen vaihdosta lopulta muodostuikaan.

Pääsin sujuvasti ulos koneesta. Kävelin ripeästi eteenpäin kelloani samalla vilkuillen. Kaikki näytti oikein hyvältä siihen asti, kunnes passintarkastus pysäytti minut. En täysin ymmärtänyt minkä takia passimme tarkistettiin, sillä olimme olleet koko ajan lentokentän porttialueella. Kuuliaisesti kuitenkin jonotin päättymättömältä tuntuvan ajan, kunnes vihdoin pääsin läpi tarkastuksesta ja koetin katseellani etsiä oikeaa lähtöporttia.

Octopus

            Aikaa oli vieläkin riittävästi, mutta seuraavaksi minut pysäytti turvatarkastus. Tätä en ymmärtänyt enää alkuunkaan. Olimme edelleen porttialueella, joten en saanut päähäni mahtumaan minkä helvetin takia meidät muka piti tarkastaa. Turavatarkastusalue oli erittäin pieni ja ahdas. Kaksi linjaa eikä mitään mahdollisuutta nopeuttaa toimintaa. Kuuliaisesti kuitenkin asetuin jonon jatkoksi. Jonon, jonka luulin liikkuvan toista nopeammin. Voi kuinka väärässä olinkaan.

Hetken aikaa jonotettuani, minut ohitti pyörätuolipotilas, jonka turvatarkastus ymmärrettävästi otti oman aikansa. Tietenkään häntä ei ohjattu tuohon toiseen jonoon jota en valinnut. Tietenkään ei.

Lähestyin kuitenkin hitaasti mutta varmasti omaa vuoroani, kunnes joku lentokentän henkilökuntaan kuuluva naikkonen ohjasi nenäni eteen äänekkään ryhmän ranskalaisia joilla oli kiire koneeseen, aivan kuin sitä ei olisi ollut itsellänikin. Valehtelematta tämä toistakymmentä patonkia käsittävä rypäs tungettiin siihen yhteen vitun jonoon missä minä olin, vaikka metrin päässä olisi ollut toinen jono joka sai hoidella aivan rauhassa omia toimiaan. Ei kenellekään tullut mieleenkään puolittaa tuota rypälerypästä. Ei tietenkään. Jollain logiikallahan se on kai sitten paljon nopeampaa tunkea kaikki vitun viininlipittelijät yhden kiireisen finskin edelle.

Planespotting Varsova

Vihdoin, kun vihdoin koitti oma vuoroni, rutiininomaisesti kyrpänaamainen tullimies päätti tyhjentää täpötäyden olkalaukkuni sisällön turvatarkastushihnalle. Kysyn vaan että minkähän vitun takia teillä on ne läpivalaisulaitteet käytössä? Tässä vaiheessa mieleni teki hypätä hihnan yli tuon tullimiehen kurkkuun kiinni. Olin kuitenkin tullut liian pitkälle, ja tahto päästä kotiin voitti alkukantaiset vaistoni.

Lopulta pääsin läpi tarkastuksesta, ja syöksyin kohti lähtöporttiani. Aikaa oli vielä, kunnes oman porttini kohdalla tajusin että jotain puuttui. Kaikessa hässäkässä olin kuin olinkin unohtanut tietokoneeni turvatarkastukseen. Hikisenä ja vittuuntuneena juoksin takaisin, ja onneksi tietokone oli edelleen tallella. Tämäkään takaisku ei onnistunut pysäyttämään minua, vaan kiidin takaisin portille ja ehdin kuin ehdinkin Helsingin koneeseen.

Jos lentomatka Varsovaan oli ollut yllättävänkin helppo, sitä ei ollut lentomatka Helsinkiin. Takanani istui nimittäin miellyttävä pariskunta kahden ihanan lapsen kanssa. Toinen lapsista keskittyi potkimaan penkkiäni toistuvasti, ja toinen kakaroista onnistui rääkymään keuhkojaan pihalle koko vitun lennon ajan.

Miksi vitussa niitä lapsia täytyy ottaa matkoille mukaan? Kysyn vaan. Miksi miksi miksi? Minulla ei ole mitään lapsia vastaan eikä minulle kuulu muiden ihmisten asiat niin kauan kuin ne eivät vaikuta omaan elämääni. Tehkää lapsia jos haluatte mutta voisitteko vittu pitää ne toukat omana ilonanne. Pitäisi olla yleinen laki etteivät vanhemmat saisi rahdata jälkikasvuaan julkiselle paikalle ennen jotain viidettä ikävuotta raipparangaistuksen uhalla. Kuinka paljon hermoja siinä säästettäisiinkään, puhumattakaan nistä tuhansista ja taas tuhansista vaaratilanteista joita nämä jatkuvaa valvontaa vaativat pikkupaskiaiset aiheuttavat.

Itse selvisin matkasta suhteellisen vähällä, kiitos korvakuulokkeiden ja hyvän musiikin, mutta vierustoverini epätoivo ja vitutus nousi sellaisiin sfääreihin etten uskonut hänen selviävän matkasta hengissä. Matkan ehdoton kohokohta oli tosin kun tämä rääkyvä pentu meinasi yhdessä vaiheessa tukehtua omaan vollotukseensa ja siitä hämmentyneenä oli puoli minuuttia hiljaa ennen kuin aloitti taas. Good times.

Onneksi matka Varsovasta Helsinkiin ei ole kovin pitkä. Pääsimme kaikki hengissä Helsinkiin, ja jopa molemmat täpötäydet matkalaukkuni saapuivat perille vahingoittumattomina. Kävellessäni henkisesti ja fyysisesti täysin finaalissa ulos lentokentältä, oli Andie McKill vastassa, ja kaikki matkan aikana kokemani väsymys, epätoivo ja vitutus oli poispyyhkäisty. Olin palannut Suomeen. Hetken päästä olisin mökillä jossa seuraavat viikot kuluisivat erittäin rauhallisissa merkeissä kissiä rapsutellessa ja akkuja ladatessa.

Vaihtoaika Yhdysvalloissa oli ohi. Olin saanut jälleen järkyttävän määrän kokemuksia. Tutustunut uusiin ihmisiin. Juhlinut, nähnyt maailmaa, kärsinyt epätoivoa ja koti-ikävää. Nauttinut elämästä ja palannut hengissä takaisin kotiin. Voin suositella vaihtoon lähtemistä lämpimästi kaikille. Se ei välttämättä ole sitä mitä etukäteen odottaa, mutta se takuulla on jotain täysin erilaista, ja ennen kaikkea se on kokemus joka kasvattaa. Repikää itsenne irti arjesta. Tehkää jotain mistä haaveilette. Matkustakaa jos haluatte. Tärkeintä on lähteminen.

...mutta kotiinkin on hyvä palata

Mitä tekee Benjamin Callahan? Mitä tekee Andie McKill? Entäpä Garth Butcher? Blogin tulevaisuus ja muoto on tällä hetkellä auki, mutta kesä on kuitenkin tulossa. Ehkä siitä tulee jälleen rakentava kesä, josta riittää kertomista blogin muodossakin. Nyt täytyy kuitenkin hetken aikaa sulatella edellistä reissua. Kiitos tuhannesti kaikille blogin lukijoille.

Lopun aikoja Cedar Fallsissa

I've been straight since the Cinco de mayo.
Before that I was blotto, I was blacked out, I was cracked out, I was caved in.
You should have seen all these portals that I've powered up in

- The Hold Steady - 

            Huhtikuun viimeinen torstai oli juhlapäivä. Olin jälleen vuoden vanhempi, vaikka itsestäni ei tuntunut yhtään siltä. Tunsin olevani kaksikymppinen, vasta pääsemässä kiinni elämään ja kaikkiin sen ihmeisiin. Tahdoin edelleen nähdä asioita. Matkustaa ja juhlia. Olla sopeutumatta yhteiskunnan normeihin. Tahdoin kokea. Tahdoin elää.

            Itse päivä kului rauhallisesti, kouluhommia vältellen ja juhlaviskiä naukkaillen. Andie McKill lähetti miellyttävät terveiset Suomesta satelliitin välityksellä, ja aika kului kuin siivillä hänen kanssaan jutellessaan. Siunattu teknologia. 

            Enpä ollut aiemmin tänä keväänä päässyt niin mukavan raukeassa juhlakunnossa luennolle, kuin myöhemmin tuona iltapäivänä. Sehän ei tahtia haitannut, vaan ennemminkin päinvastoin. Olin aktiivisesti keskustelussa mukana ja luulen, että ymmärsin jopa normaalia paremmin mitä luenolla puhuttiin. Tätä olisi pitänyt tehdä useamminkin.

            Lahjoja en juurikaan vastaanottanut, paitsi käydessäni huoltoasemalla, Mario tarjoutui maksamaan hankkimani savukkeet. Hänen sormensakin oli hyvää vauhtia paranemassa, ja näytti vahvasti siltä ettei Mariolle jäisi vahinkolaukauksestaan pysyviä vammoja. Pidämme sormet ristissä.

            Illalla päätin ottaa hiukan aikaa itselleni, ja kävin nautiskelemassa kosten juhlaillallisen yliopistokukkulalla. En ollutkaan aikoihin käynyt The Libraryssa, ja siellä oli ilo ylimmillään. Siellä myös tapaisin mukavan possen urheilullisia nuoria miehiä, ja tuota pikaa otimmekin toisistamme mittaa dartsin merkeissä. 

The Library

            Amerikka, tuo turvallisuuden tyssijä osasi aina pitää huolen etteivät tavalliset kansalaiset vahingossakaan pääsisi käsiksi objekteihin, joilla he saattaisivat aiheuttaa vaaraa itselleen tai ympärillä olevilleen. Varmaankin tästä syystä kaikki baarien dartsitaulut täällä olivat elektronisia, ja kisamme käytiin muovisilla tikoilla muoviseen tauluun. Alkuhämmennyksen jälkeen tikkoihin tottui kuitenkin nopeasti, ja pystyinkin kilpailemaan tasavertaisesti kumppaneideni kanssa.

            Torstai oli mukava ilta, mikä vaati kuitenkin veronsa, sillä viikonloppuna koin ensimmäistä kertaa syvää koti-ikävää. Olin jo valmis luopumaan kaikesta ja vain lähtemään ensimmäisellä koneella kotiin. En ollut kokenut minkäänlaisia ikäväntunteita kevään aikana ennen tätä, mutta nyt tunsin olevani todella yksin ja kaukana kotoa. Ehkä tämä johtui lähestyvästä kotiinpaluustani, ja siitä, että seuraava viikko tulisi olevaan todella helvetillinen koulutöiden suhteen. Tahdoin paeta vastuutani, palata kotiin ja vetää peiton korville. Vain nukkua ja unohtaa koko maailman olemassaolon.

            Kohtaloaan ei voi kuitenkaan paeta, ja vaikka viikonlopun aikana yritinkin perisuomalaiseen tapaan hukuttaa murheeni alkoholiin, Andie McKill oli lopulta se henkilö, joka sai piiskattua allekirjoittaneen ylös suosta ja takaisin raiteilleen. Itsesäälistä ei edelleenkään ollut mitään hyötyä, vaan oli aika kääriä hihat ja käydä hommiin.

 

            Kaikkien pelkäämä Finals Week oli vasta viikon kuluttua, mutta itselleni pahin viikko oli jo finaaleja ennen. Neljän esseen deadlinet olivat tuolla viikolla, ja kun ilokseni sain vielä tuskailla englannin kielen kanssa enemmän kuin tarpeeksi, niin odotettavissa oli todella paniikinomaisia päiviä.

            Samaan aikaan kun istuin aamusta iltaan kirjastossa, ilma ulkona alkoi muistuttaa kesää. Lämpötila kipusi hellelukemiin, ja öisinkin pärjäsi shortseissa ja t-paidassa. Kirjastossa istuessani ajattelin, että seuraavan kerran pääsisin nauttimaan tällaisista päivistä todennäköisesti joskus heinäkuussa, jos nyt Suomessa sattuisi tänä vuonna olemaan kunnon kesää.

            Hellepäivät toivat mukanaan myös lieveilmiöitä, jotka eivät minua tosin haitanneet. Parina yönä peräkkäin saimme todistaa todella majesteetillisia ukkosmyrskyjä. Oli mahtava tunne seistä keskellä

lämmintä yötä pihalla ja katsella, kun salamat välähtelivät kaikissa ilmansuunnissa pääsi päällä. On tosin todettava, että valokuvan ottaminen salmasta on erittäin haastavaa. Ellei tietysti omista kaikkia mahdollisia hifistelylajeja, mitä en juurikaan arvosta. Valokuvaaminen on taitolaji, ei välineurheilua.

            Yhdysvalloissa Finals Week otettiin todella vakavasti, ja tuntui melkein siltä, että juuri se määrittäisi koko yhden lukukauden opiskelumenestyksen. Kirjaston aukioloaikoja laajennettiin kahteen asti yöllä, ja viikonloppuna alkoi myös asuntoloissa hiljainen aika. Metelöinti kiellettiin tyystin, välittömän karkoituksen uhalla, ja etukäteisuhkailujen perusteella tuntui siltä, ettei asuntoloissa uskaltaisi edes pieraista ettei vahingossakaan lentäisi pihalle.

            Kun vihdoin sain kaikki esseeni valmiiksi, kauniit ilmat olivat muisto vain. Yhden vuorokauden aikana lämpötila putosi hellelukemista pakkaselle, ja torstai-yönä saimmekin aikaiseksi oikein hyvän lumisodan pysäköintialueella. Jenkkiläiset eivät todellakaan tienneet vanhaa viidakon sääntöä: älä koskaan haasta suomalaista lumisotaan. 

           

            Siinä vaiheessa kun muilla alkoi intensiivinen lukeminen ja valmistautuminen tentteihin, olin itse saanut jo lähes kaiken tehtyä, mutta se oli myös vaatinut veronsa. Tunsin olevani henkisesti ja fyysisesti lähes lopussa. Vuosi oli ollut mahtava mutta myös erittäin raskas. Tankkini oli lähes tyhjä, ehkä juuri ja juuri tarpeeksi bensaa jäljellä kotimatkaa varten. Oma viimeisen viikon kouluohjelmani käsitti vain yhden esseen kirjoituksen. Muuten sain pääasiassa keskittyä juoksevien asioiden hoitoon, kuten pakkaamiseen, sillä lähtö lähestyi vääjäämättömästi.

            Joka tapauksessa, kun minulla olisi vihdoinkin ollut hiukan vapaa-aikaa, olivat kaikki muut kiinni kouluhommissaan. Oli kuitenkin viimeinen viikonloppuni Yhdysvalloissa, enkä aikonut viettää sitä vain istumalla asunotolassa ja tuijottamalla televisiota. 

           Koko perjantain oli satanut vettä, ja lämpötila oli kivunnut vain niukasti plussan puolelle. Rohkeasti hyppäsin kuitenkin perjantain juoppobussiin ja suuntasin keskustaan, toiveissa päästä kuulemaan hiukan hyvää livejamittelua The Hubissa.

            Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun Hubin ovella kuulin että sisäänpääsy olikin 12 taalaa. Mietin että tuolla hinnalla paikalla täytyi olla melkoisen kova nimi esiintymässä. Kuullessani kuitenkin, että illan ohjelmasta vastasivat dubsteb dj:t, nauroin itseni ulos paikasta ja koko matkan takaisin bussipysäkille. Tällä kertaa bussi sentään ilmestyi ja palautti minut yliopistokukkulalle.

            En kuitenkaan suostunut luovuttamaan, vaan kiskaisin itseni rentoon olotilaan Octopusissa, ja jatkoin sen jälkeen The Libraryssa. Edellisviikon dartsituttavani olivat Kirjastossa, jossa pääsimme jatkamaan keskinäistä taisteluamme dartsin merkeissä, vaikka silmä- käsi-koordinaationi ei enää parhaalla tasolla ollutkaan.

            Cinco de Mayo – tuo Pueblan taistelua juhlistava päivä oli myös käsillä, ja Cedar Fallsin katukuvassakin näkyi jonkin verran Meksikolaishattuja ja rentoa meinikiä. Ilma ei kuitenkaan ollut kuin Meksikossa konsanaan, eikä tunnelmakaan vetänyt vertoja Suomen vapulle, vaan baarien sulkeuduttua jouduin hoipertelemaan kotiin räntäsateessa pitkin yliopiston tyhjiä katuja.

            Launataina kävin kylillä hoitamassa juoksevia asioita, kuten sulkemassa pankkitilini jota en ollut koko vuoden aikana tarvinnut. Olin huolestunut kahdeksan taalan kuukausimaksusta joka tililtä olisi pitänyt veloittaa, mutta sulkiessani pankkitiliä, kukaan ei maininnut asiasta mitään, enkä itsekään viitsinyt ottaa mokomaa pikkujuttua esille. 

            Lauantaina hankin myös toisen matkalaukun. Olin urhoollisesti matkannut Yhdysvaltoihin yhdellä matkalaukulla, ja nyt ostin lentokoneen matkustamoon kelpuutettavan matkalaukun sille kaveriksi. Pieni matkalaukullinen – sen verran tavaraa olin hankkinut Yhdysvalloissa oloni aikana. Tai ainakin enintään sen verran pystyin kuljettamaan takaisin kotiin. 

            Lauantaina myös vietimme Troyn ja Jessen kanssa viimeistä kunnollista iltaamme yhdessä. Alkuilta sujui joutuisasti jääkiekkoa katsellessa ja olutta naukkaillessa, mutta illemmalla siirryimme Coryn ja Nickin kämpille hiukan juhlimaan ja nauttimaan muistakin päihteistä, kuten esimerkiksi viskistä.

            Tunnelma ei kuitenkaan missään vaiheessa päässyt tunkeutumaan läpi katosta, ja niinpä jossain vaiheessa päätin siirtyä parin korttelin päähän yliopistokukkulalle katsomaan josko sieltä löytyisi jotakin.

            Ja löytyihän sieltä. Tehtyäni hukkareissun Octopusiin, siirryin Libraryyn mistä löysin tutun dartsiporukan, jotka olivat lähdössä jatkamaan lauantai-iltaansa kotibileiden merkeissä. Minua ei tarvinnut kauaa suostutella mukaan, ja niin siirryimme autokyydillä asunnolle, jonka sijainnista minulla ei ollut hajuakaan.Tiesin vain sen, että olimme jossakin Cedar Fallsin laidoilla, ja täältä ei käveltäisi takaisin yliopistolle. 

            En tuntenut bileistä ketään, en tiennyt olinpaikkaamme, ja alkoholini oli lopussa. Tämä ei kuitenkaan muodostunut ongelmaksi, sillä siinä vaiheessa kun jengille selvisi että olin vaihto-oppilas ja lähdössä seuraavalla viikolla takaisin kotiin, he ottivat minut lämpimästi vastaan ja juottivat minut erittäin tukevaan humalaan.

            Se vähä mitä bileistä satun muistamaan, muistuttaa että taisivat olla hyvät bileet. Iltaan saattoi liittyä Beer pongia, muita juomapelejä, erinäinen määrä erilaisia päihdyttäviä aineita ja suuri määrä aitoja amerikkalaisia ihmisiä. Oma iltani päättyi kellarin sohvalle joskus neljän ja viiden välillä, josta muutamaa tuntia myöhemmin heräsin. Olin edelleen humalassa, mutta onneksi turmelemattomana. Muistan, että jossakin vaiheessa yötä tussit olivat olleet esillä ja hitleröinnistä oli ollut mainintoja, mutta naamani oli kuitenkin puhdas.

            Käveltyäni keittiöön, törmäsin erääseen talon asukkaista. Hän oli mukava tyttö joka oli lähdössä aamuvuoroon töihin. Pummasin häneltä kyydin yliopistolle ja painuin huoneeseeni jatkamaan uniani kämppikseni juuri noustessa ylös.

            Viimeinen viikonloppu oli lopulta muodostunut menestykseksi. Hyviä bileitä ja mukavia ihmisiä. Tosin, jotakin tilastani kertoo se, että seuraavana päivänä en onnistunut palauttamaan mieleen yhdenkään juhlissa olleen henkilön nimeä, tai ainakaan yhdistämään oikeaa nimeä oikeisiin kasvoihin. Oli Cinco de Mayo, ja tässä vaiheessa olikin ehkä hyvä lopettaa juhlinta ja keskittyä viimeisiin päiviin Yhdysvalloissa, ja siihen että palaisin ehjänä takaisin kotiin. 

Vahinkolaukaus huoltoasemalla, uusia baareja ja debattia miedoista huumeista

Now the rainman gave me two cures, then he said, “Jump right in.”
The one was Texas medicine, the other was just railroad gin.
An’ like a fool I mixed them, an’ it strangled up my mind.
An’ now people just get uglier, an’ I have no sense of time

 - Bob Dylan -

            Huhtikuu jatkui erittäin kiireisenä. Esseiden palautusdeadlinet lähestyivät hurjaa tahtia, ja maanantaina sainkin viettää koko yön koneen ääressä jotta olisin saanut esseeni tiistai-aamuksi palautuskuntoon. Tällä oli kuitenkin myös puolensa. Ensinnäkin, lämpimän ja keväisen viikonlopun jälkeen pääsin todistamaan komeaa ukkosmyrskyä keskellä yötä.

            Toiseksi pääsin ensimmäisten joukossa aamupalalle. Tämä olikin oikeastaan ensimmäinen

kerta kun kävin aamupalalla koko kevään aikana. Saattoi toki myös jäädä viimeiseksi. Essee valmistui juuri ajoissa yhdeksän aikaan aamulla, minkä jälkeen palkitsin itseni muutaman tunnin nokosilla, ennen kuin oli aika valmistautua iltapäivän luentoihin.

            Tiistai-iltana, käydessämme Jessen kanssa savukkeella, onnistui Iowan sää yllättämään meidät taas kerran. Edellisyön ukkoskuuro oli muisto vain, mutta jotenkin saimme tupakkapaikalle kävellessämme niskaamme periaatteessa täysin kirkkaalta taivaalta erittäin rankan sateen, joka kesti täsmälleen yhtä kauan, kuin tupakkareissumme.

            Mario työskenteli kampuksen kupeessa sijainneella huoltoasemalla, josta meillä oli tapana hankkia tupakkamme ja oluemme. Mario oli läppämiehiä, nuori, liipasinherkkä kaveri joka oli töissä monesti pukeutunut seriffin asuun. Hän kantoi mukanaan vanhaa revolveriä , ja tykkäsi esitelläkin julkisesti. Hän oli kertaalleen näyttänyt sitä minullekin.

Cedar Fallsin täysikuu

            En ollut nähnyt Mariota sitten Spring Breakin, mutta käydessäni torstaina hakemassa juotavaa huoltoasemalta, oli Mario pitkästä aikaa työvuorossa. Huomasin hänen kätensä vahvassa paketissa, ja kun kysyin mitä oli tapahtunut, vastasi Mario ampuneensa sormensa irti.

            Mariolla oli tapana yleensä pilailla allekirjoittaneen kustannuksella, joten en aluksi ollut varma, oliko tämä totuus, mutta kuultuani hänen kertoneen samaa tarinaa muillekin, minun oli uskottava että niin oli todella tapahtunut.

            Spring Breakin aikana Mario oli ollut huoltoaseman takahuoneessa, jälleen kerran esittelemässä asettaan jollekin. Hänen vetässään asetta esiin kainalokotelosta, oli ase takertunut kiinni hänen seriffin liiviinsä. Irroittaessaan piippua paidasta vasemmalla kädellään, oli hän painanut vahingossa liipaisinta oikealla, ja ollut hetkessä etusormea köyhempi. Mario oli vuotanut verta suunnilleen joka puolelle huoltoasemaa, ja oli kuulemma ollut komea näky, kun pelastushelikopteri oli tullut hakemaan häntä sairaalaan.

            Herättyään sairaalasta pari päivää myöhemmin, Mario kuitenkin onnekseen huomasi että ammattitaitoiset lääkärit olivat kuin olivatkin saaneet sormen ommeltua takaisin, ja siitä ilmeisesti pitäisi tulla vielä ihan toimiva yksikkö. Sitä en tiedä, oliko Mariolla vakuutus kunnossa, tai että kattaako vakuutus ylipäätään tämänkaltaiset onnettomuudet.

            Muistakaapa siis olla tarkkoina niiden aseiden kanssa siellä kotosalla, ettei käy niin kuin Mariolle. Vahingosta kuitenkin viisastuu, ja niinpä Mariokin on jo hankkinut itselleen uuden aseen, tällä kertaa varmistimella. Tosin hänellä ei enää ole lupaa tuoda asetta töihin. Ehkä verenvuodatus huoltoasemalla riitti vähäksi aikaa.

AJ ja viikset

            Perjantai-illat AJ:n ja Brianin kanssa Octopusissa alkoivat olla jo perinne. Tällä kerralla myös AJ:n tyttöystävä Stephanie oli mukana. Päivä oli muutenkin merkittävä yliopistokukkulan baariskenelle, sillä samana päivänä avattiin kaksi uutta baaria. Toinen niistä oli Social House suoraan Octopusia vastapäätä. Varmasti mukava paikka, vaikka baarin nimikirjaimet minua ikävällä tavalla muistuttivatkin eräästä Riihimäkeläisestä juottolasta.

            Gingers puolestaan näytti oikein viihtyisältä paikalta, etenkin luvatessaan runsain mitoin erilaisia hanatuotteita. Paikka oli sisustettu melko tyylikkäästi, ja baarin takaseinustalla oli jopa kohtalaisen kokoinen soittolava. Yliopistokkukkulalle oltiinkin kaivattu hyvää livemusamestaa, ja nyt näytti siltä että Gingers saattaisi täyttää nuo odotukset. 

            Octopusissa oli tällä kerralla teemana viikset. Oli parhaat viikset -kilpailua, sekä paikallinen viiksiprofessori myi itse kehittelemäänsä viiksivahaa. Omat viikseni olivat kuitenkin jääneet Minneapolisiin, joten tämä ilta osui omalle kohdalleni aivan liian myöhään. Ei sillä että omilla pensseleilläni olisi ollut juurikaan mahdollisuuksia viiksikisassa, mutta viiksivahaa olisin ihan mielenkiinnosta voinut kokeilla. Silti, koska omistin edelleen leukaparran, eivät baarin tytöt jakaneet minulle edes tekoviiksiä, kuten muille. 

            Välillä kävimme hakemassa hiukan vauhtia AJ:n kämpiltä, josta lopulta palasin yliopistokukkulalle AJ:n ja Stephanien jäätyä viettämään laatuaikaansa kaksin.

            Kukkulalta löysin jälleen myös tutun Ranskalais – Aasialaisen delegaation, jolla oli erittäin vauhdikas meno päällä. Minua ei tarvinnut kauaa suostutella mukaan kotibileisiin, jotka sijaitsivat aivan kulman takana. Bileet olivat oikein viihdyttävät, joskin suurin osa juhlavieraista olivat minulle tuntemattomia eivätkä pyrkineet ottamaan juurikaan kontaktia. Sain myös sellaisen käsityksen, että talon oli vuokrannut ryhmä Saudi-Arabialaisia vaihtareita.

            Illan aikana tuli pelattua useampi peli beer pongia, nautittua huomattava määrä jello-shotteja, ja yritettyä olla kohtelias juhlavieras vieraiden ihmisten talossa. Tämä ei kuitenkaan kantanut määräänsä pidemmälle, ja jossakin vaiheessa yötä yksi saudeista tulikin luokseni ja sanoi haluavansa jutella.

            Olisi pitänyt jo päälleliimatusta hymystä arvata ettei tällä paskiaisella ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Maireasti muikistellen hän johdatti minut ulos terassille, missä ilmoitti ykskantaan että minun täytyisi nyt poistua. Kysyessäni syytä, hän vain toisteli kammottavalla aksentillaan että minun täytyisi poistua. Kun kysyin, asuiko hän talossa, hän vastasi kieltävästi.

            Hetkeä myöhemmin paikalle tuli toinen vaihtari, joka oli yhtä vakuuttunut siitä että minun täytyi poistua. Syytä hänkään ei pystynyt minulle kertomaan, mutta olin varma että nämä pikku nassukat ilmeisesti kokivat minut jonkinlaisena uhkana. Tämä toinen kaveri - melkoinen gooni kun oli - uhkasi vieläpä soittaa poliisit paikalle, jos en poistuisi. Se olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, etenkin kun ottaa huomioon kuinka paljon laittomia päihteitä talossa sillä hetkellä oli.

            No, olin muutenkin ollut jo tekemässä lähtöä, sillä bileet olivat alkaneet käydä hiukan kuiviksi ja olin jo juonut omat olueni. Nämä suuret talonvaltijat eivät tosin antaneet minun käydä sanomassa tutuilleni että minut on heitetty pihalle, vaan jouduin poistumaan mitään ilmoittamatta. Ainut asia oikeastaan mikä jäi harmittamaan, oli se että en todellakaan ollut tehnyt kerrassaan mitään. Olisin mielelläni lentänyt pihalle hyvästä syystä, mutta tällä kerralla jouduin ulosheitetyksi aivan turhaan.

            Nämä vaihtarit ovat kyllä omituista sakkia. Heti kun päästään kotimaasta pois, käyttäydytään kuin suuret valloittajat. Minun puolestani saisivat lähettää kaikki vaihtarit takaisin koteihinsa ja sulkea maan rajat. Raja se on suvaitsevaisuudellakin.

            Seuraava vikko kului enimmäkseen esseitä pakerrellessa ja kevättä odottaessa. Koko viikon kohokohtiin kuului koko päivän jatkunut sade keskiviikkona, joka sai allekirjoittelemaan pysyttelemään koko päivän neljän seinän sisällä ja jättämään luennot väliin.

            Perjantaina sää oli kuitenkin muuttunut jo hiukan paremmaksi, ja tuttuun tapaan tapasimme AJ:n ja Stephanien kanssa Octopusissa Vietimme mukavan illan baarissa, ja kävimme myös kokemassa Gingersin, jossa tällä kertaa pääsimme kuulemaan myös livemusiikkia.

            Ginger’s oli matalakattoinen, pitkä halli tiiliseinillä, joten jo ennen ensimmäistäkään sointua oli selvää, että tuollaisessa paikassa olisi hankala, ellei täysin mahdoton saada äänimaailmaa toimimaan. Tilannetta ei myöskään helpottanut se ettei itse miksauspöytää näyttänyt olevan mailla eikä halmeilla.

            Kun musiikki lopulta alkoi, se tuli lujaa. Se kimpoili katosta ja seinistä muodostaen melko kakofonisen äänivallin. Tässä vaiheessa minun tuli ikävä korvatulppiani, joita yleensä aina kannan varmuuden vuoksi mukanani, paitsi tietenkin silloin kun niille olisi tarvetta. AJ:n kanssa poistuimme paikalta alta puolen tunnin, korvia säästääksemme. Olen kuullut huhupuheita että kuulovaurio ei ole kiva asia. 

           

            Siirryimmekin rauhallisemmille vesille, missä saatoimme jatkaa päättymätöntä debattia siitä, kannattaisiko miedot huumeet laillistaa, sillä maaginen päivä 4/20 (amerikkalaisittain kirjoitettuna), odotti aivan kulman takana. Nythän on niin, että Yhdysvalloissa kannabis on nyt laillistettu Washingtonin ja Coloradon osavaltioissa. Laillistaminen on kuitenkin sen verran uusi juttu, ettei vielä kunnolla ole ehditty näkemään sitä, miten tämä tulee vaikuttamaan. AJ on sitä mieltä, että kun muut osavaltiot näkevät kuinka paljon rahaa Washington ja Colorado tekevät kannabiksen kaupalla, niin kannabis tullaan laillistamaan kaikkialla Yhdysvalloissa seuraavan kymmenen vuoden kuluessa. Itse en ehkä ihan usko kymmeneen vuoteen, mutta ehkäpä kahteenkymmeneen.

            Entä sitten hyödyt ja haitat? Suomessa (kuten myös koko lailla kaikkialla muualla) alkoholi on laillista, ja alkoholi on tunnettu myös Suomen kansallisjuomana. On suomalaisten velvollisuus olla ylpeä laimeasta lageristaan ja kitkerästä kossustaan, koska ne nyt vain ovat parasta maailmassa. Muihin juomiin ei edes kosketa. Se on suoranainen rikos omaa maataan kohtaan. 

           En ole ikinä kuullut, että kannabiksen vaikutuksen alla olisi tehty henkirikoksia, kun taas suurin osa Suomen henkirikoksista tapahtuu ilmeisesti kuningas alkoholin vaikutuksen alaisuudessa. Kannabis (kuulemma) rentouttaa ja saa ihmisen laiskaksi, ja siinäkin on huonot puolensa. En kuitenkaan itse ymmärrä miksei sitä voisi laillistaa, jos kerran tupakka ja alkoholikin ovat laillisia (ainakin toistaiseksi). Molemmat aineet ovat erittäin vaarallisia terveydelle, mutta kannabiksen terveyshaitat eivät ilmeisesti ole läheskään samaa tasoa.

            Olen varauksella kannabiksen laillistamisen puolesta, mutta minusta osa tästä laillistamisen puolesta tehtävästä työstä valuu hukkaan silloin, kun barrikaadeille nousevat huutelemaan nämä takkutukkaiset maan sosiaalituilla elävät paljasjalkaiset elämäntapapössyttelijät. En pidä heistä. Pidän kohtuudesta. Päihteet eivät milloinkaan saisi ottaa pääosaa ihmisten elämässä. Heillä saattaa olla hyviä argumentteja, mutta jos kameroiden eteen alkoholia puolustamaan rahdattaisiin nämä spurgu-Penat joita löytyy puistojen penkeiltä Suomen kaikista kaupungeista, alkoholi varmasti kiellettäisiin erittäin nopeasti.

            Kohtuus siis kaikessa, ja ihmisille enemmän mahdollisuuksia päättää omasta elämästään. Jos Yhdysvallat alkavat toden teolla laillistaa kannabista, niin Eurooppa varmaan seuraa perässä, ja joiltakin osin se onkin jo edelläkävijä tässäkin asiassa. Tulevaisuudessa onkin mielenkiintoista nähdä mitä tekee tuo demokratian, modernin yhteiskunnan ja kehityksen kärkimaa Suomi.

            Lauantai oli siis kuuluisa 4/20, vaikka en periaatteen tasolla pitänytkään tällaisesta keksitystä merkkipäivästä (liian materialistinen juhla). Sunnuntaina herätessäni olinkin oikein mielissäni siitä, ettei ko. päivästä oli jäänyt mieleeni vain hyvin hämäriä muistikuvia, jos niitäkään.

Reivejä ja seksuaalivähemmistöjä

              Andie oli siis palannut takaisin Suomeen, ja itselläni oli edessä rankka paluu arkeen. Viimeisen kolmen viikon aikana en ymmärrettävistä syistä ollut juurikaan panostanut koulun käyntiin, joten olin jäänyt hiukan jälkeen opinnoistani. Jäljellä olevat viikot tulisivat siis menemään oikein rattoisasti lähinnä opiskelujen parissa. Kyseessä oli myös pääsiäisviikko, mutta täällä pakanoiden luvatussa maassa ei ollut puhettakaan siitä, että olisimme saaneet hiljentyä pitkäperjantaina, pääsiäispäivästä nyt puhumattakaan. 

American Idioottia odotellessa

             Kiirastorstaina otimme kuitenkin Troyn kanssa vapaan illan velvoitteista, ja pyrimme nauttimaan musiikista. Jesse toimi kuljettajanamme kun kävimme hiukan kruisailemassa ja katsastamassa Iowan avaria maisemia sivuteillä, jossa ei ollut pelkoa poliiseista. Tämän jälkeen siirryimme teatteritiloihin, jossa meille tarjottiin suoraan Broadwaylta Green Dayn musikaali American Idiot.

             On myönnettävä että West Side Storyyn verrattuna musiikki American Idiotissa oli huomattavasti parempaa. Tarina valitettavasti ei päässyt kuitenkaan samalle tasolle, ja juonta saikin etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olin pettynyt, sillä todella odotin Billy Joe Armstrongin pystyvän parempaan. Näytös jäi jonnekin musikaalin ja konsertin välimaastoon, mutta kyllähän sitä ihan mielellään katseli, etenkin kun American Idiot oli huomattavasti West Side Storya lyhyempi. Harmittelin vain että olin unohtanut ottaa taskumattini mukaan, mutta höpöheinä vaikutti onneksi melko pitkäkestoisesti. Strobot ja muut efektit olivat komeita ja kaikki muukin tuntui hyvältä. 

            Perjantaina oli edessä jälleen yhdet kotibileet. Kyseessä olivat Jessen entisen lukiokaverin kaverin synttärit. Emme siis tienneet Jessen kanssa juurikaan mitä odottaa. Hoidimme itsemme asianmukaiseen juhlakuntoon paikalliseen tapaan kruisailemalla juhlapaikalle. 

            Vaikka en täysin selvinpäin juhlissa ollutkaan, en ollut myöskään siinä tilassa mitä nämä "juhlat" olisivat edellyttäneet. Kyseessä olivat surkeimmat bileet mihin olin tämän vuoden puolella eksynyt, ja luulen Jessen olleen samaa mieltä. Kourallinen ihmisiä katselemassa televisiota tai tuijottelemassa oluttuoppeihinsa tai juttelemassa hiljaisella äänellä keskenään. Näitä bileitä ei edes ilmainen viina pelastanut, ja niinpä päätimme paeta paikalta ensimmäisen tilaisuuden saatuamme. 

             Tämän jälkeen Jesse lähti lukiokaverinsa kanssa jatkamaan kruisailua, mutta itse tunsin saaneeni jo vaadittavan päiväannoksen omalta osaltani. Ilta oli silti vasta nuori, ja ajattelin että voisin yhtä hyvin käydä yliopistokukkulalla nauttimassa oluen tai kaksi. 

             Siirryin siis Octopusiin josta oli hyvää vauhtia muodostumassa kantapaikkani, ja miksi ei olisi ollut. Mukavan intiimi, rauhallinen baari jossa useimmiten soi laadukas musiikki, ja oluttuoppi irtosi kahden taalan sopulihintaan. Baarista löysin myös ranskalaiset vaihtarit aasialaisen delegaation kera, ja liityin tuohon iloisessa nousukiidossa olleeseen joukkioon. Hetken aikaa pohdittuamme parasta tapaa ottaa kaupunki haltuun näin ulkomaalaisvalloittajien näkökulmasta, tuumimme parhaan taktiikan olevan hyökkäys suoraan ytimeen. 

            Huristelimme keskustaan kolmella autolla, ja siellä juhlapaikaksemme valikoitui Voodoo Lounge. Olimme päätelleet että siellä oli sopivassa suhteessa jokaiselle jotakin. Tanssia ja bilemeininkiä, sekä baarimaista oleskelutilaa. Väkeä siellä oli tungokseksi asti, mutta baarimaisia oleskelutiloja en löytänyt hakemallakaan.

            Maihinnousumme oli kuitenkin edennyt sen verran lupaavasti, että päättelin muiden pärjäävän hetken aikaa yksistäänkin, ja siirryin välillä The Hubiin tarkastamaan paikan menon. Olut oli Hubissa maittavaa, illan livebändi osasi soittaa ja rauhalliset oleskelutilatkin löytyivät. Ennen pitkää jouduin kuitenkin suorittamaan taktisen vetäytymisen takaisin Voodoo Loungeen. Siellä seurueemme oli onnistunut pitämään asemansa, ja palattuani meillä olikin helppo työ ottaa tanssilattia haltuun väsyneiden jenkkien nenän edestä. 

            Lopulta iltani tuli kuitenkin siihen pisteeseen, että järjestyksenvalvojat onnistuivat ajamaan meidät baarista pihalle. Vaikka muilla oli ilo edelleen ylimmillään, heiltä puuttui sopiva juhlapaikka. Kiertelimme huhupuheiden perässä pitkin Cedar Fallsia etsimässä sellaista, mutta kun pääsimme tarpeeksi lähelle kampusta, hyppäsin pois kyydistä ja suoritin vetäytymisen omaan huoneeseeni. Tiesin, että taistelu oli siltä illalta hävitty, mutta sota jatkui. 

Herrasmiesklubi Waterloossa

            Lauantaina oli vihdoin aika ottaa haltuun Cedar Fallsin pahamaineinen naapurikaupunki Waterloo. Jessellä oli suunnitteilla edellistä iltaa hiukan paremmat bileet, sillä tällä kerralla kyseessä olivat reivit. Viileän illan hämärtyessä kruisailimme Jessen ja Michaelin kanssa Waterloohon. Ilmassa oli sähköä ja kevään tuoksua. 

            Downtown and Down -tapahtuma järjestettiin Maison de Martini -nimisessä yökerhossa sekä tämän yläkerrassa sijaitsevassa Insomnia -jatkoklubissa. Käsitykseni mukaan Insomnia aukesi normaali-iltoina kahdelta yöllä, eli samoihin aikoihin kun muut baarit sulkeutuivat. Insomnia oli muutenkin mielenkiintoinen paikka, sillä siellä ei tarjoiltu ollenkaan alkoholia. Ei ainakaan tänä iltana. Sen sijaan kyseessä oli BYOB -mesta, eli sinne sai tuoda omat juomansa. 

            Uudet neonkeltaiset kenkäni sopivat täydellisesti reiveihin. Ne loistivat kirkkaina ultraviolettivalaistuksessa, mutta en tietenkään ollut ainoa värikkäästi pukeutunut henkilö. Reivithän tunnetusti ovat pukeutumisen riemujuhlaa, ja taidokasta neonvärien käyttöä. 

Seuraa valkoista jänöä

           Reivitytöt vaatteissaan olivat erittäin miellyttäviä katsella, ja muutenkin koko skene oli erittäin viihdyttävä. Reiveissä viihtyy oikein hyvin yhden yön, mutta on kuitenkin tunnustettava, ettei tuo "musiikki" ollut kuitenkaan ihan makuuni. 

           Mukava kokemus reivit kuitenkin olivat, etenkin kun baarista löytyi pari Beer Pong -pöytää, joissa pääsin vihdoin käsiksi tähän baariurheilun kuninkuuslajiin. Erittäin hauskaa hommaa, vaikka heittotekniikka olikin aluksi hiukan hakusessa. Näitä pelejä näkisinkin mieluusti enemmänkin Suoemssa, ja olenkin ajatellut vaatia Beer Pong pöytää kaikkiin bileisiin tulevaisuudessa.

           Seuraavalla viikolla palasin tuttuun paniikkiin koulutöitä ajatellen. Osan esseistä sain ajoissa vaadittuun aikaan, mutta joihinkin jouduin pyytämään muutaman tunnin lisäaikaa. Onneksi loistava Grant Tracey oli erittäin ymmärtäväinen.

           Viikko alkoi myös mukavasti aprillipäivällä, mutta onnistuin tällä kerralla välttämään päivän aiheuttaman sudenkuopat, tai ainakaan itse en huomannut yhteenkään niistä astuneeni. Kyseessä oli samalla myös Pride -viikko, jolloin yliopistolla juhlittiin seksuaalista tasa-arvoa.

           Seurattuani uutisia viime aikoina, näyttäisi trendi olevan vahvasti siihen suuntaan että ns. homoavioliittojen laillistaminen olisi kovaa vauhtia yleistymässä. En edelleenkään täysin ymmärrä miksi homot edes tahtovat olla osa vanhentunutta instituutiota, mutta ilmeisesti kyse on enemmänkin käytännön asioista. Puolison lailliset oikeudet ja sen sellaista. En ole seurannut asiaa niin hyvin, että siitä jotakin todella tietäisin, mutta yhtä lailla koetan pysyä erossa politiikastakin. 

           Joka tapauksessa, olen sitä mieltä että mitä kauemmin Suomi tulee viivyttämään homoavioliittojen laillistamista, sitä häpeällisemmältä se tulee tulevaisuudessa näyttämään. On vain ajan kysymys koska nämä lait tulevat Suomessakin menemään lävitse, ja miksi eivät tulisi?

          Homot, lesbot ja muut seksuaalivähemmistöt eivät kiinnosta minua. He eivät ole häirinneet elämääni millään tavalla, joten miksi ihmeessä minulla olisi jotain niitä vastaan. Minua ei kiinnosta pätkän vertaa kuka tykkää kenestäkin, ja miten muut ihmiset elämäänsä elävät. 

          Se mikä minua kiinnostaa on ihmiset ja ihmisyys (no okei, en oikeasti ole kiinnostunut ihmisistä vaan vihaan jokaista ihan tasapuolisesti). Olen sitä mieltä että jokaisella tulisi tasavertaiset oikeudet ja mahdollisuudet tässä maailmassa. Suomi oli edistyksen aallonharjalla sata vuotta sitten kun naisille annettiin äänioikeus, mutta nyt näyttää vahvasti siltä että monet muut maat ovat ajaneet tuon joskus niin edistyksellisen maan ohitse. Toinen asia minkä voisin ottaa esille on mietojen huumeiden laillistaminen, mutta siihen palaan joku toinen kerta. Voisin sanoa enemmänkin näistä homojen oikeuksista, mutta tuntuu että Louis C.K. on sanonut asiasta kaiken minkä olisin halunnut sanoa, ja aika paljon paremmin vieläpä. 

                 Rankan kouluviikon jälkeen oli vähintään oikeutettua nauttia mukavan lämpimästä kevätsäästä. Niinpä siirryimme AJ:n kanssa Octopusiin, jossa perjantai-illan ratoksi oli levyjä pyörittelemässä eräs toinen kurssitoverini Brian.

             Happy Hour takasi meille kolmen taalan Guinness-tuoppeja, Brianin kierrättäessä vinyylisoittimissa nautittavia biisejä menneiltä vuosikymmeniltä. Vanhaa brittiläistä rockia, vanhaa punkia, hiukan uudempaa punkia, ja sitten lisää vanhoja klassikoita.

             Brianin työvuoro päättyi yhdeksältä, ja koska kyseessä oli Pride -viikko, oli myös Octopusissa aiheeseen liittyvät bileet. Brianin paikan ottanut DJ pyysi Briania soittamaan viimeiseksi kappaleekseen homoimman biisin mitä häneltä sattui löytymään. Pienen harkinnan jälkeen soittimeen valikoitui Lou Reedin ajaton klassikko Walk on the Wild Side.

Octopus

             Sattuneista syistä en ole käynyt homobaareissa kovinkaan usein, mutta ilta Octopusissa oli oikein miellyttävä, ihmisten ollessa ylpeitä vähemmistöistään. En tuntenut oloani ollenkaan vaivautuneeksi drag queenien pyöriessä ympärillä, vaan otin tämän kaiken uutena kokemuksena. Sitä paitsi, olihan ilta oikein mukavaa vaihtelua ummehtuneelle tuoppeihin tuijottelulle masentavanharmaiden baarien nurkkapöydissä, joita Suomessa näkee aivan tarpeeksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin katsoimme parhaaksi poistua AJ:n ja Brianin kanssa AJ:n kämpille, missä vietimmekin oikein mukavan usvaisen loppuillan.

           

            Koska Cedar Falls oli liian pieni kylä shoppailumahdollisuuksia ajatellen, täytyi meidän matkata Troyn kanssa lauantaina Waterloon Crossroads Centeriin, jotta pystyin hankkimaan itselleni lisää kenkiä. Tämä olikin loistava idea, koska keskilännen valloitus oli heikentänyt huomattavasti jo ennestään heikohkoa valuuttatilannettani. Tilannettani ei ollut myöskään helpottanut yliopiston erittäin kapitalistinen toiminta, jossa onnistuttiin tehokkaasti kiertelemään jo voimassaolevia sopimuksi niin, että tililleni rapsahteli yllättäviä lisämaksuja milloin mistäkin. 

            Yhtä kaikki, mikään ei voinut estää minua hankkimasta lisää kenkiä. Täällä ne olivat halpoja, ja täältä myös sai sellaisia popoja mistä en aiemmin ollut osannut uneksiakaan. Siinä vaiheessa kun lähtee Yhdysvaltoihin kahden kenkäparin kanssa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin huoneessa on niitä seitsemän, on selvää että myös toisen matkalaukun hankinta on edessä ennen kuin voin palata takaisin Suomeen.

             Päästyämme Troyn kanssa ostosreissulta takaisin kotiin, olimme molemmat sitä mieltä, etteivät ostoskeskukset todellakaan sopineet raavaille miehille. Päiväiset kokemukset saivat meidät tarttumaan rankalla kädellä tuoppeihin, ja muistelemaan yhdessä päivän kauhukokemuksia.

Olin markkinoinnin uhri. Kapitalismi oli alistanut minut materialismin ikeeseen. En kuitenkaan välittänyt. Rakastin kaikkia kenkiäni.